Rakkauden käsky ja tahallinen syntielämä

Moraali
21

Niin tuntuu asia olevan. Kun kristitty tekee sitä mitä ei tahdo, tekijä onkin synti eikä kristitty itse. Kristitty palvelee lihalla synnin lakia mutta mielellä Jumalan lakia. Ja jos kristitty rakentaa huonosti, hän joutuu vahinkoon mutta pelastuu kuin tulen läpi (on mahdollista, että myös Heb 10 tahasynti viittaa tähän). On selvää, että kristittykin voidaan havaita syntiseksi, vaikka hän pyrkii vanhurskautumaan Kristuksessa. Ja jos joku syntiä tekeekin, meillä on puolustaja Isän tykönä. Mielestäni on selvää, että kristitytkin joutuvat tuomiolle, mutta he välttävät kadotustuomion.

Silti mieltä voi jäädä riipimään monia raamatunkohtia, joissa sanotaan ihan suoraan, että esimerkiksi huorintekijät eivät peri Jumalan valtakuntaa. Ja Jeesushan veti tulkinnan todella kireälle siinä, mikä on haureutta (joka katsoo himoiten, joka hylkää, joka nai hyljätyn). Lisäksi mm vihamieliset, kateelliset, juomarit ja mässäilijät eivät peri Jumalan valtakuntaa. Mutta ehkäpä kyseiset kohdat tarkoittavatkin Jumalan valtakuntaa meissä? Jumalan valtakuntahan “on sisällisesti meissä”, ja se ei ole syömistä ja juomista vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Väärintekijä ei voi koskaan kokea sellaista. Tällöin kuitenkin sielun pelastus kadotustuomiolta olisi selvä: Jumalan lapseksi syntynyt pysyy Jumalan lapsena, ja sellaisena hän pysyy uskonsa kautta.

Tästä kaikesta voidaan havaita, että myös Uutta testamenttia luettaessa joudutaan väkisinkin painottamaan toisia kohtia ja sivuuttamaan toisia. Täysin selkeää opillista koherenssia ei ole, ja tässä kohden tuleekin merkitseväksi eri kirkkojen omat traditiot ja sen tarjoamat tulkinnat kaikkine esiymmärryksineen. Myös tuoreemmat uskonsuunnat joutuvat valikoimaan pelastusoppiinsa vahvimmin vaikuttavat seikat ja kohdat ja painottamaan niitä. Kenenkään ei tule halveksia toista.

Itse näen että näitä kahta kristitty ei voi sivuuttaa: usko ja rakkaus. Mutta ilo katoaa, jos kristitty ei voi luottaa absoluuttiseen armoon ilman oman onnistumisen vaatimusta rakkauden lain täyttämisessä (<= väitän ettei kukaan siinä onnistu).

Oman näkemykseni mukaan Jumalaan ja Jeesukseen uskova ja evankeliumiin toivonsa paneva kristitty on satavarmasti pelastettu kadotustuomiolta, mutta hän joutuu tilille teoistaan kylvön ja niiton lain perusteella. Ikuisuuskohtalon suhteen sovitus tuo kuitenkin rauhan kristityn sydämeen. Meidät kristityt on kutsuttu vapauteen, mutta meitä kehotetaan elämään niin, että emme anna vapauden olla yllykkeenä lihalle. Muutoin tulee kuritusta rakastavan Isän kädestä.

Kristittyä voi luottavaisin mielin lohduttaa: Jumalan armo riittää, Karitsan veri riittää, ole rauhallisin mielin, sinut on sovitettu.

2 tykkäystä
22

Helluntailiikkeen mielestäni parhailla opettajilla kuten (edesmenneillä) Mauri Viksténillä ja Juhani Kuosmasella on selkeästi tuo näkemys. Eli uudestisyntyminen ja vanhurskautus tapahtuvat yhdenaikaisesti, kun ihminen vastaanottaa Kristuksen eli uskoo ilosanoman.

23

Roomalaiskirjeen kohdassa Paavalli ei vieritä vastuuta synnin tekemisestä synnille, joka hänessä asuu, koska hän sanoo useamman kerran suoraan “minä teen”, eli ottaa kuitenkin vastuun teoistaan.

“Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen. Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.” (Room. 7:14-20)

Tietenkin vaikuttaa siltä, että Paavali lieventää vastuutaan, kun toistaa sitä, ettei hän tee syntiä, vaan synti joka hänessä asuu.

