Mikä on se “tarve, jota messussa käydään täyttämässä.” Minusta se ei suinkaan ole saarna, vaan ehtoollinen. Se on messun ydintä ja tärkein osa.
1 tykkäys
Saman tyylinen suhtautuminen minulla. Minulle on tärkeää kuulla Raamattua luettuna jumalanpalveluksessa ja saada ehtoollinen. Saarnaa kuuntelen keskitttyneesti vain jos siinä joku erityisesti kiinnittää huomioni. Jos saarna ei ala kiinnostamaan lueskelen sen ajan päivän raamatunkohtia läpi. Minulla on aina Raamattu kirkossa mukana.
3 tykkäystä
Se on tarve saada hengellistä ravintoa, sisältäen sekä ehtoollisen että sana- ja opetusosuudet. Pelkkä ehtoollisella käynti ei yksinään siihen riitä, jos muu sisältö jää laihaksi. Tällaisessa tilanteessa tulee herkästi hakeuduttua toiseen yhteisöön mikäli siihen on mahdollisuus, ja ymmärrän sen hyvin.
4 tykkäystä
Ehtoollisessa on kaikki.
Onneksi meillä on opetuspuheet lyhyitä ja nekin voi pappi skipata.
1 tykkäys
Jeesukselle tällainen vastakkainasettelu on vieras:
““Kirjoitettu on: ‘Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee’.”” (Matt. 4:4).
Molempia tarvitaan. Ei ihme, että meillä luterilaisilla pappisvirka on juuri sanan JA sakramenttien virka.
7 tykkäystä
Jep. Jumalan suusta… Siksi jumalanpalveluksissa pitääkin lukea runsaasti Raamattua.
Ei minulla kirkon opetusta vastaan tietenkään mitään ole. Pyhien elämänkertoja opetuksineen jne. on hyvä itse kunkin lukea.
Opetuspuhe katkaisee itselläni helposti rukouksen “virran”. Yhteistä rukousta ja ehtoollista vartenhan kirkkoon tullaan. Jos papilla on jotain henkilökohtaista sanottavaa sen voi tehdä myös liturgian lopussa.
1 tykkäys
Tästä olen samaa mieltä. Tärkeintä on että Jumalan sanaa kuullaan. Ihminen tarvitsee ajallista leipää, Enkelten leipää eli ehtoollista ja Jumalan suusta tulevaa sanaa eli Raamattua. Tulin uskoonkin kuunnellessani Raamattua luettavan jumalanpalveluksessa.
Saarna on tärkeä jumalanpalveluksessa mutta ei Raamatun luvun ja sen puhuttelevuuden veroinen.
Tämän suhtautumistavan olen löytänyt myös luterilaisesta opetuksesta messusta. Mm. Sariolan Jumalanpalveluksen käsikirjassa kirjoitetaan: “Evankeliumia kuunnellessamme meidät viedään Jeesuksen luo ja saamme kuulla hänen oman äänensä.” (s.72) ja “Raamatun tekstien funktio jumalanpalveluksessa ei siis ole toimia vain saarnateksteinä vaan myös itsenäisinä luettavina tai laulettavina teksteinä, joissa Jumala puhuu meille.”(s. 69)
Joskus saarna jopa häiritsee tuota puhuttelevuutta. Usein tarvitsisi messussakin kauemmin aikaa keskittyä teksteihin sinänsä, ennen kuin saarna alkaa. Silloin nimenomaan jään mieluummin lehteilemään Raamattua, eikä käynnissä oleva saarna sitä häiritse. Kirkossa on kuitenkin aina paljon ihmisiä jotka odottavat saarnan kuuloa, se heille suotakoon. En missään nimessä toivoisi saarnaa jätettäväksi poiskaan. Joskus on tietysti sellainen päivä että sana ei tunnu puhuttelevan itsessään, jolloin on hyvä kuulla jonkun avaavan tekstejä. Joka tapauksessa, mielestäni Jumalan Sana on tarkoitettu messussa olevan Sanaa joka puhuttelee jokaista kuulijaa henkilökohtaisesti. Sen puhuttelevuuden avaamisesta on tehty liian auktoriteettijohtoista. Jokainen kuulija tulee puhutelluksi ihan suoraan Raamattua kuulemalla. Tästä pitäisi enemmän muistuttaa messukansaa, ja antaa aikaa henkilökohtaiselle vastaukselle Sanaan. Sariolan kirja varaakin kohtuullisen pätkän sisältöä Sanan jälkeen ajoitetuille, erilaisille Sanaan vastaamiseen tarkoitetuille asioille, kuten virsille ja hiljaisuudelle. Kristitty ei voi täysin ulkoistaa Sanan puhuttelevuutta jollekin muulle kuin itselleen. Saarna kuuluu silti messuun, mutta sen ei tule korvata jokaisen omaa Sanan “ruminaatiota” eli märehtimistä.
