Vihaako Jumala ketään?

Kyllä puhun, koska asiassa on myös tämä minun esille ottamani puoli. Se on olemassa vaikka sen tuo esille tällainen sinua nuorempi henkilö, 47-vuotias, jolla myös on traumatisoiva lapsuus takana.
Tutkimukset osoittavat selvästi että traumatisoivan lapsuuden eläneiden joukossa esiintyy keskivertoa enemmän häiriökäyttäytymistä.

Tämän asian esilletuonti ei vähennä sinua kohtaan tuntemaani empatiaa.

1 tykkäys

Jeesuksella oli selkeä kanta myös perusteettomaan tuomitsemiseen. On aivan raamatullista uskoa ensisijaisesti lähimmäisestä hyvää, kunnes toisin todistetaan. Mulla ei ole mitään kantaa siihen, kenen versio tässä nimenomaisessa keississä on uskottavin, mutta yleisenä periaatteena syyttömyysolettama ja todisteiden vaatiminen ennen tuomitsemista on erittäin kristillinen.

Ensinnäkin, pahoitteluni siitä, että olet joutunut todella väärän kohtelun uhriksi. Uskon, että se vaikuttaa hyvin syvästi ihmiseen.

Mutta luulen, että se, että sinua on kohdeltu väärin, ei todellakaan ole syy sille, että haluat suojella muita lapsia, ja olla heidän puolellaan. Minä uskon, että se ominaisuus on sinulla siksi, että Jumala armossaan on antanut elämääsi myös kokemuksen, että olet rakastettu ja arvokas, ja sinua vastaan rikkominen on väärin. Joten pystyt näkemään lapset arvokkaina ja suojeltavina. Se, että lasta rikotaan, ei tee lasta empaattikseksi. Yleensä oikeasti ihan päin vastoin.

Jammua ja Jacksonia verratessa pitää muistaa, että ensimmäinen on oikeudessa todettu syylliseksi tekoihin, jälkimmäinen syyttömäksi. Joten jälkimmäisen kohdalla varoisin sanomisiani enemmän. Toki on mahdollista, että hänkin on oikeasti syyllinen, minä en sitä tiedä. Mutta mikäli kyseisen dokumentin uhreina olevat ovat oikeasti oikeudessa valaehtoisesti sanoneet, että heihin ei ole kohdistunut mitään seksuaalisia tekoja, ja nyt puhuvat taas toista, ei minusta asiasta voi suoraan puhua ikäänkuin toinen olisi todistetusti syyllinen.

Jacksonin elämään liittyy paljon kummallista ja jopa sairasta. Osa näistä selittyy hänen psyykkisillä sairauksillaan, joihin liittyi voimakkaita pelkoja. Osa voi liittyä elämättömään lapsuuteen, eli minusta on mahdollista, että halu viettää nuorten poikien kanssa aikaa jopa yökyläillen oli sitä, mitä Jacksonin olisi pitänyt silloin saada tehdä, kun oikeasti joutui elättämään isoa perhettään kuusivuotiaasta alkaen kiertämällä ja keikkailemalla.

Tai sitten hän oikeasti oli hyväksikäyttäjä. Minä en tiedä. Mutta oikeus päätyi siihen, että hän ei ole.

Itse en ole varsinaisesti Jacksonin fani, jos siihen viittasit. Mutta varmasti ihan objektiivisesti hän oli hyvin lahjakas lapsi. Ja sitä asiaa olen pohtinut joidenkin muidenkin hyvin lahjakkaiden lasten kohdalla, että ehkäpä armollisinta näitä ihmisiä kohtaan olisi antaa lapsen elää ihan normaalia elämää, ja antaa lapsen käydä normaalit kehityspolkunsa läpi ihan taviksena. Ja jos jäisi joku laulu laulamatta tai urheilusuoritus tekemättä, niin sillä ei olisi oikeastaan mitään väliä.

3 tykkäystä

Jackson on yhtä syytön, kuin O.J. Simpson. Taviksena Jakson istuisi tällä hetkelläkin, jos olisi elossa, 45 vuoden tuomiotaan lasten törkeistä hyväksikäytöistä.

Jos ihmistä ei ole raiskattu ei hän tietenkään voi tietää tai edes uskottavasti kuvitella millaista on joutua raiskatuksi. Näin ollen myöskään aitoa syvempää empatiaa uhreja kohtaan heillä ei voi olla. Yhtälailla esimerkiksi vuorikipeilyä ei voi ymmärtää, jos ei sitä ole koskaan harrastanut. Toki lukea asiasta voi ja kuunnella kiipeilijöiden tarinoita. Joista saa pienen pienen pintaraapaisun todellisuudesta.

1 tykkäys

Tuolta minustakin tuo tapaus näyttää. Ja pitää muistaa, että on myös sellaisia tyyppejä, jotka lapsena tai teininä hengasivat MJ:n kanssa mutta jotka ovat julkisuudessa sanoneet, ettei siihen liittynyt mitään seksuaalista. Esim. entinen lapsitähti Macaulay Culkin on tällainen - sillä on painoarvoa sikäli, että monia muita Hollywood-tähtiä hän on syyttänyt pedofiliasta, saatananpalvonnasta, ihmiskaupasta ja vaikka mistä. Culkin sanoi nukkuneensa MJ:n kanssa mutta kiisti kokeneensa missään vaiheessa minkäänlaista ahdistelua ja nimitti MJ:tä kohtaan suunnattuja pedofiliasyytöksiä täysin naurettaviksi ja että MJ:n kanssa hän koki elämänsä “normaaleimman ihmissuhteen”.