Jos vierittää vastuunsa ulkopuolelleen, voi toimia esim. näin:

Yhteenveto

“1800-luvulla oli Tampereella voimakasta hengellistä liikehdintää. Siihen kuului myös harhasuunta, jota on kutsuttu “lihan pyhyydeksi”. Sen eräitä keskushenkilöitä oli suutari Efraim Strömborg. Häntä syytettiin oikeudessa lampaan varastamisesta. Hän väitti kuitenkin olevansa syytön, vaikka näyttö oli ilmeinen. Kun tuomari nuhteli häntä ja vetosi hänen kristilliseen vakaumukseensa, hän sanoi: “Minä en ole sitä tehnyt, mutta jos tuo minun vanha ihmiseni on, niin siitä minä en tiedä mitään.” Hän pyysi oikeutta ottamaan huomioon hänen uskonnollisen vakaumuksensa, joka oli sama kuin apostoli Paavalillakin: ”Niin en enää elä minä, vaan Kristus minussa.” Suutari tuomittiin raipparangaistukseen. Silloin Strömberg oli hätääntyneenä kysynyt, eikö hänen uskonnollista vakaumustaan otettukaan huomioon. Tuomari oli sanonut, että kyllä se on otettu. Ne raipat ovatkin sille vanhalle ihmiselle."

Olavi Peltola, ainutlaatuinen evankeliumi, s.289 / alkuperäinen lainaus Perusta, s. 4, n:o 3, 1974

1 tykkäys
24

Juu, täällä Etelä-Pohjanmaallakin on ollut samanlaista liikehdintää. Käsitetttin uudestisyntyminen siten, ettei sen jälkeen ole enää mitään lakia uskovalla, eli luisuttiin antinomismiin. Yksi saarnamieskin kierteli täällä juovuksissa saarnailemassa ja kun häntä tahdottiin siitä ojentaa hän totesi vain olevansa uudestisyntynyt.

2 tykkäystä
25

Kun ihminen tulee uskoon, se on Jumalan Pojan uskoa hänessä.

Ihmisen "työ"uskoontulossa on haluta tulla uskoon, eli alistua Jumalan kutsuun. Vaikka usko/ Armo on Jumalan lahja, niin sen voi vastaanottaa, jos haluaa. Samoin jo uskoontullutkin voi luopua uskosta. Eli pelastumisemme taivaaseen on täysin päätettävissämme, koska Jumala ei itseään kieltää saata, koska Hän loi ihmisen vapaan tahdon. Tämä vapaus on alistettavissa Jumalan tahtoon ja valvottava siinä pysyä.

Uskosta luopuminen on prosessi, eli erehdyksistä oppii ja langennut voi nousta jälleen, jos haluaa.

26

Eli tulee uskoon! Uskoontulohan on raamatullinen ilmaisu ja kuvaa hyvin ahtaasta portista sisälle menoa. Eli ei päädytä Jeesus-tielle, ties koska.

27

Niin, nämä kaikki ovat toki tulkintakysymyksiä. Mielestäni synti- ja pelastusopillisessa dialogissa on otettava ihan vakavasti huomioon tämä mainitsemiasi jakeita seuraava jokseenkin selkeä kohta:

“Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis TÄMMÖISENÄNI palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia. Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.” (Room 7:24-8:2)

-Jumalan laki (Jumalan tahto, johon ilolla yhdyn)
-Synnin laki (synti, joka minussa asuu, tekee väistämättä syntiä)
-Elämän hengen laki (elämä ja rauha Kristuksessa)
-Synnin ja kuoleman laki (synnistä seuraa kuolema) <= tästä olemme vapautetut

28

Hiukan pelkäsin, että joku takertuu tuohon ilmaisuun, mutta kysehän on semantiikasta, ja varmaankin kaikki ymmärrämme mistä on kyse ja mitä sanoja käytämme kuvaamaan samaa asiaa, eikä asiasta ole syytä ryhtyä saivartelemaan. Tokihan kristitty ihminen uskoo, ja tarkemmin toki voidaan ajatella sen olevan Jumalan Pojan uskoa, jotta uskosta ei tulisi vähäisessäkään määrin oma ansio tai teko vaan Jumalan teko.

Mutta aivan satavarma olen siitä, että omaa uskomistaan ihminen ei voi valita. Hän voi valita liittyä johonkin seurakuntaan tai päättää mennä kasteelle ja monia muita asioita, mutta sydämen usko ei ole kenenkään valittavissa tai ratkaistavissa, sillä ihminen sisimmässään joko uskoo tai ei usko. Ihminen siis kuulee evankeliumin ja uskoo sen - tai on uskomatta. Evankeliumissa on Sana itse, Kristus, joka siinä uskon syntyprosessissa vastaanotetaan. Siinä on kyse uskoontulosta, mutta on huomattava, että monet uskovat jo lapsesta saakka. (Ei kuitenkaan aloiteta tähän ketjuun keskustelua lasten tilasta.)

