Suhtautuminen muiden kadotukseen


#285

Ja turhaa älytöntä hysteriaa se olikin. Jos se olisi ollut jotain muuta, niin asia olisi tapetilla vieläkin. Mutta kun ei enää ole kuulunut pihaustakaan mistään, niin hölönlöpöä oli koko kirja täynnä. Aikansa tuote, joka on jäänyt haamuksi mieleen.

Toisten kadotukseen suhtautumisessa kirjan ottaminen esille lähti, siitä, kun totesin, ettei varoituksia, joita Raamatussa on, oteta vakavasti, koska ne jäävät etäisiksi ja tarunomaisiksi sekä tietysti siksi, ettei ihmisillä ole mitään käsitystä siitä, millainen helvetti on, koska koko aiheesta ei ole muuta tietoa kuin sanat toistensa perässä.

Mutta kyllä sanoilla voidaan todella aiheuttaa henkisiä traumoja ja pelkotilojakin. Tosin nuoremmille tieteenharjoittajille mielenjärkytys on varmasti pahempi kuin jo runsaasti elämänkokemusta omaaville.

Se, mikä tähän kauhuefektin aiheuttamiseen tarvitaan, on tietysti mielenkiintoinen juttu. Varmasti tarvitaan tarvitaan tarina, jota väitetään todeksi. Fiktioksi selkeästi ilmoitettu tarina ei pahemmin pelottane ketään, vaikka olisi periaatteessa kuinka karmaisevaa tahansa.


#286

Louis, jos uskoisit Jeesukseen, koska olisit vakuuttunut helvetin olemassaolosta ja pelkäisit sen tuottamaa tuskaa, olisiko motiivisi uskomiseen hyvä tai kiitettävä? Olisiko se sen kiitettävämpi motiivi kuin pascalilaisen uhkapelurin motiivi, joka on selvästi uskovan omaa etua ajava motiivi? Jos tuskan pelkääminen olisi hyvä motiivi, niin silloin esim. sairas väkivaltainen ihminen, joka ryhtyisi harjoittamaan väkivaltaa, koska kokisi hirvittävää sisäistä tuskaa siitä, jos ei harjoittaisi väkivaltaa, olisi motiiviltaan (= tuskan pelko) tekoonsa samanlainen kuin sinä, jos tuskan pelosta uskoisit Jeesukseen. Jos kuitenkin on tosiasia, että monet, jotka ovat vakuuttuneita helvetin olemassaolosta, uskovat Jeesukseen tuskan pelosta ja siitä syystä pelastuvat, niin silloin ihmisen motiivi ei pelasta (tai Jumala ei katso lainkaan ihmisen motiivin jalouteen pelastumisessa), koska tuskan pelko ei ole merkki mistään kiitettävästä asiasta, koska se voi saada yhden ja saman ihmisen uskomaan ja tappamaan brutaalisti. Mutta siinä tapauksessa, kristinuskon ollessa totta, olisi Jumalan puolelta armoa, jos hän vakuuttaisi sinut helvetin olemassaolosta, koska ilman muuta uskoisit Jeesukseen, jos vakuuttuisit helvetin olemassaolosta? Tuskan pelko on ihmisellä kuin ihmisellä, siitä syystä mielestäni kuka tahansa, joka vakuuttuisi helvetin olemassaolosta, tulisi uskoon ja pelastuisi (ehkä masokisteja lukuun ottamatta). Mutta koska helvetin olemassaolo on kaukana itsestäänselvyydestä, kristinuskon ollessa kuitenkin Totuus, täytyy olla jokin syy, miksi Jumala ei tee helvettiä selväksi meille. Ehkä hän janoaa vapaata rakkautta meiltä? Siinä tapauksessa hänen pitäisi vakuuttaa meidät siitä, että hän todella on rakkaus ja haluaa meidän rakkauttaan. Tai ennen kaikkea hänen pitäisi ensiksi vakuuttaa meidät siitä, että hän todella on olemassa.

Jos motiivi Jeesukseen uskomiseen pitää olla puhdas, kenellä uskovalla on puhdas motiivi? Miksi puhtaan motiivin omaava edes tarvitsisi Jeesukseen turvautumista? Jos motiivi uskomiseen on kaikkien uskovien kohdalla epäpuhdas tai ei mitenkään kiitettävä tai ylistettävä, miksi Jumala ei esim. Cipherille ole järjestänyt mahdollisuutta uskomiseen?