Se on ehkä ymmärrettävissä juuri tuota kautta, mitä sanoitkin: MJ ei ollut kokenut normaalia lapsuutta vaan hänet tempaistiin lapsitähteyteen ja julkisuuteen jo 6-vuotiaana. Culkin puolestaan oli 10-vuotias, kun hänestä tuli julkkis. Sitä taustaa vasten MJ varmaankin samaistui Culkiniin ja ymmärsi häntä. Luulen, että moni julkkis arvostaa lasten seuraa enemmän kuin aikuisten, koska aikuiset ovat nuoleskelijoita ja kaiken kuulemansa juorulehdille myyviä kieroja opportunisteja, kun taas lapset ovat vilpittömiä ja aitoja niin anti- kuin sympatioissaankin. Jos koko elämä on yhtä luksusta ja mediamylläkkää, videopelien pelaaminen lapsen kanssa voi oikeasti olla ainoa asia, joka elämässä tuntuu aidolta ja teeskentelemättömältä.

Samaa mieltä olen myös Plautillan kanssa siitä, että yleensä ottaen lapsena häirintää tai hyväksikäyttöä tmv. kokeneet ovat keskimääräistä taipuvaisempia toistamaan samanlaisia toimintamalleja aikuisena. Insesmi ja seksuaalinen hyväksikäyttö ja perheväkivalta ovat juuri tällaisia asioita: ihminen toimii niin kuin on nähnyt toimittavan ja miten on itse kokenut. On todella hienoa, jos ihminen kykenee katkaisemaan vääryyden ketjun omalla kohdallaan ja kasvaa kunnon ihmiseksi vaikka lapsuus olisikin ollut kurja ja täynnä vääryyksiä. Jotkut siihen kykenevät Sakarjan tavoin, jotkut menevät ihmisten takia rikki ja heistä tulee loppuiäkseen esim. kelvottomia normaaliin avio- ja perhe-elämään.

2 tykkäystä

Eli Jeesus ei voi tuntea empatiaa raiskattuja lapsia kohtaan, koska häntä itseään ei ole raiskattu lapsena? Ei tuo nyt ihan noinkaan toimi.

Kristityn sympatia ei perustu siihen, että hänellä on riittävästi kurjia kokemuksia, joiden ansiosta hän tuntee sympatiaa, vaan se perustuu siihen, että Kristus on hyvän tekemisemme esikuva. Osallisuus häneen merkitsee ymmärrystä siitä, miten tulee elää: mitä kohtaan tuntea myötätuntoa, mitä välttää, mitä parantaa, mitä vastustaa jne.

Sekin on syytä muistaa, että em- tai sympatia ei edellytä sitä, että ihminen tuntee jotain erityistä. Siinä on kyse kuuntelemisesta, ymmärtämisestä ja tuen antamisesta. Ei siitä, että tuntee samoin kuin kärsivä.

1 tykkäys

Jeesus häpäistiin seksuaalisesti ristillä tavalla joka oli äärimmäisen nöyryyttävä heidän kunniaan perustuvassa kulttuurissaan. Näinollen Jeesus voi ymmärtää mitä jälkiä raiskaus jättää viattomaan uhriinsa.

Pysyn kannassani, jonka mukaisesti toki jonkin verran voit tuntea empatiaa, mutta kun et pysty samaistumaan on kuunteleminen, ymmärtäminen ja tuen antaminen hyvin vajavaista parhaassakin tapauksessa. Ja vielläpä mielestäni paranemisen kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää kohdata nimenomaan ihminen, joka hyvin syvästi ymmärtää ja on itse kokenut ja pitkälle asiasta parantunut. Muiden empatiat ovat hyvin pitkälle yhtä tyhjän kanssa (paitsi jos ei ilman sitä yhtä kuuntelijaa olisi edes sitä). Toki tämä näkemykseni on ristiriidassa nykyisin kulttuurissamme vallalla olevan näkemyksen kanssa, jossa auttaa voi kun vaan niin päättää tehdä. Jolloin auttaja kyllä saa hyvän mielen se on kiistatonta se.

1 tykkäys

Ehkäpä totuus tähän tapaukseen MJ:kin vielä löytyy.

Mutta minua puistattaa se, että näyttää aivan kuin jotkut laittaisivat kädet silmille tapauksissa, joissa tekijälläkin
on ollut kovaa lapsuudessaan. Tai että tekijän monenlainen “toiseus” jotenkin muuttaisi rikollisetkin teot jotenkin sallitummiksi. Saati että jonkun asema ja vauraus jotenkin tekisi hänestä lain kouran tavoittamattoman, mistä monikin mediajulkkis luuli ikänsä nauttivan, ennen kuin metoo iski.

Uhrin, vallankin lapsen, on hyvin vaikea edes ymmärtää mitä on joutunut kokemaan, siitä ei kehtaa puhua vanhemmillekaan, vallankaan jos tekijä on arvostetussa yhteiskunnallisessa asemassa oleva, ja vanhempien vanha ystävä. Aikuisena taas miettii, mitä ilmoittamisella enää voittaisi, enemmänkin häviäisi - ja meidänkin kulttuurissamme tahraisi myös oman maineensa. Näin mahtavat voivat jatkaa lasten hyväksikäyttöään rauhassa.

Minusta tuntuu, että Sakarja ei nyt ihan ymmärrä mitä tarkoitan. Jos Jackson on ollut syyllinen, ei siinä ole mitään puolusteltavaa. Mutta kun ihminen on oikeudessa syyttömäksi todettu, minusta kristityn pitäisi olla erityisen varovainen median joukkolynkkauksiin lähtemisissä. Tuntuu nykyään olevan yleistä leimata joku ilman oikeudenkäyntiä syylliseksi milloin mihinkin, ja someen leviää valtava viha. Se ei voi olla oikein.

Eilisessä Washington Postissa eräs haastateltava sanoi näin:

Kotecha said her faith in Jackson is hardly that blind. “Why we would stand up for him and spend our time fighting for him is because of the injustice. It also worries me: If we can treat someone on this level this way — completely ignore the presumption of innocence — what does that mean for the small guy who is wrongly accused?”