Kun minulla on tällainen suhde jumalanpalveluksen saarnoihin, kuuntelen sitten opetuspuheita aika usein erikseen. Joko messussa taltioituja saarnoja tai muita opetuspuheita.
Juu, tämähän on toki se ensisijainen väylä, ja kunnioitettavissa määrin palveluksissanne Raamattua luetaan.
On myös myönnettävä, että olen ollut sellaisessa ev.lut. jumalanpalveluksessa, jossa ei luettu yhtään lukukappaletta, evankeliumitekstin pappi selitti saarnassaan omin sanoin. Perusteli sillä, että kyseessä oli perhemessu. Oli paikallisseurakunnan messu, ja jupisinkin lapsilleni, että tämä on yksi niistä syistä, miksi emme yleensä käy täällä, liian vähäinen Raamatun kirjoitusten kunnioitus. Oltiin muuten ainoa lapsiperhe koko perhemessussa, jos oikein muistan.
1 tykkäys
Onko tämä sallittu tapa toimia?
Ilmeisesti ei, mutta kirkkoherran tekemisiin hankala puuttua, varsinkin, kun asiasta kirkkokahveilla varovasti tyytymättömyyttäni ilmaistessani samassa pöydässä istunut vanhempi rouva totesi, että olin varmaan ainoa, jota asia häiritsi.
1 tykkäys
Eikö kaikki messut ole perhemessuja eli tarkoitettu kaikenikäisille?
3 tykkäystä
Kyllä se mielestäni ja uskoakseni on sallittua luterilaisessa kirkossa, vaikka tavallisesti luetaan ensin suoraan Raamatusta ja sitten selitetään asia saarnassa omin sanoin ja tulkinnoin. En osaisi pitää sitä vääränä siis, mutta pitäisi ehdottomasti seurakunnan arvioida tuolloin opetus, mikä taas ei mahdu helposti messuun kuin vasta kahvilla tai ulkona kotimatkalla.
Harhaopetusta tapahtuu paljon, vaikka se on kielletty.
Kovin vaikeata sitä on arvioida, kun saarnan tulisi olla luetun Raamatun sanan selitystä, mutta jos sitä ei lueta, niin miten arvioida saarnan oikeellisuutta? Tässä tapauksessa saarnaaja tiputti tekstin referoinnissaan kaikki tekstin hankalat osat pois. Ja selvitin jälkikäteen, että evankeliumi pitäisi lukea aina, ja perhemessussa voi jättää harkinnan mukaan joko Vanhan testamentin tai epistolan pois, ei molempia. Paikallisseurakunnassamme on ihan vakijuttu, että luetaan vain VT tai epistola sekä evankeliumi, Sleyn messuyhteisössä jossa käymme kaikki lukukappaleet sekä psalmi.
2 tykkäystä
Viikkomessussa ainakin voi olla niin, että luetaan vain yksi teksti, eli se josta saarnataan. Sunnuntainako ei näin saa tehdä? Oman lähi-seurakuntakotini (tavuviiva selkeyden vuoksi, tiedän että se ei kieliopillisesti tuohon kuulu) sunnuntaimessu on usein viikkomessun kaltainen ja varsin lyhyt, ja luetaan vain saarnateksti. Itse tykkäisin hieman pitemmästä kaavasta enemmän, mutta saarnojen laatu on ollut sen verran asiallinen, että en ole viitsinyt valittaa.
