En näe kunnollista teologista perustetta sille että almujen antaminen ja ehtoollisenvietto pitäisi kytkeä näin vahvasti yhteen. Päinvastoin tuosta tulee helposti mieleen ajatus, että se on ikään kuin pääsymaksu ehtoolliselle, vaikka ajatus on tietysti väärä.
Rahallinen auttaminen onnistuu yhtä hyvin ja paremminkin muilla tavoilla.
Kolehdin keräämisen käytännön toteutus vaatii tekijöitä ja venyttää messun ajallista kestoa - pitkälti turhaan.
Vaikka toisaalta olisi hyvä, että kristityt antaisivat rahaa seurakunnalle, joka sitten käyttää ja jakaa rahat niin kuin parhaaksi näkee, niin toisaalta minulla on kyllä pahoja vaikeuksia asennoitua antamaan rahaa sellaisiin kolehtitarkoituksiin, joita en itse näe kovin tärkeiksi. Näitä asioita joutuu sitten mietiskelemään siinä ehtoolliselle valmistautuessa. Esimerkiksi jos itsellä sattuu olemaan todella tiukkaa rahasta, niin en kyllä pistä ropojani kolehtiin, jos arvelen niiden menevän 3500 euroa kuussa ansaitsevien pappien matkojen ja kestitysten kustannuksiin jossain korkean tason loputtomissa ja tuloksettomissa ekumeenisissa neuvotteluissa.
Pitäisin monin tavoin kolehdinkeruuta parempana sitä, että jossain kirkkorakennuksen oven lähettyvillä (sisäpuolella) olisi laatikko, jonne voisi sujauttaa rahojaan, jos siltä tuntuu, laatikossa mainittuun tarkoitukseen. Näinhän monissa kirkoissa onkin. Lisäksi tietenkin pitää olla mahdollisuus lahjoittaa rahaa suoraan seurakunnan pankkitileille.
Mitä tulee kirkon tehtävään, näkisin kyllä, että diakonia on ihan keskeistä ja lähetystyö. Sellainen malli, jossa ainoastaan pyöritetään omaa pienen piirin messuyhteisöä, ei ole missään nimessä hyvä asia. Messussa vilja kootaan vainiolta yhteen ja sieltä taas lähdetään kylvämään. Ja pian saadaan tuoda satakertainen lyhde Herralle.
Kolehti ja ehtoollinen kyllä kuuluvat yhteen. Uhrivirren aikana kootaan kolehti, toisaalta kannetaan alttarille uhrilahjat. Uhraamme kiitostamme, mutta erotamme myös hyvästämme Herran työhön.
Jep
Haittaa seuraa aina myös siitä, että moni tulee johdatetuksi väärään rauhaan.
Papilla on siitä kova vastuu.
Kun vertausten kautta puhutaan, minä en ymmärrä, että messussa koottaisiin
vainiolla viljaa yhteen.
Messussa myös kylvetään ja kastellaan itänyttä, että se tuottaisi satakertaisen hedelmän…
Vilja kootaan vasta sitten kun elonaika koittaa, ja sen tekee Herra itse. Hänellä on sirppi, ja hän perkaa riihensä.
Kristus myös etsii kadonneita ja eksyneitä, hoitaa niitä lampaita, joita susi on purrut ja kiskonut, kantaa karitsoita olallaan jne.
Kaikki tämä tapahtuu messussa.
Eiköhän se ole tärkein tehtävä.
Se on kyllä ihan varhaiskirkollinen ajatus: ihmiset ovat hajallaan maailmassa, messussa he tulevat yhteen yhtenä ruumiina, kuten vilja kerätään vainioilta ja siitä tulee yksi leipä tai kuin rypäleet ja niistä tulee yksi viini. Yksi leipä, yksi Kristus, yksi kansa. Alttarin leipä on Kristuksen ruumis, jota Kristuksen ruumis nauttii. Herra ruokkii omiaan omalla ruumiillaan.