Minusta on tärkeää, että sekä seksuaalisen ahdistelun että hyväksikäytön uhrit saavat nykyään äänensä kuuluviin. Vielä 80-luvulla näin ei todellakaan ollut. Mutta se ei saa johtaa siihen, että syytös on automaattisesti tuomio.

Pyhitys on uskoakseni yhteistoimintaa. Sisällön kannalta ei ole luultavasti juurikaan merkitystä sillä, mitä kykyjä ihmisellä itsellään on. Jumala hoitaa koko prosessin ja raahaa ihmisen sen läpi. Ihmisen osallistumiseksi jää lähinnä se, että hän antaa tämän kaiken tapahtua elämässään. En olisi kyllä kovin varma edes tästä jälkimmäisestä. Meillä ei ole tarvittavaa ajallista ja älyllistä perspektiiviä tarkastella sitä, voiko ihmiseltä odottaa pyhimyksen prosessissa edes tällaista osallistumista. Vaikuttaisi usein pikemminkin siltä, että ihmisen hengellisen kehityksen tila on samalla tasolla kuin päiväkotiin räjähtävällä lapsella. Vaikka lapsi yrittääkin estää päiväkotiin menon kaikin tavoin, niin silti hän päätyy sinne lopulta, ja on siellä tyytyväinen. Ehkä joskus aikanaan on edessä tilanne, jossa meillä on kykyä itse tehdä järkeviä valintoja. Tai ehkä joillain ihmisillä on se jo nytkin. Mutta se on luultavasti hyvin harvinaista. Ihminen on hyvin syvästi intohimojen vietävissä ja jakaakin ihminen saattaa hetkessä taantua ääliöksi.

Ottakaa modet taas yhteyttä, pahoittelen.

Ei Jumala vihaa ketään Poikansa Jeesuksessa Kristuksessa.

Kol. 1: 12- 23.

Katselen tässä YLE Areenasta 1.osaa Leaving Neverland-dokumentista, ja olen entistä vakuuttuneempi MJ:n syyllisyydestä. Mies joka keroo 7v ajasta, jolloin MJ hyväksikäytti häntä pikkulapsena hyväkseen, on hyvin vakuuttava. Kaikkine faktoineen ja iljettävine detaljeineen, on vaikea kuvitella, että hän säveltäisi koko stoorin.

Lasten, nuorten ja aikuistenkin on vaikea puhua tuollaisesta ajasta oikeudessa, kun asia on vielä aika tuore. Paljon myöhemminkin asioiden muisteleminen tekee pahaa. Itsekin olin jonkin aikaa sivussa tai vain harvakseen foorumilla, kun viittasin omiin lapsuuden kokemuksiini, ja se koko inhon ja tuskan ryöppy syöksyi taas päälle. Kuorrutettuna muiden epäuskolla tai vähättelyllä, mitä kai kaikki raiskatut saavat kuulla.

1 tykkäys

Kyllä sillä on merkitystä. Tuo on vähän kuin sanoisi, että taikinaa vaivatessa ei taikinalla ole merkitystä. Pyhitys on nimenomaan ihmisen tiedon ja tahdon muuttumista. Nyt on sen kannalta toisaalta erittäin vaikea aika, vaikka sitä jossain opetettaisi. Mutta samaan aikaan tai ehkä juuri tuosta syystä sen opettaminen on lopetettu toivottomana.

Kuten olen monesti sanonut, niin kokemukseni monista luterilaisista järjestöistä ja liikkeistä on, että niissä ei juurikaan tiedetä pyhityksestä mitään. Se mainitaan toki nimeltä, aivan kuin se olisi jotain ilmassa leijuvaa, hajutonta ja näkymätöntä. Sitten ne, jotka elävät siivosti, tekevät niin siksi, että ovat kivoista perheistä lähtöisin. Ne, jotka eivät ole kivoista perheistä lähtöisin, elävät kuten elävät. Ja käytäntö on vähän, että älä kysy, älä kerro.

Minkä tämän kaiken? Kuulostaa siltä, että ei minkään. Koska heti, kun sanot jotain konkreettista, niin on täysin ilmeistä, että ihmisen tiedolla ja tahdolla on jokin suhde siihen.

Kenellä meillä?

Mitä jos jollain on tällainen ajallinen ja älyllinen perspektiivi? Olisiko silloin todella hienoa jos pääsisi kuulemaan, mitä hänellä on kerrottavaa? Toisaalta, jos on skeptinen tai kyyninen, niin säästää paljon aikaa ja vaivaa.

Katolisessa opissa kuolemansyntiä koskien on sellainen juttu, että sen pitää olla 1) vakava asia, joka tehdään 2) vapaasti ja 3) tietäen. Tuota kolmatta kohtaa koskee sellainen, että jos ei tiennyt siksi, että ei tahtonut ottaa selvää, niin silloin on syyllinen.

Joh. 9:39 Ja Jeesus sanoi: “Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan, että ne, jotka eivät näe, näkisivät, ja ne, jotka näkevät, tulisivat sokeiksi”.

Ensimmäisestä virkkeestä tahdoin kysyä, että räjähtääkö lapsi päiväkodissa aamusta iltaan, kahdeksan tuntia päivässä? Ruokatauot ja vessatauot ehkä sallitaan. Mutta toinen virke sitten kertoikin, että ei. Eli lapsi tekee päiväkodissa toki muutakin kuin vain räjähtää.

Ehkä keskeinen kysymys onkin se, että kasvaako lapsi siitä sitten koskaan mihinkään? Räjähtelevätkö kaikki yläasteella ja lukiossakin? Jos eivät, niin miksi?

