Nämä ajatukset joita Olav Valen Sendstad tuossa alempana omastaan käsin jakaa ovat sellaisia, jotka voin täydestä sydämestä jakaa hänen kanssaan.
Muistan omasta elämästäni uskossa oloni alkuajoilta, kuinka minuun teki erityisen voimakkaan vaikutuksen se vierauden tunto, jota koin vanhojen ystävien ja tovereiden keskuudessa. Ulkoisesti asiat sujuvat yleensä kuten ennenkin. Mutta keskinäiseen ymmärtämykseen on tullut sisäinen puute. Ihminen yrittää ehkä puhua ystäviensä kanssa ja ajattelee kenties, että jos hän vain voisi saada selitetyksi heille, kuinka sanomattoman yksinkertaista kristittynä oleminen on, niin heistäkin täytyisi tulla kristittyjä. Mutta jos hän ennen sellaisista asioista puhumistaan aavisti kuilun olemassaolon, niin näiden keskustelujen jälkeen hän useimmiten huomasi vain, että kuilu todella repesi hänen ja heidän välilleen. Ihminen ehkä tietää ystäviensä ja lähimpiensä joukossa monia, jotka myös etsivät Jumalaa. Aika pitkälle tunnutaan ymmärrettävänkin toisiaan niin kauan kuin puhutaan synnistä, kiusauksista, rukoilemisesta, katumuksen heikkoudesta jne. Mutta heti kun sitten tullaan siihen arkaan kohtaan, joka koskee evankeliumia ja armossa elettävää elämää, ymmärtämys loppuu. Avautuu ammottava kuilu. Niin kauan kuin keskustelemme lain valossa omasta huonoudestamme, ymmärrämme toisiamme hyvin pitkälle. Mutta heti kun tulemme evankeliumissa olevaan lohdutukseen, puhumme ikään kuin toistemme ohi.
Alkaessamme kokea näin tajuamme, että tässä jotakin Jeesuksen osasta maailmassa alkaa tulla kristityn osaksi. Hänestähän sanotaan: “Hän tuli omiensa tykö, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan” (Joh.1:11). Jeesuksen osana maailmassa oli alituisesti ikään kuin puhua ohi korvien. Ihmiset kuulivat kaiken, mitä hän sanoi - eivätkä kuitenkaan kuulleet. He kuulivat korvillaan, mutta eivät ymmärtäneet sydämellään (esim. Matt.13:34)…
…Jumalan Pojan yhteydessä uskonelämää elävälle on kuitenkin tavallinen kokemus, ettei hänen pahin esteensä, kaikesta huolimatta ole maailmassa hänen ulkopuolellaan, vaan siinä “maailmassa”, joka elää hänen omassa rinnassaan, eli hänen lihassaan. Tässä “maailmassa” meistä ei tulekaan kovin nopeasti "muukalaisia koska se on ikään kuin osa meitä itseämme. Jeesuksella ei ollut tätä maailmaa itsessään, sillä hän oli puhdas ja synnitön, mutta meissä se on. Tämä lisää kristittynä olemisen nöyryytystä. Jos olisimme itsessämme puhtaita ja täydellisiä, meillä olisi “vain” se nöyryytys, ettei meitä ymmärretä syntisessä maailmassa. Mutta nyt me olemme tämän lisäksi itsessämme syntisiä, tunnemme itsessämme olevan maailman, ja meidän täytyy kuitenkin kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä tuntea itsemme kaksinkertaisesti muukalaisiksi maailmassa. Mehän emme ole armoitettuja pyhimyksiä, vaan armahdettuja syntisiä. Sellaista elämää maailman on täysin mahdotonta ymmärtää, sillä joko maailma näkee meidän olevan syntisiä ja moittii meitä teeskentelystä sanoessamme pyrkivämme täydellisyyteen tai sitten maailma näkee meidän sanovan itseämme armahdetuiksi ja moittii meitä siitä, ettemme ota tätä riittävän vakavasti, vaan käytämme armoa päänalusenamme.
Mitä meidän on sitten ajateltava tästä meissä olevasta suuresta kurjuudesta?
Ennen kaikkea meidän on tarkoin katsottava, ettei laki uudelleen saa meitä saaliikseen, nimittäin lihallinen, lyhennetty laki. Huomatessamme jotain tästä itsessämme lihamme kulkee riemusaatossa heti voidessaan sanoa meille: "Jos tämän on mieli muuttua, sinun on ‘ryhdistäydyttävä’, sinun on otettava asiat ‘vakavasti’, sinun on päästävä voitolle, sinun on koettava Jumalan Hengellä täyttyminen, sinun on saatava erityinen pyhityskokemus, joka voi tehdä lopun tästä.
Niin, niin, näin hienosti ja iskevästi liha puhuu, ja tällainen puhe lihalle sopiikin. Tällaista lihaa voi runoilla ja maalata silmiemme eteen, koska se koettaa salata, että laki vaatii täydellisyyttä. Siksi meidän on aina asetettava tätä itsessämme olevaa lihallisuutta vastaan Jumalan todellinen sana ja laki, jotka eivät voi sietää mitään lihan parantelemista, vaan tuomitsevat ja kuolettavat ja kiroavat sen.
Tiedämme kokemuksesta, että kääntyessämme tahdoimme viimeiseksi tehdä juuri näin eli tuomita itsemme ja allekirjoittaa kuolemantuomiomme kadotettuina ihmisinä. Tätä tahdoimme viimeiseksi, koska Herra ei vielä ollut saanut luoda meihin vapaata, altista henkeä. Muistakaamme sitä vastoin, että sen jälkeen kun Herra on luonut tämän vapaan ja alttiin hengen, joka sydämestään yhtyy kaikkiin täydellisyyden vaatimuksiin, on vapaan, alttiin hengen ensimmäinen ja jaloin hedelmä, että me ensimmäiseksi tiedostamme, että lihamme on paha, kadotustuomion alainen ja vihamielinen Jumalaa kohtaan…
…Et, voi koskaan ryhdistäytymällä voittaa lihaa ja syntiä. Mutta kun päivittäin saat sen vastapainoksi syntisi anteeksi ja olet ainaisesti vanhurskaaksi julistettavana Jeesuksen tähden, silloin armo, evankeliumi, lupaus ja Sana voivat päivittäin saada antaa sinulle sen lohdutuksen, voiman, ja virvoituksen, joita ilman ei ole mitään voittoa. Anteeksi annetuista synneistä voi saada voiton, mutta ei anteeksiantamattomista. Jos synti tulee kosketukseen Jeesuksen ristin ja veren kanssa ja se pysyy kosketuksessa Jeesuksen vanhurskauden kanssa, silloin se menettää kaiken voimansa, ja silloin se voitetaan. Siten varjellumme muukalaisina maailmassa huolimatta suuresta surkeudestamme.
Olav Valen-Sendstad, Uskosta Vanhurskas, s. 154-159.