Euroopan protestanttiset valtio- tai kansankirkot eivät kestä vaan katoavat. Kirkosta eroamiset ja elämäntapojen mullistuminen näyttävät suuntaa. Luterilaisuuden perintö on luterilaisissa maissa pitkälti hukattu jo kauan sitten.
Näin väitti Helsingin yliopiston kirkkohistorian emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffman Nilsiän Aholansaaressa viime viikolla järjestetyillä Teologiapäivillä. Arffman piti tapahtumassa esityksen, jonka aihe oli Luterilaisuuden perintö ja nykyisyys.
Saksasta ja Suomesta poimittujen esimerkkien ja kokemusten perusteella Arffman ennusti luterilaisille kirkoille kiihtyvää taantumista ja heikkenemistä.
– Herää kysymys, onko näiden kysymyksien pohtimisella enää mitään merkitystä. Näyttää siltä, että reformaatiossa syntyneet protestanttiset kirkot kuolevat. Ne eivät pysy enää minkäänlaisena voimana, Arffman sanoi körttiyleisölle.
Helsingin Meilahdessa asuva Arffman kertoi yhtenä henkilökohtaisena kokemuksenaan ihmettelevänsä, miten tavattoman nopeasti Helsingin seurakuntien jumalanpalveluselämä on kymmenen vuoden aikana kuihtunut. Se on vakavampaa kuin kirkosta eroamiset.
– Jos jumalanpalvelus lakkaa, minun on vaikea ymmärtää, mikä se sellainen kirkko on, jossa ei enää ole jumalanpalvelusta ehtoollisen viettoineen. Minua pelottaa.
Messussa käyminen on Arffmanin mukaan tulevaisuudessa hyvin pienen joukon kulttuuria.
– Kirkkohan voi jatkaa toimitus- ja diakoniaorganisaationa ja kirkkomusiikkielämyksien antajana. Tämä on eurooppalaisen protestanttisuuden karu tulevaisuus.
Minkälainen sitten on Euroopan uskonnollinen tilanne muutamien vuosikymmenien päästä? Arffman hahmotteli asiaa aiheesta syntyneessä vilkkaassa keskustelussa, jossa häntä myös opponoitiin.
– Jäljellä on renessanssin kokenut ortodoksinen kirkko. Lännempänä on katolinen kirkko, joka käy nyt hurjaa kamppailua asemastaan. Se on vaikeuksissa, mutta monin paikoin se elpyy. Islam voimistuu kolmanneksi. Protestanttista Eurooppaa ei enää ole, korkeintaan joitakin riitaisia vähemmistöjä, Kaarlo Arffman ennusti.
Aika rajuja näkemyksiä. Mikä on pääkaupunkiseudulla asuvien luterilaisten foorumilaisten arvio tuosta, että kirkossa käyminen olisi viimeisen 10 vuoden aikana näivettynyt noin kovasti kuin Arffman väittää?
Ei vastaa minun havaintojani. Minusta evlut messuissa on nykyään suunnilleen yhtä paljon ihmisiä kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Toisaalta olen aina valikoinut messuja, joihin menen, sen mukaan kuinka konservatiivinen pappi siellä on, joten en tiedä onko liberaalimpien pappien messuissa väki vähentynyt, enkä myöskään tiedä onko messuja ylipäänsä nykyään vähemmän kuin ennen.
Siitä olen kyllä samaa mieltä, että protestanttiset kansankirkot tulevat katoamaan.
Olen sattunut näkemään vanhoja kirkonkirjoja kirkosta, jossa silloin tällöin käyn, jos en ole omassa messuyhteisössäni. Noin sata vuotta sitten mainitaan kyseisen kirkon kävijäkeskiarvon olleen muistaakseni 250 henkeä. Nykyään se on normaalisunnuntaina 10-15, joskus vähemmänkin. Tässä tapauksessa on tosin kyse maaseutupaikkakunnasta Lounais-Suomessa.
