Tämän huomaa oikeasti jonkinlaisena sääntönä, että jos ihminen on lähetystyössä, niin siinä on yleensä sen verran haasteita ja vaikeuksia, että uskonelämä on välttämätöntä ottaa vakavasti. Olen kuullut ja nähnyt tämän muutaman muunkin lähetin puheissa ja elämässä. Tähän verrattuna joku kotimaan järjestöpappeus tai nuorisotyö on hengellisesti ajatellen suojatyöpaikka. Jos vaan kävijöitä riittää.
Kohta joku suuttuu. Miten minä voin tuollaista väittää? No. Juuri tuon perusteella, että mitä he opettavat uskossa elämisen olevan. Jos se on “toisaalta… toisaalta… toisaalta” ja lopussa käteen ei jää mitään, niin ei sille oikein osaa hurrata, eikä siinä ole mitään kiittämisen aihetta kenenkään kannalta.
Meidän tulee tehdä ja meidän ei tule tehdä. Jumala tekee jotain. Mutta se jokin on jotain, mitä ei voi tietää eikä huomata. Eli käytännössä ja ihmisen kannalta Jumala ei tee mitään. Meissä on pahuutta, mille emme mitään voi. Mutta meidän pitää voida. Ja kun voimme, niin se vaikuttaa mitä? Pyhitystä. Joka on mitä? Ei taaskaan välttämättä mitään.
Jos kysyy, että kumpi se on, niin vastaus on, että asiat vain ovat ja eivät ole samaan aikaan. Mutta silti meidän täytyy elää. Ja silti me uskomme.
Voin hakea R. D. Laingin kirjasta Self and Others sellaisen kohdan, missä kerrotaan, miten vakavissaan tehty yritys elää paradoksi todeksi johtaa yleensä mielen sairastumiseen. Tai jos joku tietää Rikoksesta ja rangaistuksesta äidin kirjoittaman kirjeen, niin sitä käytetään Laingin kirjassa havainnollistuksena. Wikipediasta ilmiö löytyy nimellä double bind.
Miksi sitten evankelisuudesta ja viidesläisyydestä ei jonoteta lataamoon? Siksi, että kukaan siellä ei vakavissaan yritä elää paradokseja todeksi. Ihmiset rukoilevat minkä rukoilevat ja lukevat Raamattua minkä lukevat, samaan aikaan olettaen, aivan normaalin käytännön järjen mukaan, että pyhitys on tottumuksien muuttumista. Että se, mitä ihminen näkee, lukee, tahtoo ja tarkoittaa, muuttaa häntä käytännön tasolla.
Luterilaisuudessa on kaksi toisensa kumoavaa puolta. Vain toinen voi olla totta. Tästä johtuen en muista yhtäkään hyödyllistä tai mielenkiintoista asiaa, mitä olisin saanut luterilaisen papin teologisista puheista. Siis toki luterilainen pappi voi selittää vaikka vertauksen tuhlaajapojasta, ja tehdä sen yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, koska siinä on kyse antiikin kulttuurin piirteiden selittämisestä. Mutta juuri tällaiset kysymykset pelastuksesta ja pyhityksestä vievät aina tyhjän päälle. Tai pappi kävelee viiden eri asian kautta ja jokainen kumoaa edellisen ja viimeinen vie ei mihinkään. Tai tämä on ehkä kohteliain rinnastus, minkä osaan asiasta tehdä:
Lego Den makalösa manicken (Evighetsmaskinen) (video ei toiminut tähän heitettynä)
Toinen on, että jos jotkut luterilaiset erilaisissa ryhmäkeskusteluissa tai vastatessaan kysymyksiin yleisön edessä niin paljon korostavat sitä, että ilman Kristusta emme voi mitään, niin miksi se on relevanttia? Ovatko luterilaiset niin vahvasti sitä mieltä, että heillä ei ole Kristusta, että 99,9 % ajasta puhutaan siitä, mitä ilman Kristusta ei voida, ja 0,1 % ajasta puhutaan siitä, mitä Kristuksen kanssa voidaan?
