Vaikeus keskittyä jumalanpalveluksessa

Usko
1

Olen mietiskellyt erästä hankalaa itseäni koskettavaa ongelmaa: olen huono vain istumaan hiljaa paikallani ja kuuntelemaan. Tämä näkyi opiskeluaikana mm. luennoilla. Vain aivan kaikkein mielenkiintoisimmista aiheista jaksoin keskittyä, eli hyvin pieni osuus opinnoista. Hyvällä puhujalla tosin oli merkitystä ainakin jonkin verran. Mutta yleisesti en paljoa jaksanut.

Ja sama ongelma haittaa sitten jumalanpalveluksiakin. Se tuntuu kurjalta, kun tekisi mieli olla hyvä kristitty ja saada hengellinen anti kuunneltua, mutta keskittyminen alkaa vaeltaa hyvin nopeasti. Harva saarnamies on puhujana niin mukaansatempaava, että jaksan keskittyä edes puolet puheesta. Tämä ei siis ole saarnaajien vika, vaan korostan edelleen että ongelma on minun päässäni. Ja loputkin jumalanpalveluksesta menee lähinnä hyvin robottimaisella kaavalla, samalla kun aivot viihdyttävät itseään mielikuvituksen voimin ihan jollain muulla.

Virrenveisuu ei auta asiaa yhtään. Pyydän anteeksi että sanon ikävästi, mutta virret soitettuna pianolla tai uruilla on todella tylsää musiikkia. Joku varmaan voisi sanoa virikkeetöntä. Asia ei helpotu vapaitten suuntien kokouksillakaan, koska vaikka alkuun ylistyslaulut voivat olla “pirteämpiä”, niin niille käy lopulta samoin. Minulle riittäisi messussa lähinnä alku- ja loppulaulut. No mikä olisi virikkeellistä musiikkia? Hevi tai elektroninen jumputus ovat aina meikäläisen makuun. Metallimessu onkin hieno juttu, mutta paikkakunnallani niitä ei järjestetä.

Myönnän suoraan, että tämä ongelmani on vaikuttanut halukkuuteeni osallistua jumalanpalveluksiin. Nykyään käynkin harvoin niissä. Sen sijaan olen toiminut vuosien aikana monissa muissa jutuissa, kuten hengellisten opiskelijailtojen järjestämisessä. Myös raamattupiirien, saunailtojen ja peli-iltojen parissa on vierähtänyt aktiivisesti aikaa. Monta kertaa olen myös osallistunut esim. talkoisiin ja kesäleiritoiminnan järjestämiseen. Nuorena olin myös isosena kahtena kesänä. Näistä saan aina paljon irti. Pidän siitä kun voin tehdä jotain ja keskustella ihmisten kanssa. Jumalanpalveluksia ne eivät kuitenkaan voi täysin korvata.

Joku voisi sanoa, että tarvitseeko hektisenä nykyaikana kaiken olla jotenkin virikkeellistä? Miksi jumalanpalvelusta pitäisi muuttaa yhden reikäpään vuoksi, jos suurin osa on asian kanssa ok?

Mutta toisaalta taas… Kun katsoo oman kirkkoni penkkejä, niin vanhuksiahan siellä pääosin istuu ja pari lapsiperhettä parhaassakin tapauksessa. Alle 50-vuotiaita aikuisia, nuorista nyt puhumattakaan, on varsin vähän. On vaikea tuntea kuuluvansa sellaiseen joukkoon. Muistan hyvin kun toissavuonna löysin itseni ajattelemasta kesken jumalanpalveluksen “mitä oikein teen täällä?” Jos nuorempia polvia halutaan jumalanpalveluksiin enemmän, niin ehkä jonkin pitäisi olla toisin. Mutta minä en rivijäsenenä ole siinä asemassa että voisin tehdä asialle jotain.

5 tykkäystä
2

Ehkä tämä ei ole se kaikkein tärkein kriteeri jumalanpalveluksissa.

D

1 tykkäys
3

Ohoh, en tajunnut että asian voi tajuta hieman toisin kuin tarkoitinkaan. :sweat_smile: Muokkaan lausetta hitusen.