(Huom! Paikkakunnan väkiluku on laskenut hieman, mutta ei suhteessa noin radikaalisti.)
Arffman viittaa nähdäkseni vakavampaankin ongelmaan kuin vain jumalanpalvelusten väkimäärän kutistumiseen sanoesaan:
“Luterilaisuuden perintö on luterilaisissa maissa pitkälti hukattu jo kauan sitten.”
Tämä on vakava tosiasia, josta osaltaan tietenkin myös jumalanpalvelusten väkimäärän väheneminen on seurausta. Mitäpä tehdä kirkolla, jolla ei ole enää kosketusta kristiliseen tehtäväänsä?
Helsingin Munkkiniemen kirkko on jatkuvasti joka sunnuntai klo 17 lähes täysi, kun Verkostoyhteisö pitää siellä messua. Elävät jumalanpalvelusyhteisöt kasvavat ja pysyvät elinvoimaisina ja niitä tulee lisää.
On monia muitakin eläviä ja hyvinvoivia messuyhteisöjä ympäri Suomea, jotka keräävät varsin paljon väkeä, mutta eivät kokoonnu paikallisseurakunnan kirkossa klo 10 sunnuntaiaamuna. Etenkin nuoremman väen osalta kirkossakäynti on jossain määrin siirtynyt näihin, joten luterilaisen jumalanpalveluselämän koko kuvaa ei voi hahmottaa tarkkailemalla vain paikallisseurakuntien kymppimessuja. Väitteeseen kymmenessä vuodessa tapahtuneesta näivettymisestä en osaa ottaa kantaa, koska olen sillä aikajänteellä muuttanut, joten havaintoni ovat eri paikkakunnilta ja eri kirkoista. Ihan äkkiä en sitä nielaise.
Suomessa kirkkoon kuuluu vielä paljon veromaksajia, tulonsiirrot valtiolta, sijoitustulot ym tulot, nämä kaikki yhdessä takaavat kohtuullisen kassavirran.
Kirkkon toiminta on laaja-alaista eikä sitä voi tietysti pelkästään mitata jumalanpalveluksen käviämäärällä. Toisaalta jumalanpalveluksen kävijämäärä voidaan katsoa jonkinlaiseksi indikaattoriksi. Professorin huoli pohjautuu ilmeisemmin laajempaa kirkkohistorialliseen tuntemukseen joka vaivaa protenstanttista kirkko siipeä.
Vastasit näköjään minulle, vaikka tämä olikin TimoK:n viesti. Muita eläviä yhteisöjä ovat ainakin Tuomasyhteisö, joka ainakin ennen veti aina kirkon täyteen, ainakin tuhat henkeä, mutta jossa en ole enää juuri käynyt, kuin ehkä viiden vuoden välein. Meno on muuttunut liian liberaaliksi. 80-90- luvuilla siellä oli vahvaa herätystä.
Lisäksi löytyy tietenkin Kansanlähetyksen ja Sleyn omat messut, puhun taas vain Helsingin tilanteesta. Nekin vetävät joka viikko kohtalaisen paljon väkeä, Sleyllä on jopa kaksi eri messua kahdessa eri paikassa Helsingissä ja ne ehkä vähän syövät toistensa kävijämääriä. Samoin jälkimmäinen niistä on samoihin aikoihin Kansanlähetyksen oman messun kanssa ja voi vaikuttaa kävijämääriin. Lisäksi on Sleyn ja Kansanlähetyksen yhteinen tiistai-illan viikkomessu.
Eli kyllä täällä konservatiiveille paikkoja löytyy ja välillä paikallisseurakuntien messutkin ovat ihan kelvollisia. Aika usein kyllä eivät ole.