Joko tämä tarkoittaa sitä, että kaikki järjestöjen ja herätysliikkeiden luterilaiset ovat holhouksenalaisia. Paitsi ne hyvin harvinaiset, jotka kykenevät esimerkiksi huolehtimaan taloudestaan tai perhesuhteistaan tai ajankäytöstään. Tai tämä tarkoittaa sitä, että koko tuo puhe pyhityksestä on vain eräänlainen sanapeli, jolla ei ole tekemistä todellisuuden eikä yhdenkään ihmisen kokemuksen tai minkään arjen valintojen kanssa.

Tähän sama juttu kuin päiväkotivertauksessa: Kauanko tämä ääliöksi taantuminen kestää aina kerralla? Jos menisin jonain sunnuntaina mihin tahansa luterilaiseen messuun, niin montako ääliöksi taantunutta siellä olisi paikalla? Oma kokemukseni ei ole tähän mennessä sisältänyt ketään, vaan kaikki, jotka ovat olleet tasapainossa jossain vaiheessa elämäänsä, ovat olleet sitä myös messussa.

Ihminen voi retorisesti perustella senkin, miksi kuun olisi hyvä olla juustoa. Voi keksiä jopa vertauskuvia, joilla alleviivata sitä. Niin kuin kellarissa kypsyvän juuston kiekko on pyöreä, samoin on tämän taivaalla loistavan juustomme laita. Tässä on sama juttu. Jos ihmistä vertaa pyhityksen suhteen kuin lapseen päiväkodissa, niin aivan yhtä hyvin ihmistä voi verrata samassa asiassa vaikka Tex Willeriin: Ratsastaa roistojen piilopaikkaan, käy tulitaistelun sisäisten paheidensa kanssa ja palaa voittajana (pyhittyneenä) kotiin.

Mitä vain voi kuvailla miksi vain jos sen ei ole tarkoituskaan kertoa ajassa ja paikassa tapahtuvista asioista. Jostain kumman syystä kaikki tuo, mitä sanoit, menee helposti tuohon kategoriaan. Mutta jostain yhtä kummasta syystä minun esimerkkini Tex Willeristä ajatellaan heti väitteeksi ajallisesta ja paikallisesta todellisuudesta.

Esimerkki Tex Willeristä on huono, koska pyhitys ei toimi tuolla tavalla. Sen tietää siitä, että todellisuus on asian tuomari. Kun taas esimerkki parkuvasta päiväkotilapsesta ja ääliöksi taantuvasta intohimojen vietävästä on turvallisesti jossain retorisessa avaruudessa, johon todellisuus ei ylety sitä tuomaroimaan.

Siinä on lisäksi yksi jännä temppu. Kukaan tuskin lähtee kiistämään, että jokainen meistä on ollut ainakin joskus kuin räjähtävä lapsi päiväkodissa tai ääliöksi taantunut intohimojen vietävä. Vaikka ei olisi ollutkaan, niin sillä ei nyt ole merkitystä. Mutta tuolla retorisella jutulla oikeasti tarkoitetaan sanoa, että kukaan meistä ei ole mitään muuta kuin ja niin edelleen. Luterilainen oppi pyhityksestä sanoo, että jos kerrankin epäonnistuu, niin se tarkoittaa, että mikään ei ole ollut mitään ja asteittain pyhittynyt on sama kuin ei pyhittynyt ollenkaan eli vain täysin pyhittynyt lasketaan.

“Kultani, lapseni, sukulaiseni, koirani, kaikki tänne kutsumani! Koska en millään voi rakastaa teitä täydellisesti, niin olen päättänyt, että enpä rakasta teitä ollenkaan. En halua uhrata aikaa ja vaivaa sellaiseen, mikä kuitenkin samaan aikaan, kaiken aikaa, lasketaan ei miksikään. Parempi on miellyttää Jumalaa kuin ihmistä. Koittakaa siis pärjäillä.”

1 tykkäys

En jaksa kirjoittaa paljonkaan mitään, joten laitan pätkän meilistäni, jossa selitin ortodoksiseen kirkkoon siirtymistäni vuosi sitten. Tässä puhutaan yhden todellisen luterilaisen pyhitystä ja omaa tahtoa käsittelevän saarnan dioista, joten sikäli se on hyvä esimerkki:

Hän(saarnaaja) käsitteli reippaammin aihetta aluksi ja otti esiin tunnustuskirjojen kohtia joissa puhuttiin kilvoittelusta ja pyhityksestä tarpeellisina asioina. Sitten kuitenkin lopuksi viimeisissä dioissa päädyttiin yhteenvedon omaisesti tällaiseen:

" Mikä osa ja rooli on siis omalla tahdolla – päättäväisyydellä ja sinnikkyydellä – pyhityksessä eli kristityn kasvussa Kristuksen kaltaisuutta kohti?

Me emme voi muuttaa ja kasvattaa itseämme pyhemmiksi omilla päätöksillä, ponnistelulla ja itsekurilla – uskonnollisilla ”kunto-ohjelmilla”."

(Välissä kuva painoa nostavasta muskelimiehestä)

"Meidän tulee käyttää ja harjoittaa tahtoamme siinä, että – usein vastoin turmeltuneen luontomme tahtoa – hakeudumme Raamatun äärelle, ehtoolliselle ja seurakunnan yhteyteen. Siis niiden lähteiden äärelle, joiden kautta Pyhä Henki pyhittää meitä."

Ensinnäkin minun mielestäni tässä halutaan sanoa, että kaikki pyhityksemme on Jumalan aikaansaamaa ilman mitään synergiaa, eli ihmisen ja Jumalan tahdon yhteistyötä. Seuraava dia sitten vahvistaa tätä:

"Pyhitys on Pyhän Hengen aikaansaama vanhurskauden hedelmä Kristukseen uskovassa."

