Vihaako Jumala ketään?

evankeliointi

#122

Ehkä on vähän höhlää vastata silkkaan arvaukseen… Minä voin puhua lähinnä viidesläisten puolesta, mutta ainakaan tietämäni lähetystyöntekijät eivät vaikuta olleen tai olevan liikkeen “karismaattista” siipeä.


#123

Minulle tässä vaikuttaa kaksi ilmiötä. Toisaalta tiedän, että monikin lähetti ottaa uskossa elämisen vakavasti. Siis rukouksen ja pyhityksen. Tiedän myös, että on luterilaisia, yksittäisiä ihmisiä, jotka ottavat samat asiat vakavasti. Siis tarkoitan, että vakavammin kuin olen itse onnistunut ottamaan.

Sitten tiedän, että pyhitys ei kuulu varsinaisesti luterilaisen kirkon eikä sen järjestöjen opetukseen eikä elämään. Se, mitä olen osallistunut evankeliseen tai viidesläiseen menoon varsin aktiivisesti monia vuosia, niin siellä ennemmin korostetaan päinvastaista: Usko on se, missä ja minkä eteen ei tarvitse mitään tehdä. Ahkera pitää olla jos halutaan tehostaa ja elävöittää liikkeen tai järjestön maallista puolta, siis saada lisää kävijöitä ja lisää aktiviteetteja.

Karkeasti ottaen on kolme vaihtoehtoa: Joko 1) olet veltto, katkera, väsynyt ja apaattinen; 2) olet villisti innostunut jonkin järjestön tai messuyhteisön tulevaisuudesta, että siellä riittää kävijöitä, toimintaa ja kolehteja; tai 3) olet villisti innostunut jostain maallisen elämän asiasta, oli se sitten työ, perhe tai harrastus. Mutta tavallisen ihmisen ei odoteta 4) olevan innostunut itse uskosta ja siinä elämisestä.

Täytyy mainita, että kirjoittelin tämänlaisia muistiinpanoja myös neljä ja viisi vuotta sitten. Se oli elämässäni jonkinlaista katolisuushämärää. Se oli aikaa sen jälkeen kun en enää ollut kiinnostunut katolisesta kirkosta negatiivisessa mielessä. Siis lukenut kaikenlaisia Amerikan baptistien sivuja, missä metsästettiin harhaoppeja. Mutta en vielä ollut kiinnostunut siitä positiivisessa mielessä. Tätä oli ehkä 2007-16.

Siinä on joku juttu, että uskon pitää olla helppoa. Ei voida sanoa, että säännöllinen rukous ja hiljentyminen ja Raamatun lukeminen tekee hyvää tai on peräti välttämätöntä. Koska sitten ne, jotka eivät sellaista tahdo tai jaksa, sanovat yhteisölle se ja se, että pitäköön tunkkinsa. Tai että “täällä ollaan lakihenkisiä”. Tai että “elämässä on niin kiire muutenkin”. Ja “seurakuntaan tahtois tulla lepäämään”.

Juuri tuo on kaikkialla, että jos kukaan sanoo, että “pitää” tai “on hyvä”, niin sitten joku saa allergiareaktion, että siinä “ollaan lakihenkisiä”. Minulla oli aina sellainen käsitys luterilaisuuden piirissä, siis nimenomaan lähetysjärjestöt ja herätysliikkeet, että se, mitä katolisuudessa pidetään normaalina uskonelämänä, on suunnilleen Jumalan uhmaamista ja pelastuksen ryöstämistä itselle. Toki sanottiin, että Raamattua voi lukea päivittäin jos haluaa saada siitä jotain. Mutta mitä? Sitä ei kukaan osannut sanoa. Joten tuntui, että sitä piti lukea jotenkin ilman päämäärää. Tai mietiskellä, että “mitä minulle nousee mieleen tästä?” Siitä ei luvattu mitään, eikä sille annettu mitään syytä. Sitä ei saanut ajatella muuten kuin epämääräisesti, koska muuten siitä olisi tullut “suorittamista”. Luterilainen on aina hyvin ohuen marginaalin päässä siitä, että luulee “ansaitsevansa” Jumalalta jotain.

Ajatukseni oli koko ajan nimenomaan se, että koska lähetystyön tekijöillä on pyhitys ja säännöllinen uskonelämä osana kutsumustaan, ei heillä ole erityistä, koettua syytä lähteä etsimään sitä muualta. Mutta tavallinen rivijäsen juoksee jatkuvasti tolppaa päin kun kukaan ei osaa selkeästi artikuloida, että mitä hän inhimillisesti katsoen tekee siinä ja miksi. Jos vastaus on, että “ei kukaan tiedä” tai “ei mitään”, niin miksi tehdä mitään?

