1Tim. 6:3 Jos joku muuta oppia opettaa eikä pitäydy meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen terveisiin sanoihin eikä siihen oppiin, joka on jumalisuuden mukainen, 4 niin hän on paisunut eikä ymmärrä mitään, vaan on riitakysymyksien ja sanakiistojen kipeä, joista syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, pahoja epäluuloja, 5 alituisia kinastuksia niiden ihmisten kesken, jotka ovat turmeltuneet mieleltään ja totuuden menettäneet ja jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saamiseen.
Tästä linkistä löytyy kommentaareja, joista saa jonkinlaisen yleiskäsityksen tuon kohdan kontekstista ja siihen liittyvistä selityksistä: Biblehub Commentaries: 1 Timothy 6:4
Sen voi ainakin sanoa, että Raamatun mukaan kiistely sanoista syntyy, kun joku yrittää tuoda muuta oppia siten, että käyttää sanoja jossain oudoissa, uusissa tai selittämättömissä merkityksissä.
Sanakiista on turha silloin, jos tästä epäselvyydestä ei päästä pois. Eli jos henkilöä ei saada a) kertomaan, mitä hän sanoillaan tarkoittaa. Tai b) hänelle ei voida kertoa, mitä muut samoilla sanoilla tarkoittavat.
Olen etsinyt jatkuvasti paikkaa tämän asian toteamiseen, joten totean sen nyt: Monet ateistit ja agnostikot esittävät, että Raamattu on retusoitu ja muuteltu sataan kertaan matkalla, eikä meillä siten voi mitenkään olla alkuperäistä tekstiä. Ynnä kaikki teoriat siitä, että Raamattu on dokumentti keskenään tapelleiden faktioiden välisistä uskonsodista, joille “meidän Jeesus on ihmeellisempi kuin teidän Jeesus” oli joku ratkaiseva isku, jolla saatiin sen aikaiset, tyhmät ja vaikutteille alttiit ihmiset loikkaamaan “ihmeellisemmän Jeesuksen” leiriin.
Koska, siihen aikaan, kuten 1800-luvulla oletettiin, ihmiset eivät muuta tehneetkään kuin etsiskelivät väitteitä toinen toistaan hurjemmista kosmisista hahmoista, joilla oli toinen toistaan hurjempia titteleitä ja joihin assosioitiin toinen toistaan hurjempia ihmetekoja.
Meille säilynyt aineisto osoittaa, että Raamattu, etenkin Uusi Testamentti, on ainakin 99,9 % siinä kunnossa, missä se on aivan alkujaan kirjoitettu. Eli tekstin säilymisessä ei ole mitään ongelmaa. On ainakin kolme toisistaan riippumatonta tapaa, joista on mahdollista koota koko Uusi Testamentti. Tekstiä monistettiin ja kuljetettiin kauas. Sitä lainailtiin hartausteksteihin. Siitä oli polemiikkia ja kommentaaria puolesta ja vastaan pitkin silloin tunnettua maailmaa.
Ongelma ei ole se, että teksti ei olisi säilynyt. Ongelma on päinvastainen. Ihmisten käsitys sanojen merkityksistä ja symbolien sisällöstä on muuttunut matkan varrella. Moderni ihminen ei koe maailmaa niin kuin keskiajan ihminen tai antiikin ihminen. Tästä on selviä variaatioita vielä alkuasukkailla, Aasian kulttuureissa ja VT:n Israelissa. Sanat eivät tarkoita samoja asioita. Tapa, jolla moderni ihminen käsittää maailmansa, ja sitä kautta puheensa sisällön, on itsessään Jumalan tuntemisen ja Jumalan kunnioittamisen vastainen.
Moderni ihminen lähtee siitä, että 1) kaikki on konkreettista, ja 2) symbolinen, abstrakti tai sisäinen pitää erikseen ilmaista sellaiseksi. Keskiajan ihminen ei tuntenut ajatusta pelkästään konkreettisesta todellisuudesta, vaan hänelle abstrakti ja symbolinen elivät sen kanssa luontevasti yhdessä. Samaan aikaan luonnonkansojen kielissä voi olla nimiä eri puille, mutta ei yleiskäsitettä nimeltä puu. Tämä liittyy siihen, että symbolinen ja abstrakti ovat eri asia.
Samaan aikaan moderni ihminen lajittelee maailman sen mukaan, mitä hän voi tehdä sille, miten hän voi hyötyä siitä tai miten hän voi käyttää sitä. Yleiskäsite nimeltä puu lähtee siitä, että puulle voi tehdä eri asioita kuin metallille. Kun taas aikaisemmin ajateltiin enemmän, että maailma tapahtuu ihmiselle, ihmisen ympärillä ja ihmisestä riippumatta. Kirkkain esimerkki tästä on sanan subjekti sisältämät vastakkaiset merkitykset. Eli toisaalta se tarkoittaa tekijää, joka kohdistaa toimintansa objektiin. Toisaalta se tarkoittaa aihetta tai asiaa, jonka objekti eli kohde eli vastaanottaja (ja tätä moderni ihminen joutuu miettimään hetken) oli havainnoiva, oppiva tai ajatteleva henkilö, joka tulee havaintonsa tai oppimansa muuttamaksi tai muotoilemaksi.
Siinä vaiheessa, kun sekä self (eli ihminen itselleen) että person (eli ihminen toisille) menettävät onttisen (eli olemista itsessään koskevan) yhteytensä ulkomaailmaan, ne lakkaavat olemasta. Moderni tapa ajatella edistää sitä, että tämä yhteys aletaan nähdä epätodellisena, vapaaehtoisena, mielivaltaisena tai mahdottomana, koska se postuloi onttisesti riippumattoman minän, joka voi “ilmaista” itseään mielivaltaisena persoonana (mutta jos persoona on mielivaltainen niin se on ei kenellekään, eli se kumoaa itsensä määritelmällisesti, ja laskostuu minään, tavoittamatta toista). Eli on mahdotonta olla persoona olematta sitä todelliselle tai kuvitellulle toiselle. Ja on mahdotonta edes kuvitella sellaista toista, jota ei ole ainakin jossain kokenut tai havainnut. Tai jolle ei ole ollut objekti.
Eli lyhyesti:
Ongelma tässä koko keskustelussa näyttäisi olevan, että Mosse noudattaa jotain äärimmäistä modernin ajattelun muotoa. Mutta ei osaa suunnistaa siinä tai tiedostaa sitä. Josta johtuu se, että diagnoosi turhasta sanakiistasta voi pitää paikkansa. Sanojen ymmärtäminen on kaiken edellytys. Vain silloin, jos se jostain syystä on mahdotonta, on tuloksena turha sanakiista.
Oikeastaan tämä on kaikkien kalvinistien kanssa inttäessä tämä sama ongelma. Mutta en osaa (vielä) sanoittaa sitä Barfieldin käyttämillä termeillä. Heille ihminen on aina subjekti, jolle Raamattu on yksinomaan objekti. Ja sitten tapahtuu joku fuusio ihmisen subjektiuden ja Jumalan subjektiuden välillä. Eli ehkä Jumalan subjektius otetaan ihmisen subjektiuden takeeksi, jolloin “hurskaan ihmisen ihannetila” on objektiuden katoaminen kokonaan. Siksi aistimukset ja nautinnot ovat alhaisia, kiellettyjä tai pahoja, estetiikka on kielteinen asia ja kaikki relationaalisuus puuttuu.