On ihan hyvä, että pidät lähetystyön tärkeänä ja puolustat sitä.
Ei kuitenkaan ole hyvä, jos kristittyä seurakuntaa ei suojella - kuten nyt valitettavasti kirkossamme tapahtuu.
Jeesus antaa Pietarille kolme kehotusta. (Joh 21)
Ruoki minun karitsoitani
Kaitse minun lampaitani
Ruoki minun lampaitani
Minä ymmärrän niin, että se on yötä päivää 24/7 tapahtuvaa toimintaa, joka jatkuu maailman tappiin asti.
Kirkko on suuri lammaskarsina, jossa pitää hoivata, parantaa, etsiä ja varjella siellä olevia lampaita sudelta.
On niitäkin lampaita, jotka ovat eksyneet tai joutuneet suden haavoittamaksi, koska ovat laumasta irrallaan eksyneet.
Hyvä Paimen etsii ja kutsuu myös heitä sanan ja sakramenttien kautta.
…
Jeesus Kristus on elämän leipä.
Jos ehtoollisella käy 2-3 % seurakunnasta, mitä ne muut 97 % nauttivat.
Ovatko he painaneet päänsä Vapahtajansa syliin, jos he eivät tarvitse sanaa ja sakramenttia vuosikausiin, eikä messu, hartaustilaisuudet tai rippikoulukaan kiinnosta?
Minusta tuo “hädänalaisten auttaminen” on ihan erillinen juttu. Kyllähän Raamattu käskee kristittyjä tekemään hyvää, mihin kuuluu sosiaalinen toiminta. Mutta otetaanpa rahasummat huomioon: tyypillinen veronmaksaja laittaa (pyöristellen) 1 prosentin tuloistaan kirkollisveroon, toisaalta 30 prosenttia valtiolle ja kunnalle. Eihän kansankirkolla (eikä vapaaseurakunnillakaan) ole mitään mahdollisuutta kilpailla valtion ja kuntien kanssa hädänalaisten auttamisessa. Seurakuntien diakoniatyö on kyllä merkittävää, mutta rahassa laskien sen merkitys jää symboliseksi.
Sen sijaan hengellinen työ jää kokonaan tekemättä, jos seurakunta sen laiminlyö.
Aika erikoista. Paavali kantoi erityisesti huolta avustuksista Jerusalemin köyhille, mutta se ei mitenkään tuntunut olevan ristiriidassa julistustyön kanssa. Ja lähetyskin oli lähellä hänen sydäntään.
“Jerusalemin köyhät” tarkoitti siis Jerusalemin kristillistä seurakuntaa. Ristiriitaa ei ole sikäli, että kristitty voi antaa rahaa moneen eri tarkoitukseen; mutta sikäli tässä on ristiriita, että yhteen asiaan laitettu raha on pois kaikesta muusta.
Mutta kerraten mielipiteeni pääkohdan: et kai tarkoita, että seurakunta voisi aikuisten oikeasti alkaa kilpailla sosiaali- ja terveysviranomaisten kanssa hädänalaisten auttamisessa? Jälkimmäisen resurssit ovat ainakin kymmenkertaiset.
Olisiko mitään merkitystä sillä, että seurakuntia vasta perustettiin, eivätkä kristityt vielä olleet vajoamassa luopumukseen ja jopa takaisin pakanuuteen.
Kristittyjen ei tule kilpailla sosiaalitoimiston kanssa. Vaan heidän kuuluu tehdä kristillistä laupeudentyötä sen eri muodoissa. Aika omituista ajatella, että seurakunnan tekemä laupaudentyös olisi jostain pois, pikemminkin päinvastoin. Samoin lähetystyön kanssa. Pikemminkin on niin, että tällaiset asiat ovat itsestään selviä kristillisen seurakunnan toimintaa. Seurakunnalla ei ole yksinkertaisesti varaa ulkoistaa asioita sossulle.