#287

Tällaista on päässyt tällä foorumilla usein lukemaan. Yleensä toki niin päin, että ateisti julistaa Jumalan mahdottomaksi koska ei itse ole ikinä saanut mitään tilaisuutta. Luulisi, että jopa tällainen ihminen itse osaisi esittää kritiikkiä tätä argumenttia vastaan.


#288

Jos joku tuollaisen tyhmän argumentin on esittänyt, on sen kumoaminen todella helppoa. En vaan ole moista huomannut. Vastaavia väitteet, joiden mukaan ateisti on esittänyt lapsellisia väitteitä, liikuu kyllä ja Evankelistat niitä vitseinä esittävät otolliselle yleisölleen. Ja sitten naureskellaan tyhmille ateisteille yhdessä…


#289

Kun omaan ajatusmaailmaan ei voi uskottavalla tavalla (jopa kaikista mahdollisista yrityksistä huolimatta) saada mahtumaan jotain uskonnollista ideaa tosiasiaksi, silloin on mahdotonta uskoa tai motivoitua uskomaan tai toimimaan niin kuin uskova toimii. Lapsi, joka on nähnyt yliluonnollista todellisuutta sisältävän kauhuelokuvan, voi saada elokuvasta pelkotiloja, jotka vaikuttavat päivittäin lapsen elämään, koska lapsi ei osaa erottaa fiktiota todellisuudesta. Mutta kun lapsen ymmärrykselle kirkastuu, että pelkonsa on turhaa, koska elokuva oli mielikuvitusta, joka ei voi tulla todellisuudeksi, hänen pelkonsa katoaa. Samoin jos ihminen on joskus oikeasti uskonut joihinkin uskonnollisiin ideoihin tai ajatuksiin, mutta ajatteluprosessiensa myötä ei enää voi uskoa samoihin asioihin kuin ennen, hän menettää sekä pelkonsa, mitä uskonnollinen ideajärjestelmä pitää siihen uskoville sisällään, että motiivinsa tehdä yhtään mitään sellaista uskonnollista, jota kyseinen uskonto edellyttää uskojiltaan tai opettaa uskojilleen. Olen itse aikoinaan todella uskoneena (koska järkeni hyväksyi uskonnon esittämät ideat myös todellisuuksiksi) saanut suurimmat mahdolliset positiiviset elämykseni, joita mikään maallinen ei ole voinut eikä voi koskaan tarjota. “Taivaskokemuksieni” (jos nyt uskoisin ne tuonpuoleisista lähteistä juontuneiksi) perusteella minulla olisi myös voimakas motiivi uskoa, vaikka ilman niitäkin uskoisin, jos muuten voisin ymmärryksessäni todeta, että uskon sisältämät väitteet ovat totta.

Uskova voisi ajatella, että Jumalan olemassaolosta omien sanojensa mukaan vakuuttumaton ei usko, koska on paha ihminen, mutta tuskin kukaan on niin paha, ettei uskoisi, jos vakuuttuisi, että joutuu kokemaan ikuista tuskaa epäuskonsa vuoksi. Tai sitten kaikki uskonnollisia ideoita todellisuutena pitämättömät ovat paitsi uskovia pahempia ihmisiä myös masokisteja (ja kenties uskovien mukaan myös valehtelijoita, koska Paavalin mukaan epäuskoisetkin tietävät Jumalan olevan olemassa, Room. 1. luku). Jumalan voisi ajatella olevan korkein ja jaloin ilo tai “nautinto” niin ihmiselle kuin ihmiselle (viimeistään Kirkkaudessa), joten on todellista masokismia torjua Hänet, jos ajattelee Hänen olevan idean lisäksi myös todellisuutta.


#290

Muistaakseni Raamatussa on kohta, jossa ihmisille saarnataan Jeesusta ja samalla mainitaan ehkäpä vihje siitä, kuinka käy, jos ei usko. Ihmiset kyselevät huolestuneina, että ‘mitä meidän tulee tehdä, jotta pelastuisimme’. Tähän heille vastataan, että tehkää parannus.

Jollain lailla siis tulee käsitys siitä, että uskominen olisi jonkinlainen tahdon ratkaisu. Toisaalla sitten annetaan ymmärtää, että Jumala antaa uskon.

