Vaikka en ole uskova, saanen pohtia asiaa järjestelmätasolla.
Koska itselleni luonto ilmenee jonkinlaisena pyhänä, on kaikki työ ruvennut tuntumaan väärältä. Uusista työpaikoista liki jokainen syntyy kerskakulutuksen piiriin.
Maatalousyhteiskunnassa merkittävä joukko ihmisistä vielä työskenteli yhteydessä perustarpeisiin, mutta mitä pitemmälle yhteiskunnat kehittyvät, sitä enemmän ne perustuvat luotuihin keinotekoisiin tarpeisiin, jotka tyydytetään ympäristöä tuhoamalla ja usein myös ihmisarvoa riistämällä.
Esimerkkinä nyt vaikka vaateteollisuus.
Nykytekniikalla ja materiaaleilla vaatteista pystyttäisiin tekemään äärimmäisen kestäviä. Kestävien vaatteiden elinikää voitaisiin pidentää entisestään paikkaamalla niitä. Minulla itsellänikin on vaatekappaleita vuosikymmenten takaa. Joissain niissä kangas on kulunut ohueksi, joihinkin on tullut reikiä ja joitain on paikattu, mutta vieläkin ne toimittavat vaatteen perustehtävää eli tarjoavat minulle mikroilmaston, joka auttaa suojautumisessa ulkoisia voimia vastaan.
Todellisiin tarpeisiin perustuvan pukeutumiskulttuurin sijaan meille on syntynyt kertakäyttömuoti, jonka ympäristöhaitat ovat massiiviset. Osaksi ne ovat paikallisia ja osaksi globaaleja. Vaateteollisuus on merkittävä kasvihuonepäästöjen lähde. Lisäksi vaateteollisuuteen liittyy ihmisoikeusongelmia.
Mutta kun nuori menee kesätöihin halpavaateliikkeeseen, joka myy nopeasti kuluvia ryysyjä, häntä ei kritisoida mitenkään. Päinvastoin häntä tuetaan. Mummot ja papat kiittelevät, että siinäpä ahkera nuori. Poliitikot ovat tyytyväisiä, että jo nuoret saadaan tuottavan yhteiskunnan piiriin.
Vaikka nuori valinnoillaan tukee ympäristötuhoa ja ihmisoikeusloukkauksia, suhtaudumme häneen myönteisesti. Olemme oppineet ajattelemaan, että kaikki toiminta, joka nimetään työksi, on hyvää. Meitä ei kiinnosta toiminnan seuraukset, vaan suhtautumisemme ratkaisee toiminnan nimeäminen.
Tämä sama toteutuu kaikilla elämän alueilla. Tuhota saa, kunhan sen tekee työn nimissä. Uusi hallitus kaavailee hakkuumäärien nostoa ja tukee hankkeita, jotka kuormittavat voimakkaasti ympäristöä, mutta mitäpä siitä, koska kysymys on työstä.
Mitäpä siitä, että sähköautojen vaatima kaivosteollisuus ja yleensä akkujen valmistaminen on taas uusi voimakas ympäristörasite. Jos Suomeen saadaan uusia kaivoksia, niin saattaahan siinä jokin vesistö kärsiä, mutta toisaalta saamme työtä.
Työ on tämän ajan suurin uskonto. Se on nykyajan ihmisen todellinen jumala. Työ on niin koskematon, että edes tutkijat eivät uskalla kertoa ääneen, ettei nykymallista jatkuvaan kasvuun ja kasvavaan kulutukseen perustuvaa globaalia markkinataloutta ja ympäristönsuojelua pystytä yhdistämään. Tosiasioiden kertominen koettaisiin jumalanpilkaksi. Siksi tutkijat vaikenevat.
Työn pyhyys estää tutkijoita kertomasta, että tuhoamme elinedellytyksiä tulevilta sukupolvilta ja syyllistymme siksi eräänlaiseen ihmisoikeusrikollisuuteen.
Vaikea on keksiä nykyään enää työtä, joka ei olisi moraalinen epäkohta. Silloinkin, kun ihminen tekee näennäisesti ympäristöä kuormittamatonta työtä, se usein välillisesti tukee yhteiskuntaa, jonka tavoitteena on taloudellinen kasvu ja kulutus. Tällaista työtä on esimerkiksi opettaminen, eikä tutkijoiden työstäkään koidu ympäristön hyväksi kuin pikkuruinen osa. Suurin osa tutkimuksesta muuttuu kulutuskultuuriksi.