Pelastusarmeijalla on opinkohta, jonka mukaan kristityt voivat (ja siis heidän tulisi) saavuttaa täydellisen pyhyyden jo tässä ajassa.
“Me uskomme, että kaikkien uskovaisten etuoikeutena on tulla kokonaan pyhitetyiksi ja että koko heidän henkensä, sielunsa ja ruumiinsa voi säilyä “nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen”. (1. Tess, 5:23)”
Ja tämä ei tosiaan tarkoita vain lahjavanhurskautta, vaan ihan synnittömyyden saavuttamista. Jouduin tähän ihan omakohtaisesti törmäämään ja asian kanssa painimaan.
Ensimmäiseksi kyllä haluan todeta, että Pelastusarmeijassa on aivan hienosti kasvaneita -tai pienentyneitä- kristittyjä, jotka eivät ota tuota kohtaa tosissaan. En tietysti hirveän suurta otantaa ole käynyt läpi kylläkään.
Kuitenkin asia tuli muutamassakin opetustilanteessa esille ja uskalsin ottaa esille 1. Joh. 1: 8-10:
"_Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. _
_9. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. _
10. Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä. "
En oikein saanut kunnollista vastausta asiaan. Lopulta tämä ja muutama muukin asia -kuten ehtoollisen ja kasteen hylkääminen Pelastusarmeijassa- tulivat esteeksi sotilasuralle siellä. Ainakin sillä hetkellä katsoin parhaaksi näin. Hankalia asioita vasta uskoon tulleelle ne olivat.
Nyt kun aloin katsella linkkejä, joita silloin asiaa pohtiessani olin tallennellut, niin löytyi tämä John Wesleyn ja Charles Finneyn teologiaa kriittisesti tarkasteleva artikkeli.
Finney:
“There can be no justification in a legal or forensic sense, but upon the ground of universal, perfect, and uninterrupted obedience to law. This is of course denied by those who hold that gospel justification, or the justification of penitent sinners, is of the nature of a forensic or judicial justification. They hold to the legal maxim, that what a man does by another he does by himself, and therefore the law regards Christ’s obedience as ours, on the ground that He obeyed for us”[vi].
Ilmeisesti Wesleyllä oli myös näkemys siitä, että eräänlainen “toinen hengen kaste” tms. toisi täydellisen voiton synnistä ja johtaisi täysin pyhään elämään.
"This leaven is the doctrine of the “Second Blessing”. It has also been called, “Entire Sanctification”, “Perfect Love”, or the “Crises Experience”. According to Wesley, this “Second Blessing” is an instantaneous experience that happens subsequent to the new birth (regeneration being the first blessing) in which the believer is cleansed from all inbred sin, having original sin eradicated and thus removing his inherently sinful nature, enabling him to have perfect holiness and sinlessness (in actual experience, in the flesh, on this earth). This “Second Blessing” experience then puts the Christian in his flesh on par with the same perfect sinlessness that Jesus Christ walked in on this earth, without transgression of any moral law of God, and walking in perfect faith (no doubts), perfect hope (complete fullness of joy), and perfect love (no fears). "
(Pahoittelen, en tuosta löytänyt sitä lainausten kätkemisominaisuutta ja ehkä sitä olisi ollut hyvä käyttää)
Taisi olla niin, että Metodisteilla tämä ns. toinen hengellinen läpimurto tms. johti synnittömyyteen ja sitten tämä oppi olisi siirtynyt Helluntailaisuuteen hieman muuntuneena siten, että toinen “hengellä täyttyminen” merkitsi ennen kaikkea kielillä puhumista ja muita armolahjoja. No, en ole tarpeeksi hyvin perehtynyt ja asian voisi tietysti tarkistaakin ennen kuin tätä näppäilee, mutta jos joku tietää jo paremmin niin voi kertoa.
Kuitenkin Pelastusarmeijan julkaisemassa kirjassa “Hengellinen läpimurto” kerrotaan kuinka William ja Catherine Booth kovan rukouskamppailun päätteeksi uskoivat saavuttaneensa tällaisen läpimurron. Kirja on kirjoitettu 1983 ja siinä kyllä selvästi tiedostetaan tällaisen opin ongelmat ja kerrotaan opin kehityksestä. Ja nyt kun kaivoin kirjan esiin ja aloin sitä selailla, niin löytyi kohta, jossa kerrotaan, että itseasiassa Pelastusarmeijan opissa on näkökulma siirtynyt kriisikokemuksesta pääasiallisena tienä ja melkeinpä päätepisteenä pyhityksessä siihen, että se onkin enemmänkin alkupiste hitaalle kehitykselle pyhityksessä.
On tietysti hyvä kysymys, että voisiko kristitty jättää ainoasta Jeesuksen opettamasta rukouksesta jonain päivänä pois kohdan “anna meille meidän syntimme anteeksi…” tultuaan täysin synnittömäksi.
Tämmöiseen H.A. Ironside nimeen törmäsin myös.
“NOTE: This article is a VERY SHOCKING personal testimony by a man who was involved in the “Second Blessing Holiness” movement, a.k.a. Wesleyan holiness, Christian perfectionism, Entire Sanctification, Perfect love, Eradication of original sin, etc. The man who wrote this article, Harry Ironside, was personally involved with the early Salvation Army, a movement which promoted such “holiness” doctrines; in fact, he was a minister in it and labored in it for a number of years. He sought the “blessing” of “perfect holiness” for years, thought he had “entered in” and was brought through a cycle of condemnation, guilt and hypocrisy that ultimately almost destroyed his Christianity, as it did to many others in his circle. The following is a first hand testimony, written by this man, about what he went through, and how the Lord opened his eyes to trust in the finished work of Christ by faith.”
Jäi mieleen tämän Ironsiden jutuista ainakin se, että jotkut saattoivat uskotella itselleen olevansa synnittömiä ja saattoivat määritellä esim. ajatuksissa tapahtuneet asiat vain kiusauksiksi ja toiset herkkätuntoisemmat taas saattoivat vajota hirveään epätoivoon, kun joutuivat toteamaan, etteivät millään saavuttaneet täyttä pyhyyttä.
Kyllä itselläkin oli pyhitysasiaa oikein miettiessä voimakasta vaapuntaa puolelta toiselle ja on vieläkin, mutta se on enemmän asioiden painotuksessa. Välillä korostuu sellainen milteipä mystillisiin syvyyksiin ulottuva Lutherin (ainakin) ajattelusta kumpuava -ja myös joistain omista kokemuksista- omassa syntisyydessä ei-miksikään romahtaminen ja siitä löytyvä suunnaton armo. Välillä taas ajattelee reippaammin: nyt on sentään paastottava edes vähän jne. Luulenpa, etteivät nämä sulje edes pois toisiaan.
Mutta vielä tulee itse asiasta mieleen: ajatellaanpa vaikka Pietarin raskaita lankeemuksia -ja kuitenkin hän oli se kallio, jolle Jeesus Kristus perusti kirkkonsa, eikö vain? Ja hän sai elää ja vaeltaa Herran seurassa. Kuka nyt meistä olisi kovempi kristitty? Kuka ei epäuskossaan vajoaisi muutaman askeleen jälkeen järveen?
Eiköhän ole turvallista sanoa, että se kristityn tosi vahvuus on oman heikkouden ja mitättömyyden yhä syvempää ymmärtämistä ja turvautumista täydellisen Jumalan täydelliseen armoon ja rakkauteen.