Minusta on tärkeää että nimenomaan saadaan oikeusoppineiden malli sille miten uskonnollinen teksti ja uskonnonvapaus ja toisaalta kiihottaminen kansanryhmää vastaan voivat toimia yhdessä - - vastaavia tulee vielä esiin vaikkapa islamin kohdalla ja siksi on hyvä, että ennakkotapaus ja tulkinta on olemassa - -
(Lihavointi minun.) Pohdintasi ovat kyllä sympaattisia, ja voisihan näistäkin keskustella… Mutta palataanpa vuoden 2019 todellisuuteen: Et kai vakavissasi usko, että joku nyky-Suomen syyttäjä rupeaisi puuttumaan islamin uskonnonvapauteen?? Näethän itse: jos kristitty sanoo jotakin “epäeettiseksi” luokiteltavaa, hän saa syytteen; jos islaminuskon epäeettisiä piirteitä arvostelee, arvostelija saa syytteen, ei kukaan muslimi. Tästähän on olemassa ennakkopäätös: 9-vuotiaaseen lapseen suoritettu vaginapenetraatio on teko, jota ei saa arvostella, kun islam pitää teon tekijää pyhänä.
Sinänsä en oikein tykkää kristillisdemokraateista. Toimivat ikävästi sen välissä, että Jeesuksen seuraajia alettaisiin syöttää leijonille aiheuttaen massiivisen herätyksen.
Kielletystä kirjasta (2004): “Parisuhdelain käsittelyn aikana [1997-2001] kirkolle ja seurauksista huolestuneille kristityille vakuutettiin, että kirkko saa pitää omat arvonsa ja näkemyksensä homoseksuaalisuudesta.”
Arkkipiispa kommentoi Radio Deissä asiaa joitain viikkoja sitten. Siitä lausunnosta on kuitenkin voinut olla vaikea ymmärtää, että mitä hän mahtoi tarkoittaa. Ensin arkkipiispa sanoi, että hän ei voi pitää realistisena sitä, että Raamatun lukeminen, levittäminen tai siteeraaminen voisi olla rikollista. Sitten hän sanoi, että asia riippuu siitä, missä kontekstissa ja missä sävyssä se tehdään. Toimittajan tarkentavan kysymyksen jälkeen hän sanoi, että hänen lausuntonsa voi hämmentää monia, ja korosti, että tärkeintä on se, mitä Jumala Raamatussa puhuu ja mitä Hän haluaa meille sanoa. Seurakuntalainen.fi -sivusto siteerasi lausuntoja tähän tapaan:
– Tämä asia on juuri se, mitä oikeuslaitos tutkii ja pohtii, joten en halua siihen ottaa kantaa. Totean vain sen, että en pidä mitenkään realistisena ajatusta, että jossakin vaiheessa Suomessa Raamatun lukeminen olisi rikollista – tai Raamatun levittäminen tai julkinen siteeraaminen. Minusta kyse on ennen kaikkea siitä, missä kontekstissa, missä sävyssä ja millä tavalla sitä tehdään.
– Se mitä sitä kontekstia tunnen, niin luulen ymmärtäväni jotakin siitä tulokulmasta. Kun kesällä tätä sanailua tässä oli, niin tulin myöskin itse todenneeksi, sen minkä olen sanonut jo kauan sitten seurakuntavuosinani omissa raamattuopetuksissani, että Raamattu ei ole Herra vaan Jeesus Kristus on Herra – ja juuri hänestä Raamattu kertoo.
– Vaikka ymmärränkin, että tällainen lausuma saattaa hämmentää monia, niin siitä huolimatta tämä on se ymmärrys, minkä minä olen saanut Raamatusta ja ylipäätään kristillisestä uskosta. Tulemme tähän kysymykseen, miten Raamattua luemme, miten sitä tulkitsemme – ja ennen kaikkea, muistammeko sen, että kyse ei ole siitä, miten me Raamattua käytämme, vaan miten se Jumala, joka Raamatussa meille puhuu, näkee meidät ja mitä Hän haluaa meille sanoa.