Tämä oli siis teologisesti ihan oikein sanottu, eli tämä on ollut kyseisten opettajien kanta:

Eli uudestisyntyminen ja vanhurskautus tapahtuvat yhdenaikaisesti, kun ihminen vastaanottaa Kristuksen eli uskoo ilosanoman.

29

Jos kristitty ottaa vastuun perisyntisestä luonnostaan siinä mielessä, että hyväksyy täysin ajatuksissaan sen, että olisi Adamin lailla langennut ilman perisynnin vaikutusta syntiin ja on siksi ansainnut tulla sydämeltään turmeltuneeksi (1 Moos. 6:5, Jer. 17:9, Mark. 7:21-23), silloin kristitty voi ottaa täyden henkilökohtaisen vastuun turmeltuneesta luonnostaan ja kaikesta siitä pahasta ja saastaisesta, mitä turmeltuneen luonnon likaviemäristä päivittäin pulppuaa huolimatta siitä, että uudestisyntyneen puolensa näkökulmasta ahdistuu synnistä ja kokee “synnin, joka minussa asuu” (Room. 7:17), uudestisyntyneelle puolelleen vieraana turmiovaltana.

Mielestäni Paavali ei ole Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa järjen näkökulmasta käsittämättömässä ristiriidassa “itsensä” kanssa, koska yksikään ihminen ole eheä, yksi ainoa sisäinen kokonaisuus. Ihmisessä on erilaisia ja ristiriitaisia tarpeita tai puolia. Jos olettaisi todellisuudenvastaisesti sisäisen ykseyden, silloin olisi järjen näkökulmasta käsittämätön ristiriita siinä, mitä Paavali kertoo itsestään Roomalaiskirjeen luvussa seitsemän.

30

Hei nyt oikeasti, tuollako tavoin ymmärsit intentioni, eli minun pyrkimyksenäni olisi laittomuuden tilan tarjoaminen kristityille? :slightly_smiling_face: Itse olen ajatellut painottavani rakkauden lakia, jossa kaikki laki täyttyy - eikä se pelkän kirjaimen mukaan edes täyttyisi, koska lain täyttämiseen eivät riitä teot, vaan siihen tarvitaan sydäntä.

Mielestäni näihin kysymyksiin tarvitaan laadukasta ja kestävää teologiaa, sillä käsitykseni mukaan monet kristityt kipuilevat usein näiden asioiden parissa ja vellovat aivan turhaan raastavassa riittämättömyyden tunteessa.

Mutta pelastuksen ilo on meillä kaikilla ja kirkkokunnista riippumatta koettavissa tässä ja nyt, kunhan vain evankeliumin armon aurinko loistaa kirkkaana ja ilman peitteitä. :latin_cross:

31

Ei minustakaan, vaan Paavali analysoi itseään täysin järjellisesti evankeliumin synnyttämän uuden olotilan pohjalta.

32

Hän viittaa spoilerin takana olevaan tekstiin, jossa on pääasiana se, mihin hän viittaa, kun taas se, mihin minä viittasin, oli siitä lainauksesta vain pieni osa. Ristiriitaa siis ei ole, eikä 9x tarkoita sinua.

1 tykkäys
33

Itse ajattelen tahallisen synnin näin: jos ennen asian tekemistä ehtii ajattelemaan ja havaitsemaan, että kyseessä on synti, mutta tietoisesti päättää tehdä asian silti, niin kyllä siinä on kyseessä tahallinen synnin tekeminen. Sitäkin voi katua ja sen voi saada anteeksi, mutta itsepintainen jumittuminen tällaiseen tilaan voi aiheuttaa paatumuksen.

Hankalampi kysymys on tämä: On olemassa asioita, jotka ovat joidenkin kristittyjen mielestä syntiä, mutta oman Raamatun ymmärrykseni perusteella en pidä kyseistä tulkintaa ollenkaan oikeana. Joten teen tällaisia asioita hyvällä omallatunnolla. Mutta mitä jos olenkin väärässä? Olenko silloin elänyt synnissä katumattomana? Kristikunnan näkemyserot syntikysymyksissä ovat niin isoja, että varmasti jokainen kristitty tekee hyvällä omallatunnolla jotain sellaista, jota ainakin 10000 kristittyä maailmassa pitää syntinä. Eikä oman pelastuksen perustaa voi laskea sen varaan, että tiedän kyllä kuka on oikeassa näissä asioissa. On nimittäin varsin varmaa, että kukaan yksittäinen kristitty ei ole ymmärtänyt kaikkea oikein.