4

En tiedä miten tämän voisi sanoa kauniisti ja sinua loukkaamatta, mutta jumalanpalvelus ei ole kuuntelemista vaan yhteinen rukous. Kun koetat olla henkiset tuntosarvet tarkkana koko palveluksen ajan ja osallistua yhteiseen rukoukseen omalla panoksellasi, aika ei käy pitkäksi. Saarna nyt tietysti on lusittava ja käyt ilmeisesti kirkoissa joissa ne ovat perinteisesti pitkiä, mutta senkin aikana voi vaikka rukoilla saarnaajalle hyviä saarnakykyjä ja kuulijoille vastaanottavuutta.
Kun löydät oman rukouksesi ja yhdistät sen yhteiseen, samaan tapaan kuin orkesterimuusikko soittaa yhdessä muiden kanssa, jumalanpalvelus on lähes aina mielenkiintoinen. Välillä tulee tietysti erityisiä kiusauksia.

8 tykkäystä
5

Mielenkiintoinen näkemys kieltämättä. Onko tämä siis ortodoksien näkemys, vai omasi? Ja en toki loukkaantunut, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun joku esittää jumalanpalveluksen olevan yhteinen rukous.

6

Tämä on katolilaisten ja ortodoksien näkemys. Lisäsin myös edelliseen viestiini pari lausetta.

6 tykkäystä
7

En ole katolisten tai ortodoksien messuissa koskaan käynyt. Olen viettänyt aikaani luterilaisissa piireissä ja joissakin vapaissa suunnissa. Tämä saattaa vaikuttaa, miksi en ole tuota käsitystäsi ennen kuullut.

8

Ymmärrän kyllä. Sen verran tunnen luterilaisten palveluksia että tiedän että antamani neuvo toimii kyllä sielläkin. Ja miksipä ei myös vapaissa suunnissa, olen minä sielläkin kylässä käynyt.

2 tykkäystä
9

Avaan vielä vähän tuon yhteisen rukouksen ajatusta.
Jo jakamattoman kirkon ajalta periytyy käsitys että kirkon liturginen rukous perustuu osaltaan siihen kun opetuslapset kysyivät Jeesukselta miten heidän pitäisi rukoilla. Vastauksen tiedämme, se oli Isä meidän -rukous. En ole varma miten itäiset teologit ja liturgikot tähän ajatukseen juuri nykyhetkellä suhtautuvat mutta sen sijaan tiedän että se on ollut katolisen liturgisen rukouksen kantava ajatus aina.
Ilmeisesti viittaat juuri toistuvaan liturgiseen rakenteeseen sanalla “robottimainen”. Ortodoksit ja katolilaiset suhtautuvat ongelmaan siten että he omien voimiensa ja kiinnostuksenkohteidensa mukaan tutustuvat liturgian ideaan ja ehkä jonkin verran historiaan. Pyhäkoulu- ja rippileirilapsille opetetaan perusasiat liturgisesta rukouksesta.
Itse koen yhtenä Jumalan ihmeenä sen miten toistuva liturgia aina puhuttelee minua ajankohtaisesti kulloinkin mieltäni ja sydäntäni askarruttavien asioiden kanssa synkassa. Ja se että jokainen kirkossa istuva kokee ulkoisesti saman liturgian mutta saa hengellistä ravintoa siitä huolimatta yksilöllisesti.
Idea on kuitenkin siinä että ei Isä meidän -rukouskaan ole sama asia jos kuuntelet sitä vaikka äänitallenteena. Todellinen rukous tapahtuu silloin kun se rukoillaan sielussasi ja sydämessäsi.

7 tykkäystä
10

Messussa ei tarvitse olla koko ajan kivaa. Eikä tarvitse soimata itseään jos ei jaksa keskittyä.
Messussa on tärkeintä minusta tuo edellä jo mainittu rukous ja ehtoollinen ja se että ihminen on Jumalan sanan kohteena. Ei sen tarvitse olla niin tietoista olemista. Voit olla ihan oma itsesi.

Käy silti kirkossa vaikka on tuollaisia ongelmia. Asiat muuttuvat. Elämä menee eteenpäin ja me alamme kuulla ja nähdä asioita toisin.