Voi tehdä isojakin talouspetoksia, ja pysytellä joitakin vuosia ulkomailla, niin rikos on vanhentunut. Toki voi vielä välillä pistäytyä maassa kaverien juhlissa.
Mutta lausua jotain siteerauksia Raamatusta puoli sukupolvea sitten ja joutua nyt tutkintaan! Hei haloo?
Minäkin pidän Laajasalon näkemyksiä Jumalan tahdon, kristinuskon ja lähimmäisenrakkauden vastaisina, mutta en missään tapauksessa halua että yhteiskunta ryhtyy pitämään niiden ilmaisemista rangaistavana rikoksena.
Mietiskelin tätä. Mielestäni molemmat ovat väärässä.
Jos Laajasalo ja Räsänen vaihtaisivat kommenttinsa päittäin molemmat olisivat oikeassa.
Totuus on, että homoseksin harjoittaminen on synti. Syntiä aktiivisesti harjoittaen et pysty näkemään Jeesusta kasvoista kasvoihin. Jonka pitäisi ainakin olla uskonelämän pyrkimys. Näinollen hyväksymällä minkä tahansa synnin kirkkoon estät ihmisiä kohtaamasta Jumalaa. Joka on syvää rakkaudettomuutta.
Räsänen taas on väärässä, koska on poliitikko. Kun tarkoitus on maallinen pitäisi jokainen ihminen olla samalla muodoin läheinen. Eikä ihmistä tulisi tuomita heidän synneistään kohdatessaan. Samoin yhteiskunnan pitäisi kohdella tasa-arvoisesti.
Minusta on muuten ikävää jos keskustelu menee siihen meta-asiaan, onko 15 vuodella merkitystä. Olisi olennaisempaa kysyä saako samanlaisen tekstin kirjoittaa nyt.
(Vaikka en kiistä, etteikö juridiikalla ja vanhentumisella olisi oma kiinnostavuutensa.)
Toisin kuin Hiilamo olettaa, keskialueella kaartelee myös paljon kaltaisiani, jotka eivät näe samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä oikeana ratkaisuna.
Samaan hengenvetoon totean, että seksuaalivähemmistöistä puhutaan kirkossa aivan liikaa ylätason ilmiönä. Sielunhoidollinen ja ihmisen tasalle tuleva puhe on valitettavan vähäistä. Tämä lieveilmiö on ymmärrettävää, koska mistä muusta me olemme puhuneet kuin lakipykälistä, virkamiesten tehtävistä ja sakramenttiteologian detaljeista?
Seksuaalivähemmistöjen asemaa tulisi kirkossa kohentaa, mutta tämä arvovaltakysymykseksi jumittunut sota vie hapen kaikelta muulta, epäilemättä oleellisemmalta.
En olisi Hiilamon kanssa yhtä optimistinen mahdollisen vihkimisratkaisun seurauksista. Polarisaatio on tehnyt tehtävänsä. Kirkkohallituksen Pride-kohu on tästä kirkas esimerkki. Ihmiset ovat virittyneet korkealle valmiustasolle. Kirkon ulko-oven kulmilla liikuskelee jo pelottavan paljon seurakuntien ydintoimijoita. Alustavia rakenteitakin on jo hahmoteltu kulisseissa.
Väkisin runnottu ratkaisu iskisi kipeästi monen seurakunnan elämään, työhön ja talouteen. Lyhytnäköinen voitontavoittelu tässä asiassa tuottaa helposti laukauksen omaan jalkaan, josta kirkko ei toivu koskaan. Sitkeälle, ihmisen tasalla jatkettavalle keskustelulle kristillisen uskon lähtökohdista ei ole hyviä vaihtoehtoja.