1 tykkäys
34

Tästä myös selittynee helposti seuraava jae, joka on ollut monille dogmaatikoillekin haastava.

1Joh 5:16: “Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, niin rukoilkoon, ja hän on antava hänelle elämän, niille nimittäin, jotka eivät tee syntiä kuolemaksi. On syntiä, joka on kuolemaksi; siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.”

1 tykkäys
35

Miten suhtaudut ajatukseen, jonka mukaan kristitty elää ja kilvoittelee “levosta käsin”? (Olen törmännyt ajatukseen tietyissä karismaattisissa piireissä.) Jos on vaatimusten ahdistama, silloin varmaan kilvoitteleminen ja palvelustyö onnistuu levosta käsin. Mutta entä jos kokee olevansa pensistynyt, huolimaton ja sellainen, joka kuin huomaamattaan antautuu maailman hengen valtaan ja kokee sen omaksi elementikseen? Toimiiko silloinkin ajatus siitä, että kilvoitellaan “levosta käsin”? Jos synti, joka kristityssä väistämättä asuu, ottaa helposti vallan, seuraako siitä, että motivoituu synnin otettua ohjausvallan kilvoittelemaan “levosta käsin”? Lakia silloin tarvitaan. Mielestäni luterilainen ajatus sekä lain että evankeliumin välttämättömyydestä tai molempien tarpeellisuudesta eri tilanteissa on keskeinen. Silloin ei luisuta antinomismiin eikä legalismiin.

1 tykkäys
36

Tässä alla on kohta, johon en juuri koskaan emotionaalisesti yltänyt, ja jos koin riemua, se oli helposti selitettävissä muista lähteistä. Uskomiseen kolmesta alla tummentamastani kohdasta kaikki kristityt voivat varmaankin yhtyä melkoisella varmuudella, mutta rakkaus Jeesukseen ja riemuitseminen eivät välttämättä ole niin varmoja omakohtaisesti monen kohdalla. Jatkuva riemuitseminen on sula mahdottomuus.

“Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.” (1 Piet. 1:8-9)

37

Juuri näin! Lutheria siteeraten “Hän vie meidät helvettiin korottaakseen meidät taivaaseen.” Itsekin olen ollut usein niin lain murjoma, että siitä on lepo ollut kaukana, vain kova ahdistus seurana, kunnes Jumala on minut taas ihmeellisellä tavalla evankeliumilla tuonut armolähteelle.

38

Minä ainakin riemuitsen tästä, jos en näkyvästi, niin kuitenkin sisäisesti. Ahdistuksen keskelläkin rukouksessa. Ei niin, että elämä olisi pelkkää iloa, vaan niin, että kun kääntyy Herran puoleen vaikeinakin aikoina, tietää kuka kuulee, rakastaa ja välittää ja missä on totuus. Ja siitä totuudesta tulee riemullinen olo; on kuitenkin jotain, mikä kestää pimeydenkin keskellä. Sitä paitsi jo pelkkien hengellisten laulujen mielessään laulaminen riemastuttaa, saati käytännössä.

1 tykkäys
39

Ylipäätään Jumalan rakastamisen käsky on aika korkea vaatimus. Johannes tuo asian lähemmäksi ja “maan pinnalle”:

“Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt.” (1.Joh 4:20)

Kaiken kaikkiaan jatkuva onnen tunne on tietenkin epärealistista, mutta itselleni riemumieli syntyy siitä, että Kristuksen tähden Jumala minut hyväksyy, ja nimenomaan tämmöisenäni eikä esimerkiksi vasta jonkin pyhitystason saavutettuani vaan juuri nyt. Ja Jumala ei ainoastaan lapsiaan hyväksy, vaan rakastaa heitä. Sellaisina hetkinä toteutuu tämä sana:

“Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niin kuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.” (Joh 7:38)

ILO on kristityn perusvire, tai ainakin siihen on todellakin aihetta - meillä kaikilla jotka uskomme ja juuri tämmöisinämme.

40

Ajattelen niin, että kaikki kristitytkin ihmiset ovat syntisiä ja oman elämänsä pohjalta todella kaukana vanhurskaudesta. Niinpä hieman kärjistän: Jos minulla, joka uskon Jeesukseen ja olen pannut toivoni evankeliumin kautta Jumalaan, ei ole ikuista elämää, ei sitä ole kenelläkään muullakaan.