Oikea vastaus on, että pitää pysyä rukouksessa ja Raamatun mietiskelyssä siksi, että se hitaasti mutta tasaisesti muuttaa ihmistä. Tämä on eri asia kuin se, että joka kohta pitää tulkita niin, että “näetkö, miten tässäkin pelastus on aivan ilmainen” tai että “minkä sovelluksen voit keksiä lukemallesi kohdalle tänään?” “En mitään.” “Hmm. Ehkä voin olla kiltimpi kaikille?” “Että ihminen katsoo ulkoista, mutta Jumala näkee sisimpään?”

Se vaan ei käytännössä toimi. Se on liian vapaaehtoista. Ja sitä vapaaehtoisuutta varjellaan jonain suurena aarteena. Sellainen on kasvatusmetodinakin aina katastrofi.


#124

Minä mietiskelen mitä minulle nousee mieleen tästä, siis Raamattua lukiessa. Mutta sitten ajattelen että se kertoo minusta, ei Raamatusta, ei Jumalan tahdosta, vaan siitä mitä minussa tapahtuu. Sitten peilaan sitä Tunnustuskirjoihin, kirkkoisiin, traditioon jne. Joskus se ahdistaa, mutta sekin kertoo minusta. Kevin Vanhoozer kertoi ( Biblical Authority after Babel: Retrieving the Solas in the Spirit of Mere Protestant Christianity), että ranskassa joku vääräleuka kutsui häntä anarkistiksi, koska hän oli protestantti. Anarkisti juuri siinä merkityksessä, että protestanteilla ei tämän katolisen naljailijan mielestä ollut mitään auktoriteettia Raamatun tulkitsemiseen. Mutta onhan meillä; Tunnustukset. Ei protestantismi ole koskaan ollut, muuta kuin vulgaareissa versioissa, tulkintavapaata maastoa.

Minulle pyhitys on luonnollista ja päivittäistä. Mutta ymmärrän mielestäni @thinkcat tia tässä. En voi kun harmitella. Minusta tc kuvaa tilannetta hyvin; tuolle se näyttää. Mutta henk. koht tiedän, että se vain näyttää siltä ja oikea reformoitu henki on jotain muuta. …ainakin omalta osaltani. Ja kyllä, sanon tarkoituksella reformoitu vaikka ole luterilainen.

D


#125

Se vulgaari versio on aika yleinen. Yksilöillä ja herätysliikkeillä on tunnusapparaatti, mutta kirkkokunnilla se löytyy pölyisistä lasivitriineistä, joiden käyttötapa on hyvinkin vulgaarin anarkistinen. Anglikaanit eivät ole kalvinisteja, lestadiolaiset eivät luterilaisia jne.


#126

Tämä SanGennaron kuvaus luterilaisesta pyhitys elämästä on oikean suuntainen. Luterilaisuudessa ei ole mitään kollektiivisiä välineitä harjoittaa kilvoituselämää. Välineet ovat huonot verrattuna alkuperäistraditioon koska tradition ketju on katkaistu ja näin vinoutuma kasvaa horisonttia kohti kulkiessamme. Tyypillistä protestanteille on jatkuva jakautuminen joka osaltaan kuvaa kollektiivisen uskon heikkoutta ja vinoutumaa.


#127

Mulla on tiettyä ymmärrystä tässä esitettyä luterilaisuuskritiikkiä kohtaan. En osaa muotoilla tätä yhtä hienosti kuin jotkut, mutta yritän jakaa joitain ajatuksia.

Luterilaisuudessa esiintyy tämäntyyppistä ajattelua synnistä ja pyhityksestä: Synti ja taipumus siihen asuu ihmisessä loppuun asti, eikä sille voi mitään. Ei ole mahdollista tulla paremmaksi ihmiseksi, eikä sitä pidä tavoitella, koska se olisi omavanhurskautta. Korkeintaan voi tapahtua sitä, että Pyhä Henki pyhittää ihmistä ilman ihmisen omaa osuutta asiaan, ja silloinkaan ihminen ei sitä itse näe. Pitää vain elää sen kanssa, että syntisyys on ja pysyy. Välttämättä asiaa ei ilmaista ihan suoraan näin, mutta tällainen mentaliteetti on taustalla. Jos jotain pyhitystä tapahtuu, niin se on huomaamatonta ja riippumatonta omista pyrkimyksistä. Sellaista ajatusta, että voisi yrittää olla tekemättä syntiä, ei juuri sanota ääneen muuten kuin ehkä isojen syntien kohdalla. Ei pienten ja arkipäiväisten.

Mulla on viime aikoina herännyt kiinnostus vuorovaikutustaitojen kehittämiseen, ja olen aihepiiriin perehtynyt ja pohtinut jonkin verran. Omalle