Musiikkimaku sulla on kyllä järkyttävä.
Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta… Sinäkin voit löytää joskus parhaan musiikin mitä on tehty. Se on sävelletty about vuosien 1400 ja 1600 välillä. No, Bach vielä siihen lisäksi.
:grin:

4 tykkäystä
11

Vielä se että messun vahvuus on että siinä on pysyvät osat ja asiat.

Niinpä jos musiikki ei nappaa, rukous on aina mahdollista.

Jos saarna on huono tai kuulijana olet unessa, tartu ehtoollisen ravintoon kuin nälänhädässä. Ja mieti mitä niissä virsissä sanotaan.

Mutta ilman suorituspaineita. Messu on lahjaa.

4 tykkäystä
12

Olen jyrkästi samaa mieltä. Kirjoitit älyttömän hyvin.

Lisään lempiaiheestani vähän: Psalmit ovat Kristuksen sanoja Daavidin sanojen kautta. Samalla ne ovat meidän rukoustamme. Ei tarvitse keksiä mitä rukoilla. Psalmit ovat aivan uskomaton lahja.

Bonhoefferin kirja psalmeista pitäisi olla jokaisella luterilaisella. Käsittääkseni siinä ei ole mitään huonoa ort tai kat traditionkaan kannalta.

4 tykkäystä
13

Nyt kirjoitit itse älyttömän hyvin. Psalmeista nimittäin, ja suosittelen myös omaa lempipsalmiopastani, p. Augustinuksen Psalmien selityksiä.

3 tykkäystä
14

Siinäpä se: sinun pitää päästä tekemään jotain palveluksissa. Tarjoudu esim. toimimaan lukijana, kolehdin kerääjänä, kynttilöiden sytyttäjänä tmv. Jos voisit laulaa kuorossa, niin vielä parempi. Palvelukset kuluvat paljon rattoisammin, kun saa osallistua. Myönnän, että itseänikin nykyään joskus hieman pitkästyttää, jos ei ole minkäänlaista palvelustehtävää jumalanpalveluksessa.

Toki eri kirkkokuntien palveluksissa on eroja: ev.-lut. palveluksissa kansa enimmäkseen istuu melko passiivisesti, kuin yleisö, mutta ort. palveluksissa voi tehdä ristinmerkkejä ja kumarruksia, on liikettä, kun joutuu esim. väistämään saattoa tai suitsuttavaa diakonia/pappia jne. Lapset usein sammuttelevat loppuun palamaisillaan olevia tuohuksia jne., joten siinä on kaikille jotain pientä tekemistä lähes koko ajan.

Vaikea tuohon on oikein mitään konkreettisia neuvoja antaa. Jokaisella on ristinsä ja kilvoituksensa, ja sinulla siihen liittyy tuollaisia asioita. Siinähän sitä oman keskeneräisyytensä huomaa, kun tiedostaa, ettei pysty edes yhden palveluksen tai saarnan ajan keskittymään.

Plautillaa komppaan: palvelukset ovat seurakunnan yhteistä rukousta, joten ei ole kovin tärkeää, miltä jostakusta yksittäisestä henkilöstä siellä tuntuu tai mitä mieltä itse kukin on esim. musiikista. Maallisen jumalanpalveluksen on tarkoitus jäljitellä taivaallisen jumalanpalveluksen kauneutta ja harmoniaa. Joskus siinä onnistutaan paremmin, joskus huonommin.

Tsemppiä! Jos löydät jotain käytännön ratkaisuja ongelmaasi, niin kerro toki muillekin.

8 tykkäystä
16

Näin käy varmasti monille. Osa puheesta menee ohi korvien. Mutta laita mieluummin tavoitteeksi, että kuuntelet ja saat ainakin jotain irti siitä.

3 tykkäystä
17

Itse olen luterilaisena yrittänyt enemmän ja enemmän oppia elämään jumalanpalvelusta mukana (pienet lapset tuottavat tässä haasteita hieman). Virsimusiikki on mielestäni hyvä silloin kun siinä on helppo laulaa mukana. En ole kummoinen laulaja, mutta minä yritän laulaessani syventyä sanoihin, oppia niistä, samaistua niihin ja rukoilla niitä. Sama liturgisten vuorolaulujen kanssa.

