Arffman tosiian leimaa nimenomaan protestanttiset kansankirkot kuoleviksi. Mutta samalla hän ainakin tuon lehtijutun mukaan kuittaa pienet luterilaiset ryhmät ristiriitaisiksi eikä näytä laskevan niitä vakavasti mukaan Euroopan uskonnoliiseen kenttään.
Siitä voi olla myös eri mieltä onko tuo kuittaus viisasta. Eli ehkä kristinuskon tarkastelussa se valta-asemaan katsominen ei ole tärkeintä.
Riippuu millä mielellä analysoidaan tilannetta.
Arffman ei tainnut puhua erikseen luterilaisista vaan yleisesti protestanteista. Pitäisi tutustua alkuperäiseen esitelmään, nuutenkin teema kiinnostaa itseäni.
Euroopassahan ne kirkot, jotka ovat vaikuttaneet laajalti yhteiskuntaan ja joihin valtaosa väestöstä on kuulunut, ollen siten kansankirkkoja, ovat olleet idässä ortodoksit, etelässä katoliset, Pohjoismaissa luterilaiset, Englannissa anglikaanit ja Skotlannissa presbyteerit. Tämä näin yleiskuvana, tiedän, että jokin alue jäi huomiotta. Kaikkia protestanttisia kansankirkkoja leimaa hiipuminen. Ortodoksisuus taas on elpynyt verrattuna aikaan, jolloin kommunismin ies painoi itää. Katolisuuden Arffman arvelee selviävän sitä koettelevista myrskyistä, toisin kuin protestanttien, tähän olisi kiinnostavaa kuulla perustelut.
Edellä mainituilla alueilla ei kaikki protestanttisuus hiivu. Skotlannissa erilaiset konservatiiviset presbyteeriryhmät kasvavat, osin kokonaisten seurakuntien erotessa valtakirkosta. Suomessa ainakin LHPK kasvaa, minkä lisäksi kasvaa myös osa vapaista suunnista. Mutta kokonaisväkilukuun nähden kasvu on mitätöntä. Edes maamme toiseksi suurin protestanttinen ryhmittymä helluntailaisuus ei ole koskaan muodostanut millään paikkakunnalla enemmistöä, paikoin sentään huomattavan vähemmistön. Kun kansankirkon seurakunta on heijastanut vaikutustaan koko väestöön on tulevaisuus tältä osin oleva hyvin erilainen. Kuvitellaan vaikka 10 000 asukkaan paikkakunta (esimerkki mielikuvituksen tuotetta), jossa vaikkapa 7000 kuuluu ev.lut. kirkkoon. Pistetään sinne vielä 80 hengen helluntaiseurakunta ja 30 hengen LHPK:n messuyhteisö. Joka sunnuntai ev.lut. kirkkoon kokoontuu 30 henkeä, LHPK:lle 30 henkeä ja helluntaiseurakuntaan 60-80 henkeä. Tällöin helluntailaisten jumalanpalvelusväki on suurempi ja LHPK:n yhtäsuuri perusseurakunnan kanssa, ja niillä on suuri vaikutus jäsentensä hengellisyyteen. Mutta samaan aikaan perusseurakunta vaikuttaa eri tavoin välillisesti myös niihin 6970 jäseneensä, jotka eivät käy jumalanpalveluksessa, ja jonkin verran laajemminkin. Näitä taas kaksi muuta seurakuntaa eivät samalla tavalla luonnostaan tavoita eivätkä heihin vaikuta. Kansankurkon hävitessä kristinusko vaikuttaa lähinnä heihin, jotka ovat aktiivisesti mukana. Niinpä jäljelle jää erilaisia sirpaleita sinne tänne.
Juuri siksi tällaisten sirpaleryhmien pitäisi olla hyvin aktiivisia ulospäin, sillä niillä ei muuten ole vaikutusta ja näkyvyyttä. Esim helluntaiseurakunta voi järjestää ruokajakelua, jolloin se voi saada jopa kymneniä kontakteja ja mielikuvan, että onpa hyvä kun paikkakunnalla on tuollainen seurakunta. LHPK:n väki voi omissa verkostoissaan pyrkiä luonteviin keskusteluihin uskostaan ja olla aktiivisia paikallisen yhteisön jäseniä. Tiiviisti, ei voida vain odottaa että ihmiset löytävät seurakunnan kun alkavat miettiä uskonasioita. Kansankirkon ihmiset tuntevat, muu on vierasta. Herätysten aikana ja kun pieni yhteisö on aktiivisesti suunnannut ulospäin ovat ne voineet kasvaa rajustikin, mutta passiivisina ja sisäänpäinkääntyneinä tällaiset yhteisöt kuihtuvat. Kansankirkon asemaa tuskin kyetään saamaan (tosin, esim. Intian Nagalandin osavaltion osavaltiossa baptistit ovat nykyään enemmistö, eli kaikenlaista voi tapahtua), mutta sielujen autuuden tähden pitää silti käyttää kaikki keinot.
Tämäntyyppiset pohdinnat ovat minuakin kallistaneet siihen suuntaan, että kansankirkko on hyvä asia. Ohutkin kontakti kristinuskoon on parempi kuin ei kontaktia ollenkaan. Se ohut kontakti ei ketään pelasta, mutta Jumalan sana ei tyhjänä palaa, ja sukulaislapsen konfirmaatiomessussa tai puolipakollisessa joulukirkossa kuultu liberaali ja opillisesti onneton asioidenpyörittelysaarna voi toimia kimmokkeena lähteä tutustumaan uskonasioihin enemmän. Siksi siinä menetetään tosi paljon, jos seurakuntien hangaround-jäsenet katoavat kokonaan ja seurakuntaelämä jää pelkästään aktiivien puuhaksi. Enkä sano, etteikö siinä hangaround-porukassakin voisi olla pelastuvia kristittyjä, jotka kuitenkin sydämessään turvautuvat Kristukseen, vaikka eivät osaa sitä kovin hyvin sanoittaa eivätkä elää todeksi.
Aamen.
Tässä on syvää kristillistä ajattelua. Usein asioita katsotaan liian pinnallisella tavalla.
Uskoa ja uskonnollisuutta ei saisikaan asettaa yksioikoisesti vastakohdiksi. Mutta valitettavasti aina sirpaleisemmaksi tilanne muuttuu.
Vahvasti samaa mieltä. Esim Jyväskylässä joissakin kouluissa on juuri vapaaehtoisille ysiluokkalaisille rippileirilaulujen muistelua ihan koulupäivän aikana, ja siellä on laulettu yhdessä tuttuja hengellisiä lauluja. Ei ehkä syvällistä pohdintaa, mutta jotain, mihin voi tiukassa paikassa turvata. En itse uskaltaisi tuollaisen toiminnan arvoa kyseenalaistaa.
Arffmanin luentoja kuunnelleena pittää todeta, että siinää on mies, jolla on sanottavaa ja sanominen ei ole aivan tuulesta.
Ketju suljettiin automaattisesti 90 päivän kuluttua viimeisestä viestistä. Uusia vastauksia ei voi enää kirjoittaa.