On vaikea sanoa uskovien motiiveista uskoa mitään. Se on heidän oma kokemuksensa, johon minulla ei ole pääsyä tutkimaan sen syitä. Sen sijaan helvetin pelko motiivina uskoa kuulostaa juuri nopeasti ajateltuna tahdon ratkaisulta. Minä en tiedä, onko tahdon ratkaisu hyvä vai huono asia.

Ongelma tulee vastaan lähinnä sitten vasta evankeliointivaiheessa. Jos olen vakaumuksellinen kristitty, mutta rehellinen itselleni ja muille, en voi mennä kertomaan Jeesuksesta eteenpäin, jos en varmasti tiedä Hänen todellakin olevan sitä, mitä Hän sanoi olevansa. Eli käytännössä tilanne olisi se, että Hän elää ja nousi kolmantena päivänä kuolleista.

Jos välitän eteenpäin epävarmaa tietoa ja väitän sitä varmaksi, olen kaiketikin silloin valehtelija.

Nähdäkseni ongelma ei ole se, jos itse asettaa Jeesuksen toivokseen pelastumiselta helvetiltä, vaan se, että evankelionti tässä tapauksessa pitäisi esittää sellaisessa muodossa, että julistajan oma epävarmuus tulee varmasti esille. Silloin kyse ei ole enää valehtelusta, vaan ihan normaalista ihmisten välisestä kanssakäymisestä.

Mutta en tiedä sitten, miksi epävarmuus Jeesuksen olemassaolosta johtaisi iankaikkiseen tuomioon helvetissä. Jos en tiedä varmasti, että Hän on olemassa, mutta ehkäpä perimmältään toivon, että Hän on, niin onko siinä jotain vikaa Jumalan näkökulmasta? Ja jos pidän helvettiä liian ankarana rangaistuksena ihmiselle hänen rajallisessa elämässään tekemiensä tekojen tähden ja olen siitä Jumalalle hieman kiukkuinen, niin suuttuuko Jumala sitten verisesti minuun ja laittaa minut sinne helvettiin sen vuoksi?

Kristityt ovat varmaan monasti ihan yhtä epävarmoja siitä, onko heidän uskonsa oikea, mutta heidän ansionsa lienee juuri se, että he tunnustavat Jeesuksen vapahtajaksi. Mutta tekevätkö he synnin silloin, jos he kertovat olevansa epävarmoja Herransa olemassaolosta vaiko silloin, jos he väittävät ihmisille vuoren varmasti, että ‘Jeesus rakastaa sinua’, on mielenkiintoinen kysymys.

Onko epävarmuuden ilmaisu pelastavan suun tunnustuksen mitätöintiä, vaiko onko rehellinen ilmaisumuoto kenties kumminkin Jumalankin edessä nuhteettomin?


#291

Muistan hyvin, että oma uskonvarmuuteni pikkuhiljaa väheni vähenemistään. Viimeiset evankelioimistapahtumiin osallistumiskertani olivat sellaisia, että kun joku tuli keskustelemaan kanssani, sanoin rehellisesti, että en itsekään ole varma Jumalan olemassaolosta, siitä, että Jeesus on Jumalan Poika jne. Lopulta osallistumiseni alkoi ahdistaa niin paljon, että jäin kokonaan pois. Ei ollut mitään järkeä jatkaa, kun ei voinut enää itse uskoa. Ilman muuta omasta kokemuksestani käsin ajattelen, että kaduilla, rippikouluissa ja saarnapöntöissä evankelioivilla on melkoinen henkilökohtainen uskonvarmuus. Jos joku pastori menettää uskonsa, hän voi jonkin aikaa jatkaa samalla tapaa kuin ennen (taloudellisista syistä), mutta yleensä itseään kunnioittava ihminen ei halua elää kaksinaamaisesti.

Kun tiedostin, että ainoa todellinen varmuuteni on todella vain uskonvarmuutta eikä oikeastaan lainkaan tiedollista varmuutta (vaan ehkä pikemminkin järjenvastaista uskoa), se johti siihen, että huomasin eläväni kaksinaista elämää; en kaksinaamaista elämää, mutta sellaista elämää, jossa epäilyksen mato oli alituisesti läsnä, koska tiedostin todella vain uskovani, en lainkaan tietäväni. Näin ainakin omalla kohdallani silloin kun olen jollain tavalla vielä uskonut (“varmuuskauteni” jälkeen).