Olen ottanut tämän tehostamiseksi avuksi fyysisiä eleitä. Kun pastori on ensin siunannut seurakuntaa käsi koholla, minä laulaessani “niin myös sinun henkesi kanssa” kohotan oman käteni hänen suuntaansa, sillä silliin me seurakuntana siunaamme pastoriamme. Ristinmerkin teen kun Isä, Poika ja Pyhä Henki mainitaan oli se sitten pastorin suusta tai virsissä, lisäksi ehtoollisen jälkeen. Varsinkin ylistysvirren päätteeksi, kun kerran silloin seistään on usein tapanani kumartaa kohti alttaria. Joskus rukoillessa pidän käsiä kevyesti koholla.

Tutustuessani rukoilevaiseen herätysliikkeeseen olen ajatellut, että sen hengellisessä perinnössä olisi paljon annettavaa meille muillekin, erityisesti kehon mukanaolossa rukouksessa. Porilainen rukoilevaisvaikuttaja Johan August Nylèn kirjoitti v. 1903: "Niinkuin ennen syntiä tehtäissä ruumis totteli sisällä asuwia waikutuksia, joka yllytti pahuuteen, niin uudessa mielessä, johon ihminen on tullut, tulee ruumiin olla hengelle alamainen, ja tämä koskee kaikkiin kristillisyyden harjoituksiin, myöskin rukoukseen. Tässä on mielestäni viisautta. Rukoilevaisuus on säilyttänyt paljon sellaista vanhaa yleiskristillistä rukousperinnettä, joka meillä muuten on hiipunut.

Heiltä olen oppinut tavan notkistaa samalla kevyesti kumartaen polviani kun seisaallaan laulettaessa Jeesuksen nimi mainitaan, Filippiläiskirjeen hengessä (…jokaisen polven pitää notkistuman…. Polvirukous on enemmän käytössä kotioloissa, joskus jo myöskin rukoilevaisten parissa harvinaistunut kasvoillaan rukoilu. Toivoisin rohkaistuvani enemmän vähintään ensimmäisen käytössä myös jumalanpalveluksessa, sillä se on ollut minulle suureksi avuksi ja siunaukseksi rukouselämässä.

Tämän kirjoituksen voi helposti ymmärtää väärin. En pidä itseäni minään erinomaisena rukoilijana, oikeastaan päinvastoin. Lapsetkin estävät kokonaisvaltaista keskittymistä. Mutta juuri siksi olenkin tehnyt työtä asian eteen ja löytänyt apuneuvoja, joista osa kytkeytyy vanhaan perinteeseen. Itse olen kokenut kehollisuuden mukanaolon rukouksessa suureksi avuksi. Toivottavasti aloittajakin löytää itselleen hyviä apuvälineitä omaan jumalanpalveluselämäänsä.

6 tykkäystä
18

Tästä on muuten hyvä kirja “A biblical walk through the Mass”. Siinä käydään kohta kohdalta läpi katolisen messun kulku, ja selitetään jokaisen osuuden merkitys ja raamatulliset perusteet. Messu lakkaa olemasta robottimaista toistoa, kun ymmärtää sen perusteet ja miksi tietyt asiat sanotaan/tehdään niin kuin ne tehdään.

Ja myös hetkipalvelukset ovat osa liturgiaa. Minusta on tavattoman kaunis ajatus, että joka hetki on jossain päin maailmaa menossa liturgia ja rukoilemalla hetkipalveluksen olen mukana tuossa kirkon yhteisessä maailmanlaajuisessa liturgiassa.

Minä joudun työaikojeni takia vähän rukkaamaan aikataulua uusiksi. Esimerkiksi iltavuorossa rukoilen vesperin kompletorion kanssa putkeen illalla kotiin päästyäni. Mutta koska aina on jossain päin maailmaa kello sen verran, että on vesperin aika niin olen joka tapauksessa mukana tuossa liturgisessa jatkumossa, vaikka Suomen ajassa se onkin jo mennyt.