Arffman puhui Aholansaaressa. Eli paikalla enimmäkseen körttejä. Vähän tragikoomista, sillä juuri körtit ovat kansankirkon väkeä eivätkä edusta em. messuyhteisöjen väkeä. Toisaalta heillä saattaa olla keskenään erilaisia näkemyksiä kirkon tulevaisuudesta. Ehkä he eivät ole edes niitä jotka taputtavat kaikelle uudelle kirkon jäsenkatoa vastaan suunnatulle toimeliaisuudelle.
Jp- tilastot on vain yksi mittari kirkon kehityksestä. Jos ajatellaan sitä miten ihmiset ylipäätään kokoontuvat ja sitoutuvat johonkin, ei kirkossa käynti koko maassa ole niin onnetonta. Vertailukohtana ei myös voi pitää sitä aikaa jolloin kirkossakäynti oli joko pakollista tai yleinen tapa josta ei kannattanut poiketa. Nyt kirkossa käyvät ne joilla on siihen korkea motivaatio. Asian laita ei ole paras ,mutta kannattaa muistaa kuitenkin tämä ero menneisiin aikoihin.
Jos luterilainen kansankirkko kuolee kuten KA ennustaa, se on monen tekijän summa.
Se mittari joka paljon jo-tilastoja selvemmin näyttää huonon suunnan, on kastettujen määrä.
Messuyhteisöjä on myös seurakuntien tai yhtymien sisällä. Kaikki messuyhteisöt eivät ole herätysliikkeiden tai konservatiivien. Jos puhutaan vain perusmessusta eli yleensä klo 10 pidettävästä, saadaan ainakin joidenkin kaupunkien kohdalla pienemmät kävijäluvut kuin ottamalla huomioon kaikki messut.
Monissa seurakunnissa ei nuoria juuri näy perusmessussa, mutta nuorten omissa messuissa saattaakin kirkko olla lähes täynnä.
Yksi kysymys on sekin, miten määritellään “kansankirkko”. Viron luterilaisen kirkon omakseen kokevia oli väestölaskennan mukaan noin 10% Virossa asuvista, mutta silti siitä puhutaan virolaisena kansankirkkona.
Verkosto on juuri tällainen. Se toimii Munkkiniemen seurakunnassa, saa siltä tilat, mutta ei muuta rahoitusta tai tukea. Papit se palkkaa itse omilla lahjoitusvaroillaan. Liike määrittyy muulla tavoin, kuin akselilla liberaali/konservatiivi.
No ei tuo ole ihan samanlainen kuin mistä minä kirjoitin. Seurakuntien sisällä olevat yhteisöt eivät palkkaa ketään, vaan niissä on seurakuntien omat työntekijät mukana. Ne ovat siis täysin seurakuntien omaa toimintaa, mutta pyrkivät luomaan yhteisön, jossa myös tutustutaan toisiin kävijöihin ja messun lisäksi voi olla muutakin toimintaa.
En asu pk-seudulla, mutta etäämmältä nähtynä kaikkien isojen kaupunkien evl-seurakuntia tuntuu vaivaavaan sama ongelma. Ne ovat lähteneet mukaan puna-vihreään humanismiin ja luopuneet Lutherin perinnöstä. Papin viran avaaminen naisille taisi olla se käänteentekevä virheliike, mutta toisaalta sekin oli seurausta jostakin aiemmasta virheliikkeestä.
Mielestäni ainakin puhe järjestöjen messuhhteisöistä menee hieman sivuun, sillä Arffman puhuu seurakuntien jumalanpalveluselämästä. Olisi hyvä löytää jostain tilastoja varmistamaan mutuiluni, mutta ehkä rohkenen heittää pari arviota:
Ennen ei ev.lut. kirkon puitteissa ollut kovin paljon muita jumalanpalveluksia kuin seurakuntien jumalanpalvelukset. Nykyään erilaisia vaihtoehtoisia messuja kirkon sisällä löytyy paljon, osa näistä järjestöillä, joitten suhde kirkkoon on vähintään problemaattinen. Ne ovag luonteeltaan erilaisia kuin perinteiset seurakuntamessut, niihin sitoutunut joukko on usein herätyskristillistä. Tämä on vienyt monin paikoin herätyskristityt pois perusmessusta ja on aiheuttanut sitä, ettei seurakunnan jumalanpalvelus ole enää se tilaisuus, joka kokoaa seurakunnan erilaiset ryhmittymät yhteen. Tämä osaltaan heikentää perinteistä kansankirkollisuutta.