Perhemessu on yleensä lapsiperheille suunnattu messu, sellainen, jossa joku naispappi nuken tai nallen kanssa selittää jotain enemmän tai vähemmän päivän tekstiin liittyvää. Muutaman kerran vahingossa sellaiseen mennyt.
3 tykkäystä
Ja musiikki mitäänsanomatonta. Lapsille kun ei voi tarjota hyvää ja laadukasta.
Tällaisia toteutuksia olen itsekin nähnyt useampia. Niissä epäselvää on monesti ollut, että kenelle messu edes on suunnattu. Ammattitaidottomasti toteutettu nukketeatteri ei yleensä riitä tekemään saarnaosuudesta lapsien näkökulmasta kovin kiinnostavaa. Nukketeatterin ammattilaiset osaavat tehdä nukketeatteria lapsia kiinnostavasti, mutta nämä performanssit muistuttavat esityksinä enemmänkin nukketeatterialoittelijoiden monologeja. Joku sitten nukke tai useampi kädessä ja niitä ehkä välillä vähän ylös nostellen puhelee erilaisia vuorosanoja läpi, nukketeatteriosuuden sanoman ollessa esimerkiksi se, että jos sanoo jollekin ilkeästi, toiselle voi tulla paha mieli ja silloin pitää pyytää anteeksi. Tosin usein performanssin sanoista ei ainakaan koko aikaa saa kunnolla selvää kaikuisassa tilassa, jossa lapsetkin pitävät samaan aikaan ääntä. Lapsista nämä osiot ovat usein tylsiä verrattuna nykyisiin lastenohjelmiin ja aikuisetkaan eivät saa näistä osuuksista useinkaan mitään irti.
Olen sitä mieltä, että jos lapsille halutaan toteuttaa nukketeatteria osana messua, ja jos sitä ei osata toteuttaa niin, että esitys olisi aikuisistakin kiinnostava, se kannattaisi silloin toteuttaa niin, että lapset siirtyvät perhemessussa jossain kohdassa pyhäkouluun ja nukketeatteri pidetään pyhäkoulun puolella. Silloin lapset olisivat lähellä esittäjää, näkisivät paremmin esityksen, ja saattaisivat saada sanoistakin jotain selvää.
Perhemessun kohderyhmättömyystilanteen voi kruunata se, jos lauluina lauletaan Lasten virsi -kirjasta sellaisia lauluja, joita eivät osaa kirkkoon tulleet aikuiset eikä lapset, eikä seurakunnan henkilökunnastakaan muut kuin kanttori, joka on erikseen opetellut näitä lauluja perhemessua varten. Sitä kirjaa ei monessa seurakunnassa käytetä kuin perhemessuissa (ja kaikissa seurakunnissa ei niissäkään). Lasten virsi -kirjan lauluja lauletaan niin harvoin, ettei sen kirjan lauluja eräitä vanhoja lastenlauluja lukuunottamatta seurakunnissa juuri kukaan osaa edes ulkoa nimetä, vaikka olisi useammassa perhemessussa käynyt, jossa siitä lauluja on periaatteessa laulettu.
1 tykkäys
Lasten virsi -kirjaa myös uudistetaan varsin tiheästi ja iso osa sen sisällöstä on sellaista, että lasten vanhempien ikäluokka ei sitä omasta lapsuudestaan tunne. Meidän lähi-seurakuntakodin (käytän taas samaa kirjoitusasua) perhemessuissa on usein valittu sellaisia kappaleita, joita samoissa tiloissa toimivien päiväkerhon, muskarin ym. toiminnassa on laulettu. Näin niiden ainakin pitäisi olla tuttuja todennäköisimmälle kävijäkunnalle.