Ilmeinen ristiriita on kuitenkin noiden kahden edeltävän väitteen kesken: "Emme voi muuttaa ja kasvattaa itseämme…" vs. "Meidän tulee käyttää ja harjoittaa tahtoamme…"

Tästä en syytä saarnaajaa ja mielestäni tämä ei ole sattumaa, vaan johtuu suoraan luterilaisuuden asioita voimakkaasti halkovasta opista. On ollut Lutherille ja luterilaisuudelle kohtalokkaan tärkeää, että ihminen on täysin kykenemätön uskomaan ja pelastumaan ja selvästi tämä näkyy myös pyhityksen puolella toistuvasti -sielläkään ei saisi olla synergiaa. Tässä synergia pyritään kiertämään siten, että kun vain raahaudumme sinne sanan ja sakramenttien ääreen, niin sitten Jumala voi tehdä sen pyhityksen ilman osallisuuttamme ja vaivannäköämme.

Jos meidän kerran kuitenkin tulee harjoittaa tahtoamme vastoin turmeltuneen luontomme taipumuksia, jotta hakeutuisimme sinne pyhityksen ja armon lähteille, niin eikö olisi ihan hyvä kehittää sitä tahtoa sellaisilla "kunto-ohjelmilla", joita Raamatussa selkeästi on, kuten paasto?

Kansanlähetyksen pitkäaikainen Japanin lähetti Jorma Pihkala puolestaan puolustaa reippaasti kristityn osuutta pyhityksessä:

Jeesus antaa uskon lahjan saaneille vanhurskautetuille kehotuksen pyhitykseen muodossa: "Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä.” Sanat ovat kehotus tietynlaiseen elämään ja toimintaan, jotta suhteemme Häneen säilyisi eheänä. Mutta samalla ne ovat lupaus Herran vaikutuksesta ja toiminnasta meidän elämässämme. Kehotusta: "Pysykää minussa” ja lupausta: "niin minä pysyn teissä”, ei saa erottaa toisistaan. Ne kuuluvat yhteen. Ei ole toista ilman toista. Toisaalta on meidän toimintamme ja toisaalta Herran toiminta ja ne yhdessä muodostavat pyhityksen, uskossa elämisen. Herra antaa voimaa ja me toimimme. Pyhitys on siis kokonaan Herran toiminnasta riippuvaa elämää, mutta se on meidän elämäämme ja meidän toimintaamme. Olemme vastuussa tästä tekemisestämme, pysymisestä ja kaikesta toiminnasta, joka siihen liittyy.

Ja:

On harhaoppia - ja varsin suosittu sellainen - väittää, että pyhitys on vain sitä, että annamme Kristuksen tehdä ja vaikuttaa. Kaikki tapahtuu muka sitten niin helposti ja yksinkertaisesti: "Anna vain kaikki ongelmasi ja asiasi Herralle - älä tee mitään, lopeta taistelu, jätä se Hänen käsiinsä, antaudu vain Hänelle, ei ole mitään tarvetta taistella vaikeuksien kanssa. Antaudu vain Hänelle ja sillä selvä!” Tässä kaikessa on sen verran totuutta, että omassa voimassa kilvoittelu Herran tiellä ei totisesti onnistu. Jeesus sanoo sen tekstissämme näin: "Ilman minua te ette voi mitään tehdä.” Mutta Hän ei sano: "Minussa teidän ei tarvitsekaan tehdä mitään” vaan Hän antaa nimenomaisen käskyn ja kehotuksen pitää Hänen sanansa, Hänen käskynsä ja rakastaa toinen toistamme. Kristillisyys on meidän tekemistämme, meidän pysymistämme Kristuksessa, siksi että Hän vaikuttaa meissä ja Hän pysyy meissä. "Jos te Hengellä kuoletatte turmeltuneen luontonne teot, te saatte elää.” (Room. 8:13) Me kuoletamme turmeltuneen luontomme teot - mutta emme omassa voimassamme vaan Hengellä, Pyhän Hengen kautta, Hänen voimallaan, joka meissä asuu. Kristillisyys ei ole koskaan voimakysymys - Herra itse pysyy meissä ja vaikuttaa meissä - ja Hän on totisesti voimallinen. Kristillisyys on aina uskon kysymys ja kuuliaisuuden kysymys. Kun uskomme Herran lupauksiin ja teemme niiden mukaan, näemme, että Herran oma voima tekee sen mahdolliseksi.

Nuo ovat vain pari pätkää pitkästä pdf-artikkelista, jota on hankala linkata tähän. Siinäkin on sellaista epämääräisyyttä vanhurskautus-pyhitys-pelastus pyörittelyssä, vaikka melko selkeään näkemykseen omasta osuudesta päästäänkin.

Tuo oma saarnaajamme, jota ensin siteerasin, puhui myös joskus uskosta siten, että usko ei ole missään nimessä pelkkää totena pitämistä, vaan myös uskon mukaan elämistä jne. Ja sitten kuitenkin vähän väliä pitää kaivaa esille saarnojen loppupuolella sellainen pienimuotoinen luterilainen armohurmos, joka välillä vesittää täysin jopa saman saarnan alkupuolella olleet ihan järkevätkin pohdinnat.

Kirjoittelin em. meilissäni Lutherin mystiikasta ja sitten siitä, että ortodokseilla voi esiintyä samannäköistä tekstiä. Lähtökohdat voivat olla aika erilaiset ja merkittävin ero on (vähän kärjistäen) se, että Luterilaisuudessa “yksin armosta” pitäisi omaksua välittömästi ja aika abstraktilla tasolla, kun taas ortodoksisuudessa voisi kai sanoa sen vaativan valtavasti kilvoitusta ja itsetutkimusta. No, eipä pitäisi haastella maallikkona pahemmin. Näin sen silloin vuosi sitten muotoilin:

Luther itse kilvoitteli ankarasti, pohti, luki ja kirjoitti ja sai kokea tai joutui kokemaan "tempauksia ja huokauksia", kehitti sitten luovaa, mutta myös hyvin kärjistävää, tempoilevaa ja kiistakirjoituksen omaista teologiaa, jota sävytti myös tarve paketoida filosofisesti täydellinen oppi vanhurskauttamisesta yksin armosta. Nyt tämä opillinen muotoilu ja uskominen lahjavanhurskauteen tuli ikään kuin pikalääkkeeksi, jota alettiin jaella saarnatuoleista -kärjistäen. Jeesus itse vertaa Jumalaa jopa penseään tuomariin tai jo nukkumaan asettuneeseen naapuriin, joka ei millään jaksaisi tulla avaamaan ovea. Jeesus kehottaa meitä näissä vertauksissa kovaan rukoustaisteluun, tiiviiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Jokaisen on käytävä paininsa Jumalan ja itsensä kanssa.