Helsinki on suuri kaupunki, ja luulisin siellä erilaisiin jumalanpalveluksiin löytyvän väkeä. Pitää kuitenkin huomioida, että Helsinki kasvaa koko ajan. Jollei jumalanpalvelusväen määrä kasva samassa suhteessa tai enemmän kertoo se siitä, että jumalanpalveluksen ja kirkon asema ja merkitys heikkenee. Voihan sitä muitakin mittareita käyttää, mutta luterilaisuus pitää itseään sanan ja sakramenttien kirkkona. Mitä silloin kertoo se, ettei suuri osa kansasta tai edes jäsenistöstä tule niiden äärelle edes kerran vuodessa.
Nykyään varsinkin nuoret ovat kriittisiä sen suhteen, missä he ovat jäseniä. He eivät kuulu johonkin organisaatioon vain siksi, että näin on ollut tapana. Jo edellinen sukupolvi on vieraantunut kirkosta, mutta pysynyt sen jäseninä, koska niin on ollut tapana. Eivät he ole kaivanneet perusteluita asialle. Uusi polvi taas ei ymmärrä miksi kuulua yhteisöön, jonka käsitykset ja käytänteet tuntuvat vierailta ja jolla ei tunnu olevan roolia heidän arjessaan. Monessa tapauksessa nuoren kohdalla käykin sitten niin, että hän joko eroaa kirkosta tai sitten, mikäli kokee hengellisen heräämisen, sitoutuu kristinuskoon voimakkaammin kuin vanhempansa. Perinteen vuoksi kirkkoon kuuluvat vähenevät. Kirkosta eronnut ja hänen jälkipolvensa vieraantuvat yhä voimakkaammin, mutta myös herätykseen tullut saattaa tulla osalliseksi joko jotain herätysliikettä, jolloin hän ei vahvista perusseurakuntalaisuuden rivejä, tai hän päätyy kirkon ulkopuolisiin ryhmiin. Näin perinteinen kansankirkollisuus heikkenee taas kerran. Tämän olen havainnut mikrotasolla omassa perhepiirissäkin.
Pitää varmaan huomioida sekin, että Helsingin kasvu on melko pitkälle ei-luterilaista. Vapaamuotoinen vapaiden suuntien jumalanpalveluselämä taitaa voida ihan hyvin, ja uusia esim. afrikkalaisia yhteisöjä on muodostunut, samoin katolisia messuja on enemmän ja niissä käy paljon enemmän väkeä kuin parikymmentä vuotta sitten. Ortodoksit varmaan tietävät tilanteen omalta osaltaan, mutta eivät ne kirkkojen kävijämäärät Venäjällä ole olleet juuri sen suurempia kuin Suomessa.
Sittenhän on tämä islamilainen jumalanpalveluselämä, jota varmaan 20 v sitten ei juuri ollut, tämänhetkisistä osallistujamääristä en paljonkaan tiedä. (Ihan varmasti niiden kävijämäärät ovat kuitenkin vain murto-osa muslimioletetuista; uskonnolliseen yhteisöön rekisteröityneitä on heistä vielä pienempi osa.)
Ensimmäisessä kappaleessa mainitut asiat ovat ihan positiivisia, mutta osaltaan ovat edistämässä luterilaisen kansankirkon häviämistä, samoin kuin oikeastaan luterilaiset vapaakirkot, ei toki luterilaisuuden, mutta kansankirkon.
