Mielestäni seurakunnan ja koulun yhteistyöhön kuuluva iltapäiväkerho voi olla myös tunnustukseton vaikka se olisi kirkon tiloissa. Silloin se on aidosti avoin kaikille. Samat ohjaajat toivottavasti kuitenkin pitävät myös toisia kerhoja joissa on hengellistä sisältöä. Ja he voivat kutsua iltapäiväkerhon lapsia kuoroon jossa lauletaan hengellistä musiikkia tai perhemessuun jne.
Ip-toimintaa voisi verrata diakonian vastaanottoon. Kaikki voivat tulla hakemaan apua. Kirkon työntekijä opastaa ja kuuntelee. Tuskin asiakkaan pyytämättä rukoilee tai veisaa virttä. Sama diakoni on silti hengellisen työn tekijä. Järjestää tilaisuuksia, avustaa messussa jne.
Jos kyse on sopimuksen mukaan tunnuksettomasta kerhotoiminnasta, edes seurakunnan kuorotoimintaa ei välttämättä saa toiminnan yhteydessä ainakaan ilman vanhempien antamaa lupaa mainostaa, saati messuja. (Vertailukohtana aiempi tapaus.)
Tunnukseton kerhotoiminta voi olla teologisesti todella ongelmallista, jos kerhossa mukana olevat lapset jossain kohtaa kysyvät hengellisiä kysymyksiä, ja kerhoa vetävät aikuiset kokevat tunnustuksettomuusvaatimuksen takia velvollisuudekseen vastata lapsille muulla tavoin kuin kirkon tunnustuksen mukaisesti. Lasten on täysin mahdotonta ymmärtää sitä, että kerhon jälkeen annettuna vastaus samaan kysymykseen samalta aikuiselta voisi olla eri kuin kerhon aikana - johtuen kerhon rahoitusjärjestelyistä ja siihen kytkeytyvistä sopimuksista.
Minusta seurakunnan lapsi työ voi olla avointa kaikille ja selkeästi kristillistä. Ja niin pitäisikin olla. Opetushallituksenkin pitäisi pyrkiä etsimään keinoja lasten uskonnonvapauden edistämiseen, ei sen estämiseen, kuten se nykyään tuntuu toimivan selkeän ideologisesti ja lain hengen vastaisesti.
Ja voisihan tiloja antaa vieläkin koulusta seurakunnan kerholle. Niille, jotka eivät siihen halua osallistua voi olla toisenllaisia järjestelyjä. Tai seurakunta voi järjestää kerhon omissa tiloissaan, tosin lasten siirtyminen vaatisi kuljetusjärjestelyjä.
Minua kiinnostaa näissä iltapäiväkerhoissa tuo rahoitus. Kuinka suuren osan rahoituksesta seurakunta saa kaupungilta ja mikä on seurakunnan oma osuus? Jos koko rahoitus tulee kaupungilta, miksi kaupunki ei järjestä toimintaa itse? Jos seurakunta rahoittaa osan, ymmärrän että ei haluta välttämättä käyttää varoja toimintaan, jossa hengellisyys ja kristillinen kasvatus ei saa olla mukana.
Jos saman koulun alueella on useita iltapäiväkerhoja, seurakunnan kerhossa luulisi voivan olla kristillisyys mukana, kosa silloin vanhemmat voivat valita, mihin kerhoon lapselle paikan hakevat. Hankalampi tilanne on silloin, jos seurakunnan kerho on ainoa.
En ole ajatellut rahoitusta ja muutenkin mielipiteeni ovat sivusta seuraajan mutta kuitenkin itsekin seurakunnan työtä tehneen mietteitä.
Ajattelen että kirkon eli seurakunnan elämän keskus on messu. Lähellä sitä ovat raamattupiirit, kirkkokuorot ym selkeästi hengelliset toiminnat. Sitten on niitä sisään kasvattamisen paikkoja kuten rippikoulu ja sitä ennen kerhot. Ulkokehälle mentäessä tulevat vastaan kouluyhteistyö, eli ohjaajien ja kanttorin vierailut koulussa, mahdolliset yhteiset juhlat jne, diakonian vastaanotot sekä monenmoinen yhteistyö eri toimijoiden kuten kunnan ja yhdistysten kanssa. Sairaalat, vankilat jne.
Maamme ei ole enää kovin kristillinen. On oltava viisas, ovelakin ehkä. Olemme lähetystyössä Suomessa. Perinteinen afrikkalainen lähetysasema taisi olla sairaala, koulu ja kirkko. Voi vieläkin olla. Voimme olla rohkeasti tunnustavia mutta samalla palvelevia ja avoimia. Sillat joita rakennetaan voivat muuttua silloiksi joita pitkin joku jonain päivänä kävelee keskukseen asti. Koti löytyy messusta, piiristä, rukouksen keskeltä.