#292

Kun tiedostin, että ainoa todellinen varmuuteni on todella vain uskonvarmuutta eikä oikeastaan lainkaan tiedollista varmuutta (vaan ehkä pikemminkin järjenvastaista uskoa), se johti siihen, että huomasin eläväni kaksinaista elämää; en kaksinaamaista elämää, mutta sellaista elämää, jossa epäilyksen mato oli alituisesti läsnä, koska tiedostin todella vain uskovani, en lainkaan tietäväni. Näin ainakin omalla kohdallani silloin kun olen jollain tavalla vielä uskonut (“varmuuskauteni” jälkeen).

Tässä on Climacuksen kaikuja, eikö? Perinteisessä ajattelussa usko täydellistää tiedon. Ihmisen tieto sen sijaan on kovin vajavaista. Sitä kalvaa oppimisen hitauden lisäksi muistin heikkeneminen. Mitä sanomme tietävämme osoittautuu niin monesti vääräksi. Tiede nykyisessä muodossaan harjoitettuna perustuu juuri sille, ajatukselle, että nykyinen tieto korvataan toisella. Korkeintaan intuitiivisesti käsitämme lähiympäristömme, mutta sekin tapahtuu aistien ja tiedon perusteella. Ja tästä kognitiotieteilijät ja psykologit ovat näyttäneet, kuinka tämä intuitiokin on monesti mielikuvituksen tottumuksen perusteella muodostettujen hahmojen täyttämä. Uskon ensisijaisuudesta tietoon puhuu myös apostoli Paavali (1. Kor. 13) “tieto katoaa”, mutta “pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.”. Uskon ylivoimaisuudesta myös (Matt. 21:20). Usko ei ole tiedon puutetta.


#293

Kiitos. Kirjoitin vastauksen toiseen viestiketjuun, koska se kuuluu sen aihepiiriin.


#294

Hmm… mitä tarkalleen ottaen tarkoitat tuolla?

Minulle nousi ajatus, että tieteet etenevät tavalla, joka ei suinkaan yleensä tarkoita kaiken edellisen tiedon korvaamista uudella.

Hyvä esimerkki on painovoima ja siitä laaditut teoriat.

Ensinnäkin on todettu, että ilmiö nimeltä painovoima on olemassa. Sitten on laadittu teorioita, joissa on ollut niin hyvä matemaattinen perustelu, että tarkempaa teoriaa ei ole edes osattu etsiä. Sitten vähitellen on löytynyt viitteitä siitä, että teoriassa on jotain epäjohdonmukaisuuksia ja lopulta on laadittu uusi teoria, joka on tietenkin matemaattisesti vielä täsmällisempi ja tietenkin oletukset sen taustalla ovat melkoisesti erilaisia kuin edellisessä teoriassa.

Kuitenkin painovoima on yhä painovoima, eikä ilmiö itsessään ole muuttunut miksikään. Ja nykyisin on viitteitä myös siitä, että nykyistäkin teoriaa on ehkä pakko tarkentaa, koska tiedetään, että painovoimateoria ja kvanttiteoria ovat ristiriidassa keskenään hyvin pienten kokoluokan ja erittäin voimakkaan painovoiman ilmiöiden ollessa kyseessä.

On selvää, että vaikka edellinen teoria, tässä tapauksessa Newtonin painovoimateoria, on oletuksiltaan virheellinen, mutta sen sijaan teorian matemaattinen kuvaus ei ole vieläkään käyttökelvoton.

Sen sijaan uskonnollisessa uskossa on kyse puhtaasti siitä, onko Jumala olemassa vai ei. Jos Jumala on, niin silloin usko on erittäin tärkeä. Jos Jumalaa taas ei ole, on usko hukkaan heitettyä. Mitään välitiloja ei ole olemassa. Jumala ei ole puoliksi olemassa ja puoliksi ei, vaan on selkeästi kyse asiasta joka on joko on tai ei ole.

Nuo fysiikan teorioihin liittyvät asiat ovat havaittuja tosiasioita, eikä kognitio tai psykologia estä tai vääristä niiden havaitsemista.

Usko on mielestäni nimenomaan tiedon puutetta.

On monia ilmiöitä, jotka eivät ole itsestään selviä ja ovat uskonvaraisia. Ihmiset voivat oikeasti saada niistä havaintoja ja se poistaa osin tarpeen uskoa.