Tätä kautta olen kokenut, että luterilainen saarna ja oppi ovat aiheuttaneet omassa kilvoituksessani aivan turhaa ylimääräistä itsereflektiota ja kierroksia, hämmennystä ja epäilystä. Kun kerran on ilmeistä, että mekin luterilaisina myönnämme, että vakavat synnit ja Jumalasta ja hänen tahdostaan erkaantuminen voivat riistää meiltä pelastuksemme, niin ei ole minulla mitään ongelmaa luopua luterilaisuuden pelastusvarmuudesta -tätä käsitettä ei lainkaan ole ortodokseilla.

Yhteistä lutherin kirjoituksissa ja vaikka ortodoksien kilvoittelijoiden kokemuksissa on sellainen teema, että vaikka ihminen voi tulla pyhemmäksi ihan aidosti ja päästä eroon osasta synneistään, niin tässä prosessissa hän myös alkaa nähdä yhä syvemmin syntisyyttään ja ymmärtää sitä. Eli ehkä voisi muotoilla asian näinkin: ihmisellä ei ole "oikeutta" omistaa omakohtaista "yksin-armosta"-kokemusta ennen kuin hän on käynyt kilvoituksen läpi. Hän joutuu kilvoittelemaan kaikin voimin kohti pyhyyttä, mutta kenties aluksi sivutuotteena näyttäytyvä syntisyyden syvempi ymmärtäminen muuttuukin pääasiaksi. Ihminen ei pysty omassa järjessään ja maailmallisessa itsensä löytämisen eetoksessaan etsimään ja hyväksymään omaa ei-mikyyttään. Siihen tarvitaan myös Jumalan rakkaudellista kuritusta. No, kyllähän on sentään hyvä sekin, että ihmiset pyhittyvät ja alkavat olla siedettävämpiä toisilleen! Ekumenian hengessä kuitenkin pari kohtaa ortodoksisesta perinteestä, jotka resonoivat samoilla aaltopituuksilla lutherin pohdintojen kanssa:

Pyhä Siluan Athosvuorelainen (1866-1938) sai tämän neuvon, jota usein siteerataan ortodoksisissa lähteissä:

Minä sanoin: ”Herra, Sinä olet armollinen, sieluni tuntee Sinut. Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, jotta sieluni nöyrtyisi?” Ja Herra vastasi minulle sielussani: ”Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon.”
Siitä lähtien olen tehnyt niin, ja sieluni on löytänyt levon Jumalassa.

Tätä kommentoidaan näin:

Pyhän Siluanin tapaus on selvästikin äärimmäistapaus, ja myös tämä ohje on tarkoitettu periaatteessa vain äärimmäistapauksille. ”Pidä mielesi helvetissä” on äärimmäinen muoto hengellisestä toiminnasta, jota kirkon opettajat kutsuvat nimellä ”itsensä tuomitseminen” (automempsia). Siinä ihminen myöntää syyllisyytensä ja epäonnistumisensa, ja mielessään tuomitsee itsensä ikuiseen rangaistukseen. Keskeistä tässä mielen toiminnassa on se, että ihminen riisuu päältään kaiken sen, minkä kuvittelee saavuttaneensa omin avuin. Hän näkee itsensä kaikkia huonoimpana ja täysin ansiottomana. Näin hän ikään kuin laskeutuu mielessään alas ”maan syvyyksiin”, ja hän sieltä epätoivoon vaipumatta kääntyy Jumalan puoleen Hänen voimaansa luottaen.

Siluanilla on toinenkin vastaavanlainen opetus, joka on jossain määrin helpommin lähestyttävä. Kappaleessa ”Ajatuksista ja eksytyksestä” hän kirjoittaa seuraavaa:

Muista seuraavat kaksi ajatusta ja pelkää niitä. Toinen sanoo, että olet pyhä, ja toinen, että et pelastu. Molemmat ajatukset ovat peräisin viholliselta, eikä niissä ole totuutta. Ajattele sen sijaan näin: ”Minä olen suuri syntinen, mutta Herra on armollinen. Hän rakastaa ihmisiä paljon ja antaa minulle synnit anteeksi.”

4 tykkäystä

Tämän huomaa oikeasti jonkinlaisena sääntönä, että jos ihminen on lähetystyössä, niin siinä on yleensä sen verran haasteita ja vaikeuksia, että uskonelämä on välttämätöntä ottaa vakavasti. Olen kuullut ja nähnyt tämän muutaman muunkin lähetin puheissa ja elämässä. Tähän verrattuna joku kotimaan järjestöpappeus tai nuorisotyö on hengellisesti ajatellen suojatyöpaikka. Jos vaan kävijöitä riittää.

Kohta joku suuttuu. Miten minä voin tuollaista väittää? No. Juuri tuon perusteella, että mitä he opettavat uskossa elämisen olevan. Jos se on “toisaalta… toisaalta… toisaalta” ja lopussa käteen ei jää mitään, niin ei sille oikein osaa hurrata, eikä siinä ole mitään kiittämisen aihetta kenenkään kannalta.