Ja juuri niin kuin @timo_k sanoi:

Eli jos joskus väsyttää tai ei jaksa keskittyä, niin minua kantaa se ajatus että kyseessä ei ole minun yksityisasiani vaan kirkon yhteinen ja julkinen rukous, jossa minä olen mukana. Ei ole tärkeää saanko juuri minä nyt tällä kertaa jotain kicksejä tästä. Olipa kyseessä sitten messu tai hetkipalvelus.

3 tykkäystä
19

Tulipa paljon vastauksia! Todella isot kiitokset kaikille, kukin teistä antoi osaltaan arvokkaita ajatuksia ja vinkkejä. Pohdin näitä tykönäni.

Tuossa oikeastaan oli itselleni tosi koskettava ja lohdullinen sanoma. Asia on murehduttanut liiaksi, kun olen syyttänyt itseäni huonoksi kristityksi. Pitäisi selvästikin yrittää ajatella, että Jumala kantaa minua ja näkee vikani ja vaivani. Otaksun että voin olla mukana messussa vaikka ajatus harhailisi.

Yritin antaa teille kaikille tykkäyksen, mutta tykkäyskiintiöni meni täyteen tältä päivältä! Harmillinen rajoite, sillä olisitte sen ansainneet. Laittelen myöhemmin loput.

3 tykkäystä
20

Ymmärrän @Vuolukivi ongelmaasi hiukan, vaikka se ei nykyisin minua enää juuri kosketakaan. Pidin itsekin ainakin lapsena ja nuorena jumalanpalveluksia äärimmäisen tylsinä ja ikävystyttävinä. Lapsena niitä piti kuunnella etupäässä radiosta, jolloin piti olla hiljaa eikä saanut tehdä kaikkea kivaa. Nuorena lähdin ulos jumalanpalveluksen ajaksi, etten tylsistyisi. Kävin monta kuukautta kestävän iltarippikoulun, johon kuului myös tietty määrä jumalanpalveluksiin osallistumisia, enkä tiennyt juuri ikävystyttävämpää, kuin kuunnella saarnoja, joista en paljon ymmärtänyt ja ennenkaikkea virsiä, joista en ollut yhtään kiinnostunut. Ja tämä kaikki sanoen, että uskoin jo lapsesta lähtien ja pidin myös paljon musiikista alunalkaenkin. Ja samanlainen olen näiden suhteen edelleen, usko ja musiikki merkitsevät minulle paljon, usko kaikkein eniten.

Jumalanpalveluksia on nykyään ainakin isoimmissa kaupungeissa hyvin monenlaisia tyyliltään. Itse pidin jumalanpalveluksista ja muusta seurakuntaelämästä taukoa rippikoulun jälkeen yli kymmenen vuotta. Menin seuraavan kerran kirkkoon vasta vähän alle kolmikymppisenä. Jäi vain trauma niistä lapsuuden radiojumalanpalveluksista ja rippikouluajan pakkopullasta. Traumana siis tylsyys. Uskovainen olin kuitenkin koko ajan, tosin en ymmärtänyt asioista paljoakaan, monet perusteet ja raamatuntuntemuskin olivat hataralla pohjalla. Tiesin kuitenkin sen, mitä alakoulun kiinnostavilla uskontotunneilla oli opetettu, tai pyhäkoulussa. Monet Vanhan testamentin kertomukset opin jo alle kymmenen vanhana ja sillä tasolla ne olivatkin seuraavat vuosikymmenet, kun kuvittelin, ettei vanhaa oikeastaan tarvita, vaan Uusi testamentti riittää. Ja riittäähän se aika pitkälle, mutta perusta jää kyllä hämärään.

