Tänä aamuna oivalsin jotain kirkkaammin kuin ennen.
Asia ei ole uusi. Eikä huomisaamun ajatuksista vielä tiedä.
Mutta tänään:
Onko kristitty taistelija vai lähettiläs?
Itse haluaisin päästä irti kielteisyydestä. Se on tänä aikana nettikeskusteluissa ja uutisvirrassa vaikeaa.
Oivalsin, että aina kun haluaa kirjoittaa tai sanoa uskoon liittyvän asian, on mahdollisuus ottaa negatiivinen tai positiivinen asenne.
Esimerkki 1.
Näen uutisen jossa maamme kristinuskon vastaisia virtauksia näkyy.
Miinusmerkki: Yhdyn kauhisteluun ja pilaan päiväni
Plusmerkki: Kerron julkisesti jonkun tilanteen tai ilmiön, jossa positiivinen uskonnonvapaus näkyy
Esimerkki 2:
Luen netistä miten arvostamaani lähetystyötä tai muuta evankeliontia mollataan ja toivotaan sellaisen katoavan kirkosta.
Miinus. Kirjoitan kiivan puolustuspuheen ja kenties hyökkään mielestäni vääränlaista opetusta vastaan
Plus. Levitän toista uutista missä lähetystyö näkyy ja evankeliumi Jeesuksesta on kirkas
Nimittäin - eikö taisteluasenne aiheutakin vain vihaisia reaktioita? Eikö kristinusko näytäkin silloin ikävältä eikä kiinnostavalta?
Raamattu kehottaa kristittyjä sävyisyyteen ja itsehillintään. Samalla se todistaa että evankeliumia vastustetaan aina.
En ihan ole varma mitä tarkoittaa “lihan käsivarsi”.
Mutta kuvittelen että se liittyy tähän. Ihmisvoimin ei pidä tapella kun sanaa vastustetaan, milloin mistäkin syystä. Sen sijaan aseena olisi oltava evankeliumi itse. Jätänkö siis Jumalan haltuun sen mitä pieni lähetystyöni saa aikaan?
Lopuksi. Onko erotettava maallikon ja virkaan valitun papin tehtävä tässä suhteessa? Kuuluuko papin puolustaa laumaa ja toisinaan tapella? Maallikon ehkä ei…
Itse pyrin löytämään kaikesta lähinnä omituisia huvittumisen aiheita. Usein kun alkaa joku typerä asia internetsissä ärsyttää, niin siitä voi löytää jonkun kummallisen tulokulman, joka alkaa huvittaa. Ja lopulta unohtaa sen asian, mikä alunperin ärsytti. Kiukuttelu oikeankin asian puolesta ei lopulta palvele muuta kuin omaa egoa ja pahan mielen levittämistä, mikä ei liene kovin kristillistä.
Toinen kätevä tapa vähentää kiukkua on yrittää miettiä, mitä halutaan sanoa. Usein sen tarkoituksen takana on sinänsä ihan kristillinen tarkoitus ja sanotun torppaaminen vihaisesti assosioituu vastaanottajan puolella sen kristillisen tarkoituksen torppaamiseen. Ja sehän on melko huonoa viestintää, jos ei edes yritetä kohdata.
Juu, totta on tuokin että huvittavaksi välillä menee.
Kiukku on semmoista jota voi pitää luonnollisena reaktiona eikä se ole samaa kuin viha ja katkeruus. Mutta silti olen vakavasti pohtinut että tuleeko meille kiukustuville kristityille siitä vähitellen tapa joka on ikäänkuin oikean kristityn merkki. Että inhimillisyys pyhitetään vaikka sen ei pitäisi olla ihanne ollenkaan.
Inhimillistä juu, mutta olen alkanut ajatella, että kiukustuminenkin on lopulta jossain mielessä synnin seurausta. Jos olisi vähän parempi kristitty, ei kiukustuisi ollenkaan. Meidän Herramme ei kiukustunut, vaikka kidutettiin ja tuomittiin epäoikeudenmukaisesti.
Tuosta minä vasta kiukustuinkin. Vai että pitäisi olla joku viilipytty vaikka mitä tapahtuisi. Mitä muuta se oli Jeesuksella kuin kiukustumista, kun hän temppelissä kaatoi rahanvaihtajien pöydät.
Aika kaukaa haettu. Paavalikin sanoo että “Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä” Ef 4:26.
Synnin seurausta se on vain sikäli, että suuttumiseen aiheutuvat asiat ovat seurausta ihmisen omasta elämästä yhdessä muiden kanssa. Ja se on tietenkin syntisenä elämistä. Elämämmekin on monesti synnin seurausta.
