Safe spacen käsite ei ehkä ollut ihan se juttu, mikä mulla tätä keskustelua aloittaessani oli ensisijaisesti mielessä. Sitä on siinä mielessä vaikea täällä hirveästi vastustaa, että tietyllä tavallahan tämä foorumikin on safe space klassisen kristinuskon mukaan uskoville. Se ei ole keneltäkään pois, koska jokaisella on vapaus perustaa haluamansalainen foorumi. Yliopisto sen sijaan on kovin huono paikka safe space -ajattelulle, koska yliopistossa kuuluu oppia kriittistä ajattelua ja altistua erilaisille mielipiteille.
Mutta tämä keskustelu on kovin kaukana niistä tilanteista, joita tavalliselle ihmiselle tavallisessa arjessa tulee vastaan. Mikä on silloin oikea suhde loukkaamattomuuden ja totuudellisuuden ihanteiden välillä?
Mitä käytännön tilanteita itsellesi on tullut, joissa tuo on ollut ongelma? Itse kyllä tuon mielipiteeni esille jos sitä kysytään, mutta tilanteen huomioon ottaen.
Toisten ehdoin tahdoin loukkaaminen ei teitenkään ole kovin suotavaa. Kuten Cymbus sanoi, ihmisiin pitäisi suhtautua hienotunteisesti (minulle vaikeaa, olen yhtä hienotunteinen kuin rautakanki).
MUTTA, jokaisen pitää mielestäni kovettaa sen verran itseään, että kestää järkevissä rajoissa satunnaisia loukkauksia. Eli ts. koettaa olla pahoittamatta mieltään aivan kaikesta, kuten jotkut ihmiset tekevät. Sillä sosiaalisessa kanssakäymisessä näitä tilanteita väkisinkin tulee (joko tahallisesti tai vahingossa), ja veikkaan että aika uuvuttavaksi käy jos ei itsesuojelun nimissä siedätä itseään. Toki on myös pyrittävä siihen että osaa asiallisesti ottaa oman tilansa haltuun ja/tai keskustella homman läpi jos tilanne sitä edellyttää. Uhriutuminen ei sekään ole kauhean rakentava elämänasenne.
Niin, joskus lienee niitä tilanteita joissa jokin asia on otettava esiin loukkaantumisen uhallakin. Silloinkin pitäisi vain koettaa hyödyntää sosiaalisia kykyjään sen verran, että miettii miten asian toiselle esittää. Se, että sanoa päräyttää mitä tahansa “totuuden” tai “rehellisyyden” nimissä ihan miten vain, ei ole mitään totuutta ja rehellisyyttä, vaan ilkeyttä. Yksi raivostuttava piirre ihmisessä on se, että kokee asiakseen saada sanoa letkauttaa mitä vain kenelle vain ja mistä vain ja vedota siihen että on “vain rehellinen”. Vaikka oikeasti on urpo ja ilkimys.
Katsoisin asiaa ns. kaksoisvaikutuksen lain kautta. Jos tarkoituksenani on tietoisesti loukata jotakuta henkilöä, niin ei saa tehdä. Toisaalta taas ihmiset loukkaantuvat mitä ihmeellisimmistä tekemisistä, sanomisista sekä tekemättä tai sanomatta jättämisistä, joita ei todellakaan aina voi nähdä ennalta. Jos siis tarkoituksenani on esimerkiksi puolusta totuutta tai heikompaa tai vääryyttä kärsinyttä lähimmäistäni, ei ole väärin tehdä niin, vaikka joku loukkaantuisikin.
Niinpä me sitten saamme/joudumme tapauskohtaisesti miettimään, edustaako tämä tapaus jotain kategoriaa, ja mahdollisesti pohtimaan asiaa rippi-isän kanssa jälkikäteen.
Mielestäni kristittyinä emme saisi olla loukkaukseksi kenellekään, ei uskovaisillle eikä jumalattomille. Samoin emme saisi olla loukkaukseksi heikoille veljille ja sisarille. Siksi kristityn kristillinen hienotunteisuus on mitä arvokkain pyhityksen ominaisuus.
”Viisas se, joka sanojaan säästää, järkevä pitää päänsä kylmänä.”
(Sanan.17:27)
Jos jollekin aiheuttaa pahaa mieltä olemalla eri mieltä jostain asiasta ja ilmaisemalla mielipiteensä, niin ei kai sille voi mitään. Meillä Suomessa on sananvapaus, omantunnonvapaus ja uskonnonvapaus. Näiden kaikkien laissa mainittujen vapauksien tarkoitus on suojella niitä, jotka omaavat vallitsevista käsityksistä poikkeavia näkemyksiä.Siis vähemmistöjen suojeleminen.
Jos esim sanon, että meidän uskonnossamme nämä ja nämä asiat (esim ns “naispappeus”, veren syöminen, avioliiton ulkopuolinen seksi jne) ovat kiellettyjä, niin miksi se niin kauheasti loukkaa toisuskoisia? Samoin ihmettelen sitä, miksi niitä ihmisiä vainotaan, jotka haluaisivat säilyttää maamme lainsäädännön kristinuskon mukaisena. Jokaisella kai on oikeus myös poliittiseen vakaumukseen?
Mielestäni kristityillä tulisi olla Kristuksen mieli, koska Hän antoi esimerkin, miten säilyttää hengellisyys ja kristillinen hienotunteisuus viimeiseen asti.
“Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”
(Luuk. 23: 34)
Kristuksesta kyllä kerrotaan, että monesti ihmiset loukkaantuivat häneen. Toisaalta hän myös kehoitti toimimaan niin, etteivät ihmiset loukkaannu.Kristus kuitenkin on myös loukkauskivenä, kuten Pietari kirjoittaa.
Tämä helposti toimii todisteena oman asian oikeellisuudesta sekä oikeutuksena epähienotunteisuudelle. Olla möläyttelen ja kun saan huonoa palautetta, olenkin “Kristuksen vuoksi vainottu.”
Kristityn loukkaantuminenhan osoittaa selvästi hänen lihallisuutensa ja pyhittymättömyytensä. Kristus antoi jalon esimerkin siitä, miten Hän ei loukkaantunut, kun Häntä pilkattiin, syljettiin, ruoskittiin ja ristiinnaulittiin.
”Maaherran sotilaat veivät Jeesuksen sisälle palatsiin ja keräsivät koko sotaväenosaston hänen ympärilleen. He riisuivat Jeesuksen ja pukivat hänet punaiseen viittaan, väänsivät orjantappuroista kruunun hänen päähänsä ja panivat ruokokepin hänen oikeaan käteensä. He polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat hänelle pilkaten: “Ole tervehditty, juutalaisten kuningas!” He sylkivät hänen päälleen, ottivat häneltä kepin ja löivät häntä sillä päähän. Aikansa pilkattuaan he riisuivat häneltä viitan, pukivat hänet hänen omiin vaatteisiinsa ja lähtivät viemään häntä ristiinnaulittavaksi.”
(Matt. 27: 27-31)
”Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun.”
(1. Piet. 2: 23)
Hyvä aloitus ja hyvä muistutus asiasta, sanoisin.
Sitä voi loukata tahtomattaan, jos nyt sitten vaikka sanoo liian suoraan tms…
Jos loukatuksi tullut ottaa asian puheeksi, pitäisi olla nöyryyttä pyytää anteeksi.
Sanon tämän itselleni.