Olen huomannut, että katolisuudesta puuttuu täysin tällainen mahdottomuuksien ihmettely. Tai jos luterilainen tuota alleviivaa niin paljon, niin millä hän kykenee erottelemaan sen, että mitä hän tekee Kristuksessa ja mitä muuten vain?
Yksi vaihtoehto on, että luterilaisen opin tarkoitus on sekularismi. Tai ei tarkalleen ottaen vain se, vaan siten, että marketin kassa “on Kristuksessa” ollessaan kastettu kirkon jäseneksi ja toimiessaan marketin kassana. Se jokin, mihin ihmisen pitää kyetä Kristuksessa, on tehdä mitä ikinä muutenkin tekisi, mutta samalla antaa kasteen armon pelastaa itsensä. Se tarkoittaa, että pappi “on Kristuksessa” kun vaan toimii pappina ja tekee kalenteriin merkittyjä asioita. Ja lähetystyöntekijä “on Kristuksessa” kun elää aktiivisesti uskossa. Mutta tämä ei, tuon logiikan mukaan, tapahdu siksi, että hänelle ainoana näistä kolmesta kuuluisi aktiivinen hengellinen elämä jostain hengellisestä syystä. Vaan hänen kohdallaan aktiivinen usko on osa hänen ammatillista kutsumustaan.
Marketin kassa ei tarvitse pyhitystä toimiakseen marketin kassana. Näin olen sen logiikan käsittänyt. Tämä siis tarkoittaa, että luterilainen omasta mielestään on vaikkapa 99,9 % ajasta Kristuksessa. Mutta sitä ei kehdata mainita, että “kun tarjoilin tänään kirkkokahvia, niin olin Kristuksessa” tai “kun vein perjantaina lapset päiväkotiin, olin Kristuksessa”, koska sellaisen sanomisen merkitys olisi luoda kontrasti johonkin muuhun hetkeen, jolloin hän tai joku muu ei ollut Kristuksessa.
Joten se jatkuva “oikean vastauksen” antaminen, että “ilman Kristusta me emme voi mitään” on jonkinlaista “jos taivas putoaisi niskaamme” tyyppistä juttua. Tai “jos olisin kuollut eilen, en olisi tietenkään tänään tässä”, jolla siis tarkoitetaan jotenkin piilotetusti alleviivata sen vastakohtaa, että “Kristuksessa tässä koko ajan ollaan”.
Mutta se taas implikoi vastakohtaansa. Jos ihminen luulee, että Raamatun lukeminen tai paasto tai säännöllinen rukous auttaa häntä kasvamaan ja muuttumaan jotenkin, niin silloin hän ei, puhdasoppisen luterilaisen mielestä, ole Kristuksessa. Ajatus pyhityksestä tai uskossa kasvamisesta on jonkinlainen paha henki luterilaisuudessa, joka pitää karkottaa toteamalla, että “ilman Kristusta ei kukaan voi mitään”. Eli ihminen vähän kuin menettää Kristuksen jos rukoilee, paastoaa tai lukee Raamattua jossain tarkoituksessa. Kaikkia näitä saa tehdä, ja silloin säilyy Kristuksessa, jos ei oleta sen vaikuttavan mitään. Suurin pyhitys on se, ettei ole pyhitystä ollenkaan.
Minulle on oikeasti kahden vuosikymmenen aikana jäänyt tällainen käsitys luterilaisuudesta. Tässä ei ole mitään tarkoituksella provosoivaa. Mutta jos joku tästä provosoituu, niin hän toivottavasti provosoituu vastaamaan jotain yksiselitteistä. Ei niin, että joku kiistää kaiken, mutta jättää sitten tyhjän päälle sen, miten asiat oikeasti ovat.
Miten tämä liittyy sitten otsikkoon?
Jos Jumalan on tarkoitus vain tarjota ilmainen pelastus, niin ei kai millään tavalla. Miksi Jumala vihaisi yhtään ketään, jolle ilmainen pelastus on tarjolla?
Jos taas uskoon kuuluu pyhitys ja keskinäinen rakkaus, niin silloin Jumala tietenkin vihaa niitä, jotka eväävät nämä asiat ihmisiltä tai eksyttävät heidät johonkin paradoksien sylttyyn, missä mikään ei tarkoita mitään ja mikään ei johda mihinkään tai ole mitään.