Meillä on lupa tunteisiimme, olivatpa ne miten absurdeja hyvänsä. Puhuin äskettäin syyllisyydestä erään seurakuntalaisen kanssa. Sanoin lopulta, että syyllisyytesi ilmenee ilona, sitä olisi hyvä pohtia enemmänkin.
Raamattu ei kehota olemaan stoalainen. Meillä on lupa tunteisiimme.
Puhutaan ehkä vähän eri asiasta. Minä puhuin ketjun aiheesta eli joku on väärässä internetissä-ilmiöstä. Ihminen voi olla asiallisesti jollakin abstraktilla tasolla oikeassa, mutta kiukustuminen väärästä mielipiteestä ei useinkaan nouse hurskaudesta vaan omasta egosta.
Olen varmaan lainannut samaa katkelmaa pappismunkki Seraphim Roselta aiemminkin, mutta lainaan taas.
Raamattua lukiessa tulee usein semmoinen tunne, että Jumalallakin on aika paljon erilaisia tunteita. Hän voi tuntea vihaa ja suuttumusta. Ne eivät ole lähtökohtaisesti pahoja tai hyviä.
Näinpä juuri. Kieltämättä jatkuva arvostelu ja asioiden huonojen puolien huomioiminen vahvistaa itseään. Toisista ihmisistä on helppoa havaita (useimmat me olemme itsellemme sokeita), kuinka joku osaa vääntää joka ikisestä asiasta negatiivisen puolen. Esimerkki:
-Onpa tyttärelläsi todella kauniit, pitkät, terveet ja hyvinhoidetut hiukset."
-Niinpä, mutta niitä onkin sitten joka paikassa ja sen huomaa kun siivoaa."
-“Ai miten hurmaava 3-vuotias teillä on.”
-“Kuulisitpa kun osaa kiukutella hirveästi.”
Olen joskus havahtunut jopa omassa käytöksessäni siihen, kuinka rasittavaa voi olla toisille ihmisille kuunnella valitusta jostain pikkuasiasta, joka ei todellakaan ole mikään maatakaatava.
Minä olen havahtunut (taas) nimenomaan omaan taipumukseeni päästä sanomaan miten asiat oikeasti ovat. Näkyyhän se tämänkin foorumin kommenteissani…
Kuten sanot, negatiivisuus elämässä ruokkii itseään.
Mutta avauksessani myös pohdin, voiko minulta/meiltä hukkua tässä ajassa käsitys siitä miten Jumalan valtakunnan asiaa edistetään.
Kuka lopulta hyötyy siitä että (we are)
kuten ortomunkki edellä sanoo. Kiitos sitaatista, SG.
Toisaalta ei pidä alistua tai olla välinpitämätön selvästi väärän opetuksen tai kohtelun äärellä. Mutta pelkään että tasapaino näiden kahden näkökulman välillä meinaa nykyään järkkyä.
Ainakin itse epäilen usein, jos on osallistunut johonkin debattiin, että onkohan hyvä sanoma mennyt yhtään eteenpäin sellaisen toiminnan ansiosta.
Ja tästä syystä en nykyisellään jaksa juurikaan vääntää. Kaipa se pitää tyytyä siihen, että itselle tyydyttävät argumentit eivät aina ole tyydyttäviä toiselle. Ehkäpä oman ajattelun tekeminen ymmärrettäväksi toiselle on hedelmällisempää.
Ei tietysti kannata aina marista. Se ei anna kenestäkään kovin viehättävää kuvaa. Mutta esimerkiksi ensimmäisessä esimerkissäsi on kyllä vähän sellainen turhan alistuva tyyli. Kyllä kai pitää voida myös sanoa, jos asioita viedään väärään suuntaan. Ei pidä alistua ja antaa periksi ainoastaan. Ei se ole minusta sävyisyyttä.
Tyylikysymys tämä on tietysti ja viisautta on osata valita oikea aika ja paikka kaikelle. Ja taitoa tehdä asiat taitavasti.
Keskustelun helpottamiseksi lainaan tähän sen kohdan, jota cymbus kommentoi edellä.
Kiitos kommentista.
Mielestäni en markkinoinut alistumista aloituksessani. Mutta ehkä sen niinkin voi kokea.
On totta että tyyli ja taito auttavat asiassa. Jos niitä on.
Pohdin kumminkin sitä, onko osallistumiseni nykyisin vallalla olevassa keskustelukulttuurissa ollenkaan mahdollista koitua hyvän sanoman kannalta rakennukseksi. Nythän kaikki julkiset foorumit ovat aikamoista sanasotaa, jossa jokainen kommentti luetaan niin, että se liitetään johonkin mustavalkoiseen asetelmaan. Uskonnonvapaus esimerkiksi on sellainen aihe, jossa helposti tunne edellä päästellään menemään, tuntematta vaikkapa koulujen todellisuutta juuri lainkaan.
