Todistamisen vaikeus


#21

Tässä nyt tuskin oli kyse ihan tuosta, ei minulla ole mitään esim sitä vastaan, että Jumala rakastaa minua, tai että Jeesus on tie taivaaseen. Kaikenlainen julistaminen, jossa ei edes yritetä ymmärtää kuulijan lähtökohtia, tai varsinkin jos oletetaan hänestä kovin paljon, on tuomittu epäonnistumaan. Siinä mielessä on mahdollista julistaa innokkaasti, mutta antaa samalla hyvinkin negatiivinen todistus edustamastaan uskosta.

(Taisivat olla ihan luterilaisia, juttelivat ensin keskenään jostain kurssista, jota suorittivat Raamattuopistolla, ellen ihan väärin kuullut.)


#22

Kiitos vastauksesta. On hienoa, että jollakin on tuolla lailla todistus sisällään ja saa elää uskovan sielunkumppanin kanssa.


#23

“Cry the gospel with your Life!” (Autuas veli Charles de Foucauld) Julista evankeliumia elämälläsi!
En varmaankaan ole edes 80-luvun seurakunta aktivisti vuosinani
puhunut, saatikka huutanut evankeliumia - tuskin kuiskannutkaan…
Ja kuitenkin elämällään todistaminen lienee se tavis kristityn luontevin tapa julistaa ilosanomaa…


#24

Elämällään todistaminen on äärimmäisen hankalaa taviskristitylle, usein mahdotonta. En laittaisi sellaiselle kauheasti painoarvoa - en siinä mielessä, että voisi todistamisensa suhteen tuudittautua siihen että todistaa elämällään eikä muuta tarvita, mutta en myöskään siinä mielessä, että elämällään todistamisesta tarvitsisi ottaa stressiä. Sellainen onnistuu ehkä esim. opiskelijapiireissä, koska siinä elämänvaiheessa massiivinen alkoholinkäyttö on yleistä ja elämäntavoillaan on helppo erottua, tai jos muuten pyörii sen tyyppisessä porukassa. Iso osa ei-uskovistakin kuitenkin rauhoittuu viimeistään 30-40v kieppeissä. Sen jälkeen elämällään todistamisesta tulee hyvin vaikeaa.


#25

Ei uskovakin voi toimia moraalisesti tai käyttäytymiseltään moitteettomasti. Kysymys kuuluu edelleen, että mistä toinen tietää, kuka hänet pelastaa ellei uskova sitä kerro. Miten hän voi päästä Jeeuksen yhteyteen katsomalla toisen elämän tapaa?


#26

Miksi näin? Onko kirkossa käyminen, ristinmerkin tekeminen tai lähimmäisen rakastaminen taviskristitylle mahdotonta?


#27

Kirkossa käymällä ja siitä puhumalla voi ehkä nykyisessä Länsi-Euroopassa suhteellisen helposti todistaa olevansa kristitty. Silloin ei kuitenkaan vielä todista että on itselle tai toisille hyväksi olla kristitty. (Siis todistaa kristinuskon puolesta.)

Taas sen osoittaminen, että kristityt rakastavat lähimmäisiään enemmän tai paremmin kuin muut, voi tosiaan olla vaikeaa, varsinkin jos tällaisiin todistamisyrityksiin suhtaudutaan epäluuloisesti tai torjuvasti.


#28

Ottaen huomioon miten paljon esimerkiksi puhutaan pahaa toisista, niin ei se ole kovin vaikeaa.


#29

Nuorempana hämmästyin joskus semmoista, että vaikka en mitenkään ilmaissut olevani kristitty, niin silti joku ennestään outo “huomasi” sen minusta.


#30

Vaikka viiveellä, niin jotain kommenttiisi:

Todistus tuntuu täydelliseltä, jos se löytää maaperän. Yleensä nk. ‘pitää todistaa’ luo vaivautuneisuutta tai vastustusta. Mielestäni tuo Apt. 1:8, sisältää sen jutun, eli "… kun Pyhä Henki tulee teidän päällenne/kr. epi. Pyhä Henki tulee niiden päälle joilla on jo Pyhän Hengen sinetti, vt. Joh.3:3.

Vielä lisäyksenä Joh. 4:14, “… vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään”

Kun ihminen juo sitä vettä, minkä Jeesus antaa, eli uudestisyntyy Pyhästä Hengestä, niin hänessä alkaa Elänän Veden lähde toimia. Senkin ‘toiminta’ on täysin säädeltävissä ihmisen taholta, eli virtausta voi pitää avoimena tai tukahduttaa sitä.

Me emme todista, vaan Jeesus meissä. Me sitten voimme maustaa todistusta, joka usein vain haittaa.


#31

Autuaan Veli Charles de Foucauldin inspiroima spiritualiteetti tuo sääntökuntalaiset elämään keskelle tavisten maailmaa.
Asutaan pienissä yhteisössä vuokrakasarmeissa, tehdään usein ruumiillista, arkista palkkatyötä. Kohdataan ihmiset arjessa, jaetaan naapurien huolet ja murheet, toki ilotkin.
Ideana on seurata Pyhän Perheen elämää Nasaretissa, Jeesuksen hiljaista työläisen elämää. Jeesuksen maallisen vaelluksen 30 ensimmäistä vuotta olivat tavallista työtä tekevän ihmisen elämää ja aherrusta.
Jeesus Työläisen elämän imitointikin on Kristuksen seuraamista…


#32

Tuollainen spiritualiteetti on omalla tavallaan erittäin kunnioitettavaa ja on etenkin sitä ollut aikoinaan. Mielestäni tällainen toki kaipaisi uudelleen orientoitumista omana aikanamme.


#33

Mielestäni todistaamiseen ja spiritualiteetin ilmentämiseen voi tosiaan kuulua niitä erämääjaksoja vs yhteisöllisyys.

Olen pohtinut semmoista aika/paikka teoriaa sillointällöin…esimerkiksi joku suruton valtionpääjohtaja on se suruton 40 vuotta, mutta sitten viimeisillä sanoillaan ja koko maailmanvaltoja kristillisesti muuttavana päättäjänä, tekisi vihdoin jonkun Elämää henkivän Kristillisen päätöksen virassaan sydämmestään tähän sitoutuen.

Esimerkki ehkä tälläisesta julistajasta on Keisari Konstantinus, jonka elämänvaellukselta löytyi paljonkin erilaista “hämminkiä”…Hän kuitenkin mahdollisti elämänteoillaan lopulta todella suuria kirkkohistoriallisia askeleita kristikunnalle.

Yritin jotain lisätä tähän keskusteluun todistamisen vaikeudesta. Periaatteessa sen pitäisi olla maailman helpoin asia. Usein se ei ole. Ehkä se adjektiivi voisi olla millainen on sydämmenrohkeutesi? Mihinkä nähden, miksi? Mutta toisaalta aikaan ja paikkaan, sekä foorumiin asiat palautuvat. Tämmöistä.


#34

Eiköhän se ole kunnioitettavaa edelleenkin…:sunglasses:
Veli Charlesin spiritualiteetin seuraajia ja soveltajia löytyy usean eri sääntökunnan ja maallikkojärjestön muodossa. Suomessa sitä edustavat Jeesuksen Pikkusisaret, joilla on yhteisö eli fraterniteetti Tampereen Hervannassa.