Mikko A. Himanka kirkolliskokousedustaja, Ylivieska
Kyllä tässä tulee minulle nyt vähintäänkin sellainen vaikutelma, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ulkoistaa oman suuntaussensitiivis-sakramenttiteologisen keskustelun juristien ja poliitikkojen ratkaistavaksi. Kirkon teologian sijasta “tulkinnallista” ratkaisua on lähdetty hakemaan oikeustieteen kautta. Näin keskustelu kuitenkin politisoituu entisestään; jokaisella kirkkoon kuuluvalla tai kuulumattomalla poliitikolla, toimittajalla, tubettajalla, bloggarilla, twiittaajalla jne. on tällöin yhtä painava (tod.näk painavampi!) äänensä kuin kirkon piispoilla, papeilla ja teologeilla.
Henkirikos ei vanhene, mutta lievemmät rikosmuodot yleensä vanhenevat kohtuullisissa ajoissa.
Jos samalla seulalla aletaan tutkia poliitikkojen ja pappien lausumia ja kirjoitelmia läpi elämiensä, niin meille tulee aika paljon kuulusteltavien ja tutkittavien jonoja poliisille tuon poloisen Päivi Räsäsen lisäksi, josta nyt kai yritetään tehdä jonkinlaista rikollista ja huonoa esimerkkiä - poliittisin perustein.
Politiikka on likaista peliä ja on kovin ikävää, että erilaiset liberaaliaktivistit ovat aloittaneet sillä aseella kirkon sisällissodan.
Vielä ikävämpää on, jos oikeuslaitos saastutetaan politiikalla, ja tärkeitä pätöksiä aletaan tekemään poliittisin painoituksin. Tällainen 50/50 tilanne on juuri esimerkiksi syyttäjän päätös poliisitutkinnan
aloittamisesta.
Suomen oikeuslaitos menettää kasvonsa ja kunniansa tällaisella toiminnalla. Siitä tulee poliitikkojen pelinappula siinä kuin kirkostakin, ja tällainen on tuhoisaa kansalaisten laillisuuskäytytymiselle.
Mikä ei ole oikeus ja kohtuus ei voi olla lakikaan.
En ota kantaa siihen, että onko tutkinta oikein tai ei, mutta minusta on turha sanoa asiaa poliittiseksi ellei sitä voida sellaiseksi toteen näyttää. Oikeuslaitos on irrallaan politiikasta juuri siksi, että se voi puolueettomasti tutkia mahdollisia rikoksia. Eduskunta on säätänyt lain jonka valvonta kuuluu poliisille ja oikeuslaitokselle. Ymmärrän hyvin että voidaan olla huolissaan siitä että missä ja miten Raamattua saadaan lukea ääneen, mutta turha on itku siitä että taas on kyseessä vihervasemmistolainen takaa-ajo. Eikö ole kristittyjenkin etu, että asiasta saadaan nyt kenties mahdollisimman korkealta jonkinlainen selvyys ja sen pohjalta voidaan sitten Raamattua lukea ja julistaa tai sitten tietää, että millainen tapa kenties onkin kiihottamista kansanryhmää vastaan? Jos mitään rajoja ei ole, niin kohta saamme kaikki olla kaikenlaisen loan ja vihan kohteina. Siksi on vain hyvä että rajoja valvotaan ja ne määritellään mahdollisimman selvästi. Kyllä sananvapaudellakin tulee olla jonkinlaiset rajat. Kaiken salliminen sotii jo kansainvälisiä sopimuksia ja ihmisoikeuksia vastaan.
(Vastaan omaani, koska tahdon hieman täydentää kirjoitustani.)
Tämä syyttäjän päätös koettelee aika monen muunkin oikeustajua kuin patavanhoillisen pazkiais-Sakarjan,
Poliittisen historian professori Markku Jokisipilä kummastelee valtakunnansyyttäjän päätöstä kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) asiassa.