Elämä oli hiukan solmussa lievästi sanoen ja päätin mennä kirkkoon ehtoolliselle yli 12 vuoden jälkeen sitten ripille pääsyn. En muista siitä muuta juuri kuin että kynnys oli todella korkea ja jännitin kovasti. En tuosta kai muuta saanut, kuin pään auki, eli kynnys oli ylitetty. Pian tämän jälkeen minulle tulivat tärkeiksi erään seurakunnan iltakirkot ja ehtoolliset erään pastorin takia, jonka hartauksia kuulin eräinä aamuina radiosta ja selvitin missä seurakunnassa hän palvelee. Hakeuduin tuonne ja kävin ehkä vuoden päivät siellä ja monesti vielä myöhemminkin aina kun kyseinen pastori oli vuorossa. Varasin melko alkuvaiheessa häneltä sielunhoitoajan keskustellakseni uskonasioista, joista en joko ymmärtänyt tai jotka vaivasivat. Siinä ohessa hän myös suositteli minulle juuri Helsingissä alkaneita Tuomasmessuja, jotka oli toteutettu hiukan erilailla. Oikeastaan paljonkin perinteisestä tavasta poiketen.

Löysin näistä oman yhteisöni, jossa kävin monta vuotta lähes viikottain sunnuntai-iltaisin. Ja keskellä viikkoa tutuksi käyneessä seurakunnassa iltamessuissa. Tuomasmessut olivat ainakin alkuaikoina kunnianhimoinen tavoite uudistaa jumalanpalveluksia rakenteen, toiminnan, musiikin ja yhteisöllisyyden osalta. Ja kohdeyleisönä oli nuorehko aikuisryhmä ja opiskelijat. Toki vanhempiakin oli kuvioissa mukana paljonkin. Musiikki oli etupäässä taizehenkisiä tuomaslauluja, sekä pääkanttorin Petri Laaksosen ja usein vierailleen Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen musiikkia. Ei siis perinteistä virrenveisuuta. Muu rakenne taas oli saanut vaikutteita taizemessuista. Oli erillisiä rukousalttareita jne. Nämä olivat hyviä vuosia 80-luvun lopulta jonnekin 90-luvun alkupuolelle, jolloin ne jäivät pois minulta. Jatkoin silti eri seurakuntien ja erityisesti sen minulle tärkeän ja tutuksi tulleen seurakunnan iltamessuissa keskellä viikkoa. Sunnuntain aamujumalanpalvelukset olivat edelleen minulle turhan ikävystyttäviä ja pitkiä, eikä ajankohtakaan oikein iskenyt.

Puhut tuossa innostavista puhujista ja kiinnostavasta musiikista. Löysin nekin myöhemmin 2000-luvulla eräästä herätysliikkeestä ja siitä tulikin toinen käännekohta hengellisessä elämässäni. Niin merkittävä, että elän sen hedelmää vieläkin. Vaikka hengellinen elämä onkin ikävä kyllä laimentunut ja innostus vähentynyt, ruokin itseäni jokapäiväisellä Raamatun opetusten kuuntelulla, lukemisella ja lähetysjärjestöjen omilla jumalanpalveluksilla. Hyvät saarnat ja raamatunopetus kiinnostavat, musiikkina perinteiset virretkin menettelevät hyvien tekstien vuoksi ja tärkeintä ovat yhteiset rukoukset ja ehtoollinen. Käyn myös välillä ylistysmusiikkihenkisemmissä tilaisuuksissa ja rukousilloissa, raamattuluennoilla ja kuuntelen tai katselen netistä jotain kiinnostavaa. Tarjontaa kyllä löytyy, ja jos ikävystyttää, voi kokeilla jotain muuta seurakuntaa, kristillistä suuntausta tai herätysliikettä.

3 tykkäystä
21

Saamme luottaa Jeesuksen lupaukseen, että Pyhä Henki opettaa meitä. Se ei tapahdu hetikään aina kirkossa, vaan joskus minäkin ja niin luulen aika monet muutkin vaipuvat joko omiin ajatuksiinsa tai unenomaiseen tilaan jossa saarna ja muutkin asiat menevät ohi korvien. Minua Pyhä Henki opettaa myös kotona lukiessani Jumalan sanaa tai hyvää kristinuskoa vahvistavaa kirjallisuutta. Myös rukous on nähdäkseni joka hetkistä, eikä rajoitu vain jumalanpalveukseen.

1Tess 5:17-22: “Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa. Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää halveksuko, mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on; karttakaa kaikenkaltaista pahaa.”

Ja rukoukseen sisältyy myös vastaanottaminen, sillä kuinka tiedämme mitä rukoilla jos saamamme sana ei meitä ohjaa?

2 tykkäystä