Turvallinen messu


#81

Ihmisenä ihmisten seassa eläminen ei ole siinä mielessä turvallista että aina joidenkin kanssa ei kemiat kohtaa eikä olla samaa mieltä asioista. Näin on mielestäni myös messussa ja muutenkin kirkkonkuntaan kuuluessa.
En usko että on mahdollista olla kirkkokunta jossa ei muodostuisi kipeää erimielisyyttä asioista.
Itsellä on ollut tämän kanssa miettimistä viime vuoden aikana paljon. Oma seurakunta ei monessakaan mielessä tunnu turvalliselta. On paljon puheenaiheita mistä pitää varoa puhumasta, koska kirkkokahveilla on ihmisiä jotka ovat todella vahvasti jotain mieltä eikä keskustelu tietyistä aiheista etene rakentavasti edes oman kirkkokunnan jäsenten kesken.
Tällaisia aiheita ovat olleet mm. katolisen kirkon skandaaleihin liittyvät puheenaiheet ja varsinkin syyllisten puolesta rukoileminen.
Muita tulenarkoja aiheita ovat olleet mm. onko ihmisiä maapallolla jo liikaa, ekumenia ja kirkon sisäisten ryhmien väliset suhteet.
Tässä on sitä pyhittymisen tuskaa parhaimmillaan, kun näissä merkeissä kuitenkin kokoonnutaan yhteen rukoilemaan.
Itsellä on kieltämättä ollut vaihe että väistän ja olen menemättä paikkoihin ja tilaisuuksiin joissa en voi vain olla ja nauttia olostani. Viime aikoina ne paikat ovat olleet luterilaisen kirkon vapaa-ajan toiminta. Kiitos kovasti kotipaikkakuntani seurakunnille niistä tilaisuuksista.


#82

Kristinusko on vaarallista! Sen tehtävänäkin on ravistella turvallisuudesta pois. Jumalan sanan julistus järkyttää sielua ja saa aikaan liikettä. Se on vaikuttavaa, ei turruttavaa. Kristinusko häviää, koska se ei ole enää miehekästä, vaan pelkkää pullaa ja maitoa. Ei ihme, jos ei ketään kiinnosta.


#83

Vaarallista ja järkyttävää. Näin pitäisi olla, ja siksi myös konservatiivisesti uskovien on hyvä välillä huomata oman ”tuttu ja turvallinen” -asenteensa ansa.

Kun puhutaan esim siitä voiko pappi saarnata synnistä ja parannuksesta, ei voi ohittaa sitä, mikä on kuulijan käsitys itsestään. Pelkäänpä että muutkin minä ovat olleet usein tyytyväisiä julistajaan joka ei tarjonnut pullaa vaan puhui perinteiseen tapaan - tajuamatta että ei se järkyttänyt oikeasti. Koska mielsimme itsemme turvallisessa roolissamme siihen joukkoon joka tietää, osaa ja uskoo oikein.

On armoa jos edes joskus tuntee yhteenkuuluvuutta niiden kanssa jotka järkyttyvät ja suuttuvat julistajaan. Niiden, jotka eivät kelpaa kunnon uskoviksi.


#84

Ei ole olemassa mitään ”kunnon uskovia” vaan ainoastaan armahdettuja syntisiä. Preferenssejä messun suhteen voi olla monia mutta jos Jumalan sanaa pitää ruveta kumittamaan turvallisuuden nimissä, ollaan väärällä tiellä. Lain saarnan tarkoitus on ajaa kohti Kristusta.


#85

Kansankirkon penkit kumisevat tyhjyyttään juuri siksi, kun siellä on naispappi saarnaamassa diipadaapaa, eikä kohtikäyvää lakia ja evankeliumia.


#86

Suoristit mutkat. Ei ole tyhjää kaikkialla, eikä miespappeus takaa tuota mitä sanot. Naispappeutta ja kirkon tilaa sopii arvostella mutta totuudellisesti ja oikein perustein.


#87

Tämä on sinänsä kaikki totta, mutta ymmärsitkö pointtini?

Olen jo kauan sitten huomannut sen ongelman joka liittyy meidän oppimaamme tapaan arvioida saarnoja ja puheita. Sanomme että olipa erinomainen puhe kun synti sanottiin synniksi tms. Mutta koskettiko se minun syntiäni, järkyttikö minun rauhaani? Liian usein ajattelen muita ihmisiä puheen kohteina ja itseäni juryn jäsenenä.