”En kyllä ihmettele, jos monien oikeustaju on koetteilla tätä näytelmää seuratessa. Minulla on vaikeuksia hahmottaa, mikä on se painava yhteiskunnallinen peruste, joka sai valtakunnan syyttäjän tarttumaan tähän asiaan, josta poliisi jo aiemmin oli päättänyt olla aloittamatta esitutkintaa.”
(Mutta nyt pitää lähteä kirkkokuoron harjoituksiin, palataan asiaan.)
Ei tuo ole mikään metakysymys silloin, jos kysymyksenä on se, että viedäänkö oikeudellista prosessia eteenpäin. Silloin jos vanhentumiskysymys on relevantti, tuomioistuimen ratkaisu alkaa sen asian käsittelyllä, onko asia tekona vanhentunut. Jos se on vanhentunut, tuomioistuin ei ota edes kantaa siihen, onko rikosta tapahtunut. Tuloksena on tällöin sen kannalta, jonka teosta on kulunut vanhentumisaikaa enemmän aikaa, eräänlainen nahkapäätös, jossa syyttäjän julkisesti epäillyksi nimeämä henkilö ei käytännössä saa mahdollisuutta edes puhdistaa mainettaa siltä osin, kuin häntä on julkisesti sanottu epäiltävän syyllistyneen rikokseen vanhenemisajan ylittäneeseen aikaan kohdistuneista teoista. On nimittäin niin, että jos syytetyn teko on vanhentunut, tuomioistuin antaa oikeudenkäynnin jälkeen päätöksen vain siitä, että asia vanhentunut, eikä se edes anna muuta lausuntoa sen asian osalta.
Kerrotko vielä, että mitä pitäisi ilmetä, jotta tutkintaa voisi mielestäsi kutsua poliittiseksi?
Valtakunnansyyttäjän valinta tapahtuu Suomessa selkeästi poliittisella päätöksellä. Valtakunnansyyttäjä valitaan Suomessa niin, että valintapäätöstä ehdottaa valtioneuvosto, ja nimityksen ja lopullisen valinnan tekee tasavallan presidentti. Käytännössä nimitysasioiden on sanottu Suomessa menevän niin, että jos ehdokas ei ole presidentille mieleen, valtioneuvosto vaihtaa sen, ketä ehdottaa. Valtioneuvostossa oikeusministeri on jossain roolissa valtionsyyttäjän valintaprosessissa, koska asia liittyy oikeusministeriön alaan. Nykyisen valtakunnansyyttäjän on tehtävään hakeneiden joukosta valinnut ja nimennyt kokoomuksen entinen puheenjohtaja, ja oikeusministerinä valinnan aikaan oli kokoomuksen edustaja. Julkisesti valtakunnansyyttäjä ei ole ilmaissut omaa mahdollista poliittista suuntautumistaan, mutta tämn valinta on tehty siis tavallaan tietystä puoluetaustasta tulevien mandaateilla. Syyttäjän linja voi joidenkin yksityiskohtien osalta riippua siitä, kenet on nimetty valtakunnansyyttäjäksi, ja mihin suuntaan hän haluaa syyttäjälaitoksen toimintaa viedä.
Jos asiaa katsotaan niin kuin Suomesta on joskus katseltu joidenkin ulkomaiden oikeusjärjestelmiä, pohtien saattaako ulospäin jokin näyttää poliittiselta toiminnalta oikeusjärjestelmässä, kysymyksiä nousee, jos kansanedustajiin tai muihin keskeisiin poliitikkoihin aletaan näiden puheenvuorojen tai kirjoitusten osalta kohdentaa oikeudellisia tutkintoja niin, että tutkinnan kohteina vaikuttaa olevan yksinomaan muiden puolueiden kuin valtakunnansyyttäjän ja keskeiset tuomarit nimittäneen puolueen edustajia. Sellainen ei nimittäin näytä ulospäin kovin hyvältä, eikä välttämättä anna ulospäin kuvaa poliittisesti riippumattomasta oikeuslaitoksesta.