Eikö evankeliumin asialla oleminen toimikin niin että käytetään olemassa olevia mahdollisuuksia? Pelkään että julkiset kähinät hukkaavat sen kuuluisan lapsen… aika monessakin mielessä.
Jos siis valitsen kertoa millä tavoin kristinusko vielä voi näkyä koulussa (tai jossain toisessa instituutiossa!), eikö se rohkaise muitakin jatkamaan tai aloittamaan omaa lähetin polkuaan? Tämähän ei poista sitä että jossakin virassa oleva joutuu julkisesti kantaa ottaessaan myös olemaan napakasti edustamansa kirkon tai seurakunnan “oikeuksien” ajaja. Tuskin on tarkoitus että kaikki “pienet rakentajat me” taistelemme samalla tavalla. Mediassa yleinen kielteisyyteen keskittyminen suorastaan huutaa esimerkkejä onnistuneista tilanteista ja iloisista kohtaamisista.
Ilman muuta on hyvä tuoda esiin positiivisia asioita esimerkiksi siitä, miten koulun ja seurakunnan yhteistyö toimii ja miten esimerkiksi koulussa saavat monin paikoin joulun kristillisetkin perinteet näkyä. Mitä kouluun tulee, minusta kansalaisena ja veronmaksajana (ja vaikka ei ole omia lapsia, myös lähipiirin lapsia ajatellen) on ihan hyvä osallistua tällaiseen keskusteluun - ja tietysti kristittynä. Jos kukaan ei kommentoi mitenkään, sittenhän asia on hyväksytty ja kaikille OK. Etenkin kouluasioissa pitää puhua muidenkin ja varsinkin muiden kuin pappien. Tässä kyseisessä asiassa kun tehdään muutosta vastoin sitä, mitä lainsäätäjä on tarkoittanut.Vaikka sitten joutuu pilkatuksikin median taholta ja muutoin. Koulujen jouluperinteissä uskon vahvasti hiljaisen enemmistön tukeen, mutta jos se on hiljainen, sitä ei huomata.
Sama koskee tietysti muutakin. Tosiasia tietysti on, että kukaan ei pidä marisijoista eikä kiihkoilijoista. Oma vilpitön uskoni on myös se, että on hyvä, että tuodaan esille myös toisenlaista mielipidettä, sanotaan nyt sitä vaikka perinteiseksi paremman sanan puuteessa. Sellaista ääntä ei kuulu julkisuudessa juuri ja ihmisille on hyvä tietää, että he eivät ole ainoita, joille perinteet ja kristilliset arvot ovat tärkeitä tai ainakin säilyttämisen arvoisia.
Jotenkin vääränä pidän sitäkin, että mukisematta hyväksytään kaikki, koska sellainen tie johtaa jatkuvaan kurjistumiseen. Uskonnonvapauskin on muuta, kuin vapautta uskoa pään sisällä, kuten Neuvostoliitossa. Eikö olisi jokin muukin tie kuin joko alistuminen marginalisointiin, sellainen mikä ei olisi änkyröintiä ja hihhulointia tai sitten mukautumista maailman menoon puhumalla pehmoisia ja muuttumalla kynttilöitä sytytteleväksi hyväntekeväisyysjärjestöksi henkisin painotuksin?
Eihän jokaisen ole pakko tuoda esille mielipiteitään ja uskon, että esittämäsi positiivinen linja on varmasti erittäin tarpeellinen.
Niin, mutta kuten totesin, keskustelu on aika repivää, enimmäkseen. Jos osallistuu positiivisen esimerkin avulla, se ei ole kaiken hyväksymistä.
On jossain tehty, ja hyvä että se tulee esille.
Mutta esimerkiksi oma seurakuntani on kaupungin opetustoimen kanssa jatkuvassa yhteydenpidossa. On laadittu selvät pelisäännöt myös. Käytännössä kouluissa voi toimia kuten ennenkin. Ei voi edellyttää toki, että kaikki uskonnosta riippumatta olisivat hengellisen julistuksen kohteina. Jos asioita julkisuudessa kärjistetään, tehdään helposti hallaa. Niin kauan kuin koulujen ja kirkkojen välinen polku on aurattu auki, on mahdollisuus rakentaa ja ruokkia. Sitten on toinen asia että maamme on läheisin lähetyskenttämme. Mediassa tavoitamme osan niistä nuorista ihmisistä jotka eivät seurakunnan verkkoihin jäsenyyden välityksellä joudu, tai pääse. Seurakunnan iltapäiväkerhot ovat arvokkaita, koska tunnustuksettomina ne synnyttävät kontakteja yli rajojen. Toinen vastaava esimerkki on diakonia, ruoka ja henkinen sekä taloudellinen apu rakentavat yhteyttä, vaikka haasteita on, ja työ rankkaa.