Tuoreimman Lasten virren sisällössä on kyllä paljon teologisesti todella kevyttä materiaalia, jossa kristillisyys on ohutta ja päälleliimatun oloista. Toisaalta vanhoissa ja perinteisissä kristillisissä lastenlauluissa on usein sitä ongelmaa, että kieli on aivan liian abstraktia pienen lapsen ymmärtää sitä lähellekään oikein, ja alle kouluikäisen tulkinnat sanoituksista voivat olla todella villejä. Tai mulla ainakin oli lapsena! Joskus tulee mieleen, että ovatko näiden vanhojen klassikoiden kirjoittajat koskaan itse lapsia olleetkaan, kun eivät yhtään tunnu tajuavan miten lapsi asiat hahmottaa… Uusissa on lapsentasoisemmat sanat, mutta kristillinen sisältö jää välillä niin niukaksi, että lieneekö menty ojasta allikkoon.
Vanhoista ns. lasten virsistä monia ei ole tehty alunperin vain lasten laulettavaksi, vaan nimenomaan koko perheen virsiksi. Tosin osaa testeistä ei ole sanoitettu lauluiksi alunperin, vaan ääneen lausuttaviksi tai hiljaa itsekseen luettaviksi runoiksi. Mieleen tuli nyt esim. “Maan korvessa”, jossa ei puhuta Jumalasta tai Jeesuksesta, vaan keskitytään enkeleihin, ja joka on herättänyt vuosien varrella keskustelua erityisesti säkeistön 3 osalta:
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
vaan ihana enkeli kotihin vie.
Oi laps, ethän milloinkaan ottaa sä vois
sun kättäsi enkelin kädestä pois,
sun kättäsi enkelin kädestä pois.
Virsikirjan lisävihkoa valmistelleen työryhmän puheenjohtaja esitti teologisista syistä, että Virsikirjan lisäosaan otettaessa kolmanneksi säkeistöksi vaihdettaisiin:
Kun lapsonen taivaltaa kotia päin,
tuo enkeli viestiä taivaasta näin:
Jo Jumalan kasvoja katsella saan
ja suojella matkalla lapsia maan.
Kirkolliskokous piti sanat kuitenkin alkuperäisinä, kun monet olivat ne jo oppineet.
Mitä lapsiin tulee, niin eivät nykylapset tiedä, mitä tarkoittaa vaikkapa “Maan korvessa”. Vanhat runolliset ilmaisut eivät ole lapsille myöskään lapsille selkeitä, tyyliin “oilaps”, jonka ilmaisun merkitystä kaikki lapset eivät ymmärrä. Abstraktimpaa on ymmärtää, mitä on enkelin kädestä kiinni pitäminen, saati että mitä tarkoittaa, että lapsi ottaa itse käden enkelin kädestä pois. Nyt kun tuo laulu on Virsikirjassa mukana, sitä lauletaan enemmän messuissakin.
Lasten virsi -kirjan ongelma on, että sen uudet laulut eivät tule kirjaan painottaen sitä, mitä lauluja seurakunnissa lasten kanssa lauletaan, vaan siinä kirjassa on joku oma prosessinsa laulujen valikoimiseen, joka on ehkä ohjannut samalla siihen, että kristillinen sisältö uusista lauluista on osin kadonnut. Ymmärtääkseni pääosa ev. lut. seurakunnista ei uusimpia Lasten virsi -kirjoja ole enää tilannut, kun ei ole löytänyt sille kirjalle luontevaa käyttöä.
Tilanne johtuu ehkä osittain myös syntyvyyden alhaisuudesta, ja kouluikää edeltävän päiväkerhotoiminnan huomattavasta kutistumisesta seurakunnissa. Eskari-ikäluokan poistuminen oli vuosia sitten iso pysyvä menetys päiväkerhotoiminnassa laulamisen kannalta, koska siinä ikäluokassa on kykyä muistaa laulujen sanojakin paremmin kuin nuorimpien lasten tapauksissa. Siinä ikäluokassa osa osasi itsekin lukea kirjasta sanoja, kun osa lapsista oppii lukemaan ennen kouluikää. Nykyiset päiväkerholaiset ovat niin nuoria, etteivät osaa lukea laulujen sanoja, vaikka kirjan eteen saisivat. Lasten kotihoidon väheneminen on vähentänyt myös seurakuntien kerhoissa käyvien lasten määriä.
1 tykkäys