Meidän tulee tehdä ja meidän ei tule tehdä. Jumala tekee jotain. Mutta se jokin on jotain, mitä ei voi tietää eikä huomata. Eli käytännössä ja ihmisen kannalta Jumala ei tee mitään. Meissä on pahuutta, mille emme mitään voi. Mutta meidän pitää voida. Ja kun voimme, niin se vaikuttaa mitä? Pyhitystä. Joka on mitä? Ei taaskaan välttämättä mitään.

Jos kysyy, että kumpi se on, niin vastaus on, että asiat vain ovat ja eivät ole samaan aikaan. Mutta silti meidän täytyy elää. Ja silti me uskomme.

Voin hakea R. D. Laingin kirjasta Self and Others sellaisen kohdan, missä kerrotaan, miten vakavissaan tehty yritys elää paradoksi todeksi johtaa yleensä mielen sairastumiseen. Tai jos joku tietää Rikoksesta ja rangaistuksesta äidin kirjoittaman kirjeen, niin sitä käytetään Laingin kirjassa havainnollistuksena. Wikipediasta ilmiö löytyy nimellä double bind.

Miksi sitten evankelisuudesta ja viidesläisyydestä ei jonoteta lataamoon? Siksi, että kukaan siellä ei vakavissaan yritä elää paradokseja todeksi. Ihmiset rukoilevat minkä rukoilevat ja lukevat Raamattua minkä lukevat, samaan aikaan olettaen, aivan normaalin käytännön järjen mukaan, että pyhitys on tottumuksien muuttumista. Että se, mitä ihminen näkee, lukee, tahtoo ja tarkoittaa, muuttaa häntä käytännön tasolla.

Luterilaisuudessa on kaksi toisensa kumoavaa puolta. Vain toinen voi olla totta. Tästä johtuen en muista yhtäkään hyödyllistä tai mielenkiintoista asiaa, mitä olisin saanut luterilaisen papin teologisista puheista. Siis toki luterilainen pappi voi selittää vaikka vertauksen tuhlaajapojasta, ja tehdä sen yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, koska siinä on kyse antiikin kulttuurin piirteiden selittämisestä. Mutta juuri tällaiset kysymykset pelastuksesta ja pyhityksestä vievät aina tyhjän päälle. Tai pappi kävelee viiden eri asian kautta ja jokainen kumoaa edellisen ja viimeinen vie ei mihinkään. Tai tämä on ehkä kohteliain rinnastus, minkä osaan asiasta tehdä:

Lego Den makalösa manicken (Evighetsmaskinen) (video ei toiminut tähän heitettynä)

Toinen on, että jos jotkut luterilaiset erilaisissa ryhmäkeskusteluissa tai vastatessaan kysymyksiin yleisön edessä niin paljon korostavat sitä, että ilman Kristusta emme voi mitään, niin miksi se on relevanttia? Ovatko luterilaiset niin vahvasti sitä mieltä, että heillä ei ole Kristusta, että 99,9 % ajasta puhutaan siitä, mitä ilman Kristusta ei voida, ja 0,1 % ajasta puhutaan siitä, mitä Kristuksen kanssa voidaan?

Olen huomannut, että katolisuudesta puuttuu täysin tällainen mahdottomuuksien ihmettely. Tai jos luterilainen tuota alleviivaa niin paljon, niin millä hän kykenee erottelemaan sen, että mitä hän tekee Kristuksessa ja mitä muuten vain?

Yksi vaihtoehto on, että luterilaisen opin tarkoitus on sekularismi. Tai ei tarkalleen ottaen vain se, vaan siten, että marketin kassa “on Kristuksessa” ollessaan kastettu kirkon jäseneksi ja toimiessaan marketin kassana. Se jokin, mihin ihmisen pitää kyetä Kristuksessa, on tehdä mitä ikinä muutenkin tekisi, mutta samalla antaa kasteen armon pelastaa itsensä. Se tarkoittaa, että pappi “on Kristuksessa” kun vaan toimii pappina ja tekee kalenteriin merkittyjä asioita. Ja lähetystyöntekijä “on Kristuksessa” kun elää aktiivisesti uskossa. Mutta tämä ei, tuon logiikan mukaan, tapahdu siksi, että hänelle ainoana näistä kolmesta kuuluisi aktiivinen hengellinen elämä jostain hengellisestä syystä. Vaan hänen kohdallaan aktiivinen usko on osa hänen ammatillista kutsumustaan.

Marketin kassa ei tarvitse pyhitystä toimiakseen marketin kassana. Näin olen sen logiikan käsittänyt. Tämä siis tarkoittaa, että luterilainen omasta mielestään on vaikkapa 99,9 % ajasta Kristuksessa. Mutta sitä ei kehdata mainita, että “kun tarjoilin tänään kirkkokahvia, niin olin Kristuksessa” tai “kun vein perjantaina lapset päiväkotiin, olin Kristuksessa”, koska sellaisen sanomisen merkitys olisi luoda kontrasti johonkin muuhun hetkeen, jolloin hän tai joku muu ei ollut Kristuksessa.

Joten se jatkuva “oikean vastauksen” antaminen, että “ilman Kristusta me emme voi mitään” on jonkinlaista “jos taivas putoaisi niskaamme” tyyppistä juttua. Tai “jos olisin kuollut eilen, en olisi tietenkään tänään tässä”, jolla siis tarkoitetaan jotenkin piilotetusti alleviivata sen vastakohtaa, että “Kristuksessa tässä koko ajan ollaan”.