Eiköhän Jeesus ennusta luopumuksen ajan koittavan ennen hänen paluutaan vakiintuneessa kirkossa tai kristikunnassa, eikä niinkään uusissa perustetuissa seurakunnissa Paavalin aikana.?
Hänhän sanoo, että “tuskin löytyy uskoa maan päältä”. Se on aika pahasti sanottu.
Kaikki eivät pidä sopivana sitä, että puhutaan kirkon roolista sisälähetyksen tekijänä.
Sana ja sakramentit eivät kastettujakaan yhtään siellä kirkossa auta, jos niistä vieraannutaan. Usko voi rapistua jopa kuolleeksi.
Siksi Jeesuksen vertaus Suuresta Ehtoollisesta koskee myös kirkkoa ja sen kastettujakin: “Mene teille ja aitovierille ja pakota heitä tulemaan sisälle” (Luuk 14)
Kuten sanoin, Paavalin kirjeistä ei saa sellaista käsitystä, että nuo uudet seurakunnat olisivat olleet mitään ihanneyhteisöjä. Uskon ja elämän perusasioista ne kaipasivat kovasti muistutusta. Samaa voidaan nähdä muista UT:n apostolisista kirjeistä.
Minusta sisälähetys on mitä tärkeintä. Yhä enemmän myös omassa maassamme on niitä, jotka eivät ole edes kirkon passiivisia jäseniä tai siitä irtautuneita. Siis sellaisia, jotka eivät ole kastettuja eivätkä olleet kristinuskon kanssa missään tekemisissä. Siksi kotimaan työn ja ulkomaan työn ero on muuttumassa.
Aivan, ihanneyhteisöistä ei ehkä voi puhua - mitä sellainen sitten tarkoittaakin!
Alusta asti tulee esille opillista erimielisyytä, jota vastaan kuitenkin taistellaan.
Epäilen, ettei kaikkia epäkohtia edes korjattu totuuden suuntaan, vaan ne jäivät elämään.
Ehkä kaikissa kirkoissa ei olla tästä asiasta tätä mieltä.
Minusta tilat eivät voi missään tapauksessa olla ykkönen. Seurakunta voi tarvittaessa kokoontua kodeissa, mutta jos jumalanpalvelusta ei kukaan järjestä, tyhjä kirkko on täysin arvoton. Eli minusta henkilökunnan palkkaus kulkee paljon tilojen edellä. Toki myös lähetystyö. Molempiin on Raamatussa kehotus tai käsky, kirkkojen rakentamiseen ei.
No kysytäänpä aluksi vaikka niin päin, että onko sellainen ehtoollinen, jonka yhteydessä ei kerätä kolehtihaavilla rahaa, jotenkin vähemmän pätevä tai tehokas? Näinhän menetellään ainakin evlut aamu- ja viikkomessuissa, ja muistelen olleeni monessa room.kat. messussakin, jossa eivät kolehdinkerääjät kiertäneet.
No sitä, että sellainen ei käy, että kristitty sanoisi: “sossu ja valtio hoitaa, minun ei tarvitse piitata lähimmäisistäni”. Se on vähän sama, kuin jos hylkää omaisen viranomaisten armoille, korkeintaan panee joulukortin vanhainkodissa yksin elävälle äidille tai isälle. Tiedän, että kirkossa monet diakoniatyöntekijät ovat sitä mieltä, että valtion pitää hoitaa kaikki avustus ja kirkon ei kuulu auttaa. He kuulemma tekisivät mieluummin retkiä ja vetäisivät virkistyspiirejä.
Varmaan ymmärrät, että se ei sitä ole. Yritetäänkö nyt etsiä jotain mahdollisimman riisuttua mallia toimituksesta, jotta se niukinnaukin olisi pätevä? Minua ei sellainen leikki kiinnosta, vaan mieluummin se, miten voimme mahdollisimman hyvin järjestää messun.