Uskon kyllä, että enemmistö, ja suuri enemmistö sitä paitsi, vanhemmista suhtautuu joko positiivisesti, neutraalisti tai sietävästi seurakunnan kerhoon, johon sisältyy kristillisiä elementtejä. Siis vaikka hartaushetki ja /tai virsi tai hengellinen laulu, ruokarukous, vaikkapa kirkkovuoden teemojen käsittelyä tai raamatunkertomuksien. Ja sellaisetkin vahemmat, jotka eivät välttämättä ole kristiuskoa aktiivisesti harjoittavia tai jopa ovat eronneet kirkosta. Tai kuuluvat johonkin toiseen kirkkokuntaan. Sellaiseen malliin en jaksa uskoa, että paras keino on tulla jonkinlaiseksi neutraaliksi palvelujärjestöksi tai kunnanjatkeeksi. Kristinuskosta vapautettu virastokirkko ei oikein taida olla kutsuva.
Oma kokemukseni liittyy kirkkoon, jonka lähin koulu on moniuskontoinen ja monikansallinen. En tiedä aivan varmasti, mutta luulen, ettei iltapäivän avoimet ovet - joka tarkoittaa mehua ja voileipiä, mahdollisuuden tehdä läksyjä ja pelailla kavereiden kanssa, turvallisia aikuisia joille jutella - kävisi koululle ja oppilaiden vanhempien enemmistölle jos se sisältäisi hartauksia. Muslimeita on paljon, mikä toki ei välttämättä merkitse kaikkein kielteisistä asennetta. Joka tapauksessa seurakunnan ja kaupungin opetustoimen yhteistyöhön kuuluvat “korit” ja tämä kuuluu tähän, monet muut kuviot taas toisiin koreihin.
En ole kirjoittanut näitä kerhoja vastaan. Ehdottomasti hyviä, mutta eri asia kuin avoimet ovet.
Tämä on vääristelyä. Yritin edellä kuvata, mitä eri tasoja seurakunnan toiminnassa voi nähdä. Lienee turha jatkaa, jos sen nähdään olevan irvikuva kristillisestä kirkosta. En ole missään vaiheessa väittänyt että tunnustava usko ja opetus voitaisiin korvata palvelulla ja esimerkiksi kouluyhteistyöllä.
Ennen vanhaankin kirkko oli keskellä kylää. Pappiloissa tehtiin monen moista yhteisöä palvelevaa. Kanttorit antoivat soittotunteja, he olivat ehkä seudun ainoita ammattimuusikoita. Ei kirkko ole vuosisatojen kuluessa ollut pelkkä messuyhteisö vaan se on ollut verkostossa ja ihmisten arjessakin mukana. Ehkä liikaakin.
Tottakai olisi hienoa jos kirkot täyttyisivät selvästi hengellisiin kerhoihin ja tilaisuuksiin tulevista lapsista ja nuorista. Ehkäpä sekin aika vielä tulee. Kiinnostus on kasvanut nuorten keskuudessa kristinuskoa kohtaan. Luvut ovat muutamassa vuodessa kohonneet radikaalisti Kirkon tutkimuskeskuksen Kati Tervo-Niemelän mukaan.
Kun otsikko lupaa kertoa, miten “seksuaalisuudesta ja avioliitosta opettavat Suomessa ortodoksit”, niin lupaus jää kyllä lunastamatta ainakin ortodoksien osalta. Arkkipiispan koukeroinen lause “[ortodoksisessa] teologiassa homoseksuaalisuutta käsitellään varsin rajallisesti” näyttäisi (konteksti huomioon ottaen) sanovan, ettei ortodoksinen kirkko tiedä, ovatko homoseksuaaliset suhteet syntiä vai ei. Mutta onko asia tosiaan näin? Edesmennyt arkkipiispa Johannes tiesi kyllä kertoa, että ortodoksinen etiikka ei hyväksy homoseksuaalisia suhteita.
Ortodoksinen kirkko ei ole esimerkiksi puuttunut samaa sukupuolta olevien kanttorien yhteiselämään, koska kanttori ei ole papillisella skaalalla. Jollakin tapaa ymmärrän periaatetta jonka mukaan ollaan tiukasti kiinni siinä mitä kirkko opettaa, mutta yksityisesti, rippi-isän kanssa tuumailtaessa, ei sillä ole niin kauheasti väliä.
Sanot, että yleisö tuntee ortodoksisen kirkon oppia huonosti, ja tuo viittaamasi kirkkoherrakin huomauttaa, ettei valtaosa ihmisistä enää tunne Raamattua eikä syntikäsitettä. Tähän kai pitäisi vastata, että yksi tietämättömyyden syy ovat juuri ne papit ja piispat, jotka eivät suostu selvästi sanomaan, mikä on kirkon kanta, eivät vaikka haastattelija sitä nimenomaan heiltä kysyy.
Hyvä kun ovat siinä asiassa selkeitä, ja niinhän on tuo edellä viitattu arkkipiispakin. Mutta seurakuntalaisia kiinnostavat muutkin kuin häät. Moni pohtii sellaista seksuaalieettistä kysymystä, että ovatko homosuhteet syntiä. Eikö tähänkin kuuluisi antaa vastaus?