Kirkkoon pitäisi mennä kohtaamaan Jumala ja kuulemaan häntä. Silloin voi käydä niin että hän käyttää välineenä ihmistä jota me vähättelisimme.

Mutta en minä Mäkelää tunne enkä tahdo opettaa enempää. Kunhan pohdin eri puolilta tätä keissiä.


#88

Sinulla tuntuu olevan tapana syyttää kirkossa kaikesta maallistumisesta naispappeja. Muistutan taas kerran, että kirkolliskokous, joka päätti avata naisille pappeuden, koostui miespapeista ja maallikoista, joista enemmistö oli miehiä. Ilman miespappien ääniä eivät naiset olisi pappeja, joten kyllä pappien maallistuminen alkoi jostain muusta kuin naisista.


#89

Agga ei selvästi pyri tuossa esittämään syytä pappien maallistumiseen, vaan hän antaa syyn siihen, miksi kansa käy kirkossa yhä vähemmän. Tuo syy on hänen mukaansa “naispapin diipadaapa” eli “naispappi ja diipadaapa”. Ja kyllä, tuo on eri asia kuin “miespapin diipadaapa”.


#90

On se sitten kumma juttu, että kirkossakäynti vähenee myös seurakunnissa, joissa naispappeja ei ole.


#91

Varmasti pienelle osalle naisten pappeus on ongelma ja syy olla pois messusta. Suurin osa ei pidä tätä ongelmana. Olen itse kuullut naispappien saarnoja ja ei niissä mitään moitittavaa ole. Hyviä saarnoja ja todistusta Vapahtajasta. Myös miespappien saarnoja olen kuunnellut ja ei niistäkään mitään pahaa sanottavaa ole. Messu väkimäärän laskeminen johtuu monesta tekijästä. Kaikkea ei voi laittaa kirkolliskokousten päätösten syyksi. Kirkomme pappeus on nyt määritelty toisella tavalla, kirkossa ei ole nais ja miespappeutta on vaan pappeus joka on avoin sukupuoleen katsomatta. Esim jos katsoo seurakuntien yhteystietoja siellä ei lue naispappi ja miespappi on vain pastori, pappi, rovasti, kappalainen, kirkkoherra, lääninrovasti jne…

Emme pääse kirkossamme tilanteeseen, että pappeus määriteltäisiin uudestaan ja naisten pappeus poistettaisiin. On tultava toimeen tämän asian kanssa vaikka siitä itse ajattelisi toisin.


#92

Tutkimusten mukaan naiset ovat pappeina myönteisempiä liberaaleja uudistuksia kohtaan ja heille on keskimäärin vähemmän tärkeää kirkon oppi verrattuna muihin puoliin seurakunnan elämässä.

Tässä mielessä voi väittää naisten vauhdittavan kehitystä jossa perinteinen usko ja oppi heikkenee.

Mutta voin myös todistaa kokemuksesta että tämä jako ei ole mikään automaatio vaan vain keskimääräisyydestä on kyse. Moni nainen opettaa hyvin ja moni mies puhuu omiaan.

Kirkot eivät ole kaikkialla tyhjinä. Kun kirkossa käynti on vapaaehtoista, monet ovat tavan jättäneet.
Messuyhteisöt ovat usein herätysliikkeiden toimintaa ja ne kokoavat väkeä isommilta alueilta kuin paikallisseurakunta tekee.

Seurakunnilla on joissakin kaupungeissa liikaa jumalanpalveluksia. Ja liian isoja kirkkoja nykyajan tarpeisiin. Olisi täydempää jos käytettäisiin vähän järkeä ja koottaisiin yhteen paikkaan enemmän väkeä.


#93

Herätysliikkeiden messuyhteisöt sisältävät monia ongelmia. Miten ne palvelevat alueen seurakuntaa ja integroituvat paikalliskirkkoon. Mikä on näiden messuyhteisöjen intentio. Ovatko ne kirkko, seurakunta vai palvelurakenne. Jotkut Herätysliikkeiden messuyhteisöt luovat kuvaa, että ne olisivat ikään kuin oma kirkko. Tällöin henkisesti irtaudutaan kirkosta, vapaa seurakunnaksi. Herätysliikkeiden messuyhteisöt eivät kuitenkaan ole oma seurakunta. Niihin ei voi liittyä, niihin ei kasteta, ehtoollisen siellä kyllä saa.