Mutta se taas implikoi vastakohtaansa. Jos ihminen luulee, että Raamatun lukeminen tai paasto tai säännöllinen rukous auttaa häntä kasvamaan ja muuttumaan jotenkin, niin silloin hän ei, puhdasoppisen luterilaisen mielestä, ole Kristuksessa. Ajatus pyhityksestä tai uskossa kasvamisesta on jonkinlainen paha henki luterilaisuudessa, joka pitää karkottaa toteamalla, että “ilman Kristusta ei kukaan voi mitään”. Eli ihminen vähän kuin menettää Kristuksen jos rukoilee, paastoaa tai lukee Raamattua jossain tarkoituksessa. Kaikkia näitä saa tehdä, ja silloin säilyy Kristuksessa, jos ei oleta sen vaikuttavan mitään. Suurin pyhitys on se, ettei ole pyhitystä ollenkaan.

Minulle on oikeasti kahden vuosikymmenen aikana jäänyt tällainen käsitys luterilaisuudesta. Tässä ei ole mitään tarkoituksella provosoivaa. Mutta jos joku tästä provosoituu, niin hän toivottavasti provosoituu vastaamaan jotain yksiselitteistä. Ei niin, että joku kiistää kaiken, mutta jättää sitten tyhjän päälle sen, miten asiat oikeasti ovat.

Miten tämä liittyy sitten otsikkoon?

Jos Jumalan on tarkoitus vain tarjota ilmainen pelastus, niin ei kai millään tavalla. Miksi Jumala vihaisi yhtään ketään, jolle ilmainen pelastus on tarjolla?

Jos taas uskoon kuuluu pyhitys ja keskinäinen rakkaus, niin silloin Jumala tietenkin vihaa niitä, jotka eväävät nämä asiat ihmisiltä tai eksyttävät heidät johonkin paradoksien sylttyyn, missä mikään ei tarkoita mitään ja mikään ei johda mihinkään tai ole mitään.

3 tykkäystä

Silti mitään erityistä virtaa ev.-lut. kirkon järjestöjen lähetystyöntekijöistä katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon ei käsittääkseni ole. Eli ainakaan pyhityksen parempi ymmärtäminen ei näytä johtavan pois luterilaisuudesta, kohti niitä parempia(?) kirkkoja. Toki otos on melko pieni, mutta voisi myös ajatella, että niihin haikailevat ja luterilaisuutta moittivat enemmän ne, jotka eivät helpomman ympäristön tai muun vuoksi ole perillä luterilaisuuden potentiaalista pyhitysasiassa?

2 tykkäystä

Raamatunluku, paasto, säännöllinen rukous, lisättäköön ehtoollisella käynti, seurakuntayhteys jne. Olen itse ymmärtänyt että nämä ovat keinoja joilla uskoa hoidetaan, l. uskonelämän hoitamista. Minusta se on tyhmä ilmaisu, pyhittyminen olisi parempi, sillä kyse on samasta asiasta. “Sanaa ja sakramentteja apuna käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala niin tahtoo.” Ajatus pyhityksestä on käsittäkseni tai oman ymmärrykseni mukaan Tunnustuskirjojenkin mukaan ihan validi. Se, mitä luterilaisuus vastustaa, on se, että ansaitsen jotenkin pelastukseni näillä asioilla. Joka tapauksessa, joka askeleella pyhityksessäni pätee tuo Confessio Augustanan maksiimi: “Sanaa ja sakramentteja apuna käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala niin tahtoo.” Tämä tapahtuu joskus 10 kertaa päivässä joskus kerran kymmenessä päivässä.

Luterilaisuus on juurille menemistä. Harmi että valitettavan pian Lutherin jälkeen, tämä näkökulma, jossa usko on päivittäistä uskoontuloa l. pyhittymistä katosi ja jälkiluterilaisuus jäi kinastelemaan vanhurskauttamisen laadusta ja tekniikasta ja lain kolmannesta käytöstä.

MInulle luterilaisena pappina ei ole lainkaan ongelmallista se, että joku harjoittaa kristinuskoaan ankarastikin. Tiedän että moni kanssaluterilainen ajattelisi että “Tuossa tuokin yrittää ansaita taivaspaikkaansa raamatunlukemisella, paastoamalla, aneita ostamalla, ikoneita kainaloon suihkuttamalla, kirkossakäynnillä jne.” Minä ajattelen, että “Kylläpä tuota ihmistä Jumala puhuttelee paljon”.

Pyhitys on päivittäistä uskoontuloa.

Minun on hankala uskoa että Jumala vihaa niitä, jotka nillittävät uskonelämäänsä hoitavia. Jumala kenties vihastuu, suuttuu tällaisesta, jos nyt tällainen erottelu vihaamisen ja vihastumisen välillä on mahdollista.

Job 42: 7 - 8

"Kun Herra oli puhunut Jobille, hän sanoi temanilaiselle Elifasille: »Minä olen vihastunut sinuun ja kahteen kumppaniisi, sillä te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job. Ottakaa siis seitsemän sonnia ja seitsemän pässiä, menkää minun palvelijani Jobin luo ja uhratkaa hyvitykseksi omasta puolestanne polttouhri. Palvelijani Job rukoilee teidän puolestanne, ja minä kuulen hänen rukouksensa. Näin minä säästän teidät rangaistukselta ja häpeältä, vaikka te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job.»

D

3 tykkäystä

Hieno ja jotenkin kohti käyväkin kirjoitus, mutta pakko kysyä, mitä tuo tarkoittaa? :slight_smile:

EI mitään, kyseessä on retorinen kikkailu, ajatuskuva, jolla on tarkoitus kuvata ylenmääräistä hurskautta. Vähän sama kuin joskus huumekeskusteluissa käytin ilmaisua “vetää kannabista suoneen” tai “Ottaa maria suppona”.

D

Jos nyt tälle linjalle halutaan lähteä, niin oletettavasti ehkä mainitut lähetit eivät myöskään edusta kauhean puhdasoppista luterilaisuutta. Eli vaikka siirtymää ei tapahdukaan, niin ehkä ko. lähettien luterilaisuus on erilaista kuin kotimaassa. Tämä toki asiasta mitään tietämättömänä spekulaationa.