Kuten esimerkiksi hypnoosi. Jollei sitä ole kokenut, voi aina väittää, ettei usko koko hypnoosia olevan olemassakaan. Itse olen kokenut, että suggestiot voivat todellakin saada aikaan jopa muutoksia tunnetasolla ilman, että henkilö edes tietää olevansa suggestioiden kohteena.

Ja ufoilmiö on toinen esimerkki asiasta, joka on pitkälti uskonvarainen.

Jos ei ole koskaan mitään nähnyt voi olla vaikea uskoa, että tällaiset ilmiöt olisivat mitään muuta kuin jonkun virheellinen tulkinta omasta havainnostaan. Sen sijaan on olemassa ihmisiä, jotka väittävät nähneensä asioita, jotka ovat selvästi olleet jotain täysin muuta kuin mikään tieteen tai tekniikan tunnistama ilmiö ja vieläpä olleet aivan ilmeisesti keinotekoisia jonkin älykkään tahon ohjaamia.

Tällaiset ihmiset voivat varmasti olla vakuuttuneita havainnoistaan, vaikka meille muille nuo havainnot ovat selitettävissä sepityksinä tai juurikin niinä virheellisinä tulkintoina todellisista ilmiöistä. Hekään eivät varmastikaan täsmällisesti tiedä, minkä asian he ovat havainneet ja mikä sen alkuperä on, mutta ainakin he tietävät havainnon tehneensä eikä asia ole heille mitenkään uskonvarainen.

Sama pätee uskonnollisiin ilmiöihin. Ne, jotka ovat havainneet jotain täysin selittämätöntä, tietävät hyvin mitä he ovat havainneet ja muille asia taas näyttäytyy täsmälleen samalla tavalla kuin ufohavaintojen kanssa käy: tarinat ovat joko sepitettyjä tai virheellisesti tulkittuja.


#295

Sähköasentajat tekevät johtopäätöksiä, mutta kuuluuko ratkaisukeskeinen kristillisyyskin klassiseen kristinuskoon?


#296

Ei tuolla ole mitään tekemistä minkään kanssa, mitä edellä sanon. Se, joka on tästä eri mieltä, voi varmaan kertoa minullekin, että miten hän asian tulkitsee.

Kaupungit puristuvat puristimissa, mutta kuuluuko soutuveneen perämoottori klassiseen kristinuskoon?

Onko tämän ratkaisukeskeisen kristillisyyden idea siinä, että on olemassa sellaisia kristillisyyden muotoja, kuten vaikka tunnustuksellinen luterilaisuus, jolla ei ole mitään ratkaisua mihinkään, ja josta ei saa olla mitään apua, iloa tai hyötyä kenellekään tässä ajassa ja tässä maailmassa? Joten sillä on tuollainen haukkumanimi tai pilkkanimi kaikkea sellaista kristillisyyttä kohtaan, mikä jollain tavalla koskee ihmistä muutenkin kuin abstraktisti?


#297

Olen ymmärtänyt, miten ratkaisukeskeisen kristillisyyden idea on siinä, miten perisynnin turmeleman synteihinsä kuolleen ihmisen on toimittava jollain tavalla oman pelastuksensa suhteen, jos hän haluaa päästä taivaaseen. Mutta onko hänellä kykyjä, joilla hän voi toimia pelastuksensa hyväksi? Olen myös ymmärtänyt klassisen kristinuskon pyhästä Kirjasta Raamatusta, miten perisynnin läpikotaisin joka soluiltaan turmeltuneen ihmisen mahdollisuus vaikuttaa omaan pelastukseensa on tasan nolla.

“Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa. Onhan kirjoitettu: - Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, heidän kielensä puhuu petollisesti, huultensa takana heillä on kyykäärmeen myrkkyä, heidän suunsa on täynnä katkeria kirouksia. Nopein jaloin he rientävät vuodattamaan verta, tuhoa ja kurjuutta he jättävät jälkeensä. Rauhan tietä he eivät tunne, jumalanpelko on heille vieras. Me tiedämme, että lain sanat kohdistuvat niihin, joilla on laki. Näin ei kukaan voi väittää vastaan, vaan koko maailma joutuu Jumalan tuomion alaiseksi. Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on.”
(Room. 3: 9-20).