Lisäksi joissakin herätysliikkeissä Inkerissä vihityt papit pyörittävät messu toimintaa. He ovat töissä täällä ja saaneet tehtäväksi pyörittää joidenkin suomalaisten herätysliikkeiden toimintaa. Tämä taas luo esim rippisalaisuuden näkökulmasta ongelmallisen tilanteen verrattuna suomalaiseen papistoon.


#94

En oikein usko että luo. Voisi toki kehitellä mielessänsä jonkin skenaarion, jossa pastorin olisi juridisesti ajatellen kerrottava ripissä saamansa tiedot ja jossa virkavalta häntä siihen painostaisi, mutta melko teoreettiselta vaihtoehdolta sellainen tuntuu. Ja sillä samalla tavalla “ongelmallinen” tilanne on/olisi tietenkin jokaisella papilla ja/eli pastorilla, joka ei ole ev.-lut. kirkon tai ortodoksikirkon omia.


#95

Niin, meidän kirkkolaissa papin vaitiolosalaisuus on sanktioitu, tällä luodaan suoja koko toimitukselle. Nyt jos tämä suoja puuttuu muutos on iso. Se ei ole pelkästään teoreettinen kysymys.


#96

On totta, että epämääräisyyttä messuyhteisöjen olemuksen suhteen on liikkeellä. Syy on käsittääkseni se, että kirkko kokonaisuudessaan on murrosvaiheessa (no, onko niitä ihan tyyniä ja tasaisia aikoja ollut pitkästi koskaan…?). Mutta nyt siis eletään aikaa, jolloin on ristiriitaisia odotuksia paljon siitä, mitä kirkko ylipäätään on ja mitä siellä pitäisi olla keskeistä. Joukko kristittyjä haluaa uudistaa kirkkoa yhä enemmän yhteiskunnan mukaisesti, varsinkin eettisissä ja tasa-arvokysymykyksissä. Jotkut taas kaipaavat jotain, mitä sanotaan yleensä “rukiiseksi” tai “turvalliseksi (!)” luterilaiseksi opetukseksi. Ollaan petytty ihan eri asioihin, jos vähän kärjistää. Samaan syssyyn vielä vieraantuneet eroavat kirkosta, ja loppua jäsenkadolle ei näy.

Ristiriitaista edellisen kanssa on se, että ko. odottajilla (vaatijoitakin on…) on myös samanlaisia pyrkimyksiä. Varsinkin juuri se ajatus, että messu on yhteisölle keskeistä ja että noita yhteisöjä halutaan kehitellä ja rakennella huolellisesti.

Kirkon piirissä on järjestetty useita jumalanpalveluspäiviä “Jaetut eväät” teemalla. (En ole päässyt itse mukaan.) Tästä Jari Rankinen (STI) juuri kirjoitti blogissaan, ja hämmästeli muuten positiivisessa ilmiössä sitä että ainakaan ennakkoon nämä järjestöjen messuyhteisöt, jotka hänen mielestään kuitenkin ovat kirkon sisäisiä, eivät näkyneet ollenkaan päivien infossa ja mainoksissa. No, en tiedä miten lopulta kävi, puhuttiinko niistä.

Piispainkokous taisi olla instanssi, joka käsitteli näiden “kilpailevien” yhteisöjen asiaa hiljattain. Tuota seurakunnan kanssa sopimista tietenkin painotettiin. Usein se taitaa toimiakin. Arvelen, että riitaa harvempi haluaa todellisuudessa. Joillekin riittää se, että koko ilmiö on perusteiltaan väärä, jos siinä on taustalla naisten syrjimiseksi käsitetty virkakanta. Toiset taas pyrkivät näkemään tämän kiista yli, ja silloin vaikkapa tällaisen kirkkoherran käsitys ko. yhteisön luonteesta on lähinnä tuo “palvelurakenne”, jonka nimesit vaihtoehdoksi.

Myönnän että seurakuntien päättäjien ja papiston kannalta ei ole kiva, jos järjestömessujen viettoa kuvataan omaksi seurakunnaksi tai jopa kirkoksi.

Käytännössä messuyhteisöissä messuun osallistuvien sitoutuminen ja myös itseymmärrys sekä ajatus siitä, mistä missäkin yhteisössä on kyse kirkko-opillisesti, vaihtelee varmaan laidasta laitaan. Uskon, että erittäin moni ei ajattele asiaa noin dramaattisesti. Heille esim. ison kaupunkiseurakunnan messuja on tarjolla muutenkin monta, ja ne ovat keskenään erilaisia. Joillekin miespappi on kriteeri, joillekin se perinteinen julistus. Joillekin taas erilainen musiikki, kuin siinä lähinnä olevassa kirkossa jne.

Hiukan kevytmielisesti heitän lopuksi, että minusta luterilaisuus on niin hajanaista jo nyt, että ei se ole niin oleellista, onko joku messuyhteisö hiukan hukassa omasta identiteetistään, tai tietääkö vaikkapa kirkkoherra ihan prikulleen, mitä kunkin seurakuntalaisen nupissa liikkuu suhteessa niihin messuihin, joissa hän käy. Pääasia, että ihmiset tulevat sanan kuuloon, ja saavat sen ehtoollisen sakramentin!

Toinen vaihtoehto oikeastaan minulle olisi, että koko luterilaisuus on hukassa olemista. En usko sitä, ainakaan vielä. Mutta se tarkoittaisi, että Kristus ei ole läsnä missään messuissamme. Hän olisi vain ortodoksien tai katolilaisten traditioissa.


#97

Tässä kuvauksessasi on paljon asioita jotka ovat totta. Messuyhteisöt ovat suuremmaksi osaksi rakentuneet virkateologisista lähtökohdista, kuten monet esim evankelisen liikkeen piirissä olevista teologista ajattelevat. Naisten pappeus katkaisi alttariyhteyden. Siksi oman messuyhteisön perustaminen on looginen ratkaisu. Tämä näkyy sitten messun voimakkaana korostamisena. Tämä tie ei kuitenkaan lopu tähän, vaan näkyy asenteessa ja monissa käytännön ratkaisuissa kirkon elämää kohtaan. Eristäytyminen omaksi vapaa seurakunta tyyppiseksi on teologisesti ja henkisesti tosiasiallisesti totta.

Näin ollen kirkon sisällä on olemassa jo kuvaamasi ajatus, osalla luterilaisista ei ole oikeaa alttarin sakramenttia. Kun suuret kirkot varsinkin Ortodoksinen kirkko ei pidä luterilaisten pappeutta, synninpäästöä, alttarin sakramentti oikeana, niin osa luterilaisista ajattelee naispappien pappeudesta ja sakramenttien toimittamisesta samansuuntaisesti. Virkateologia on tässä määräävä tekijä.


#98

Jotta se ei olisi teoreettinen kysymys, vaaditaan 1) pastoreita/pappeja, jotka eivät välitä rippisalaisuudesta tai 2) oikeuslaitos joka painostaa rikkomaan ko. salaisuuden sillä perusteella, että ko. pappi ei ole evlut eikä ortodoksi. Kumpikaan näistä ei vielä ole kovin todennäköinen seuraus siitä, että on olemassa muitakin kuin virallisia evlut- ja ortodoksipappeja.

Eikä rippisalaisuuden idea ole tunnettu ja arvostettu vain siellä, missä on Suomen evlut- tai ortodoksikirkko.


#99

Missä muissa ratkaisuissa se näkyy?
Väitän myös edelleen havaintojeni perusteella että ei se väki, joka Sleyn messuissa käy, mitenkään erityisesti pyri eristäytymään. Samoja ihmisiä liikkuu kirkon eri tilaisuuksissa, ja eri järjestöissäkin. Lähetyshiippakunta on ihan toinen ratkaisu. Sley tai Sekl ei ole valinnut piispaa eikä katkaissut välejä ev.lut. piispoihin. Lähetystyötä tehdään, ja koko kirkkoa palvelevaa nuoriso- sekä raamattukoulutustyötä, esimerkiksi.

Jos messuväen joukossa on kiihkeämpiä naispappeuden vastustajia tai joitakin yksittäisiä uutta kirkkokuntaa rakentelevia, se ei tarkoita että yhdistys tai sen messuyhteisöt olisivat vapaaseurakuntia.


#100

Monissa ja laajoissa ratkaisuissa.

Ei pidä paikkaansa kuin osittain. Johto linjaa aina liikkeen teologiset linjat.

Tämäkään ei pidä paikkaansa. Kyllä ne ovat omia seurakuntia tai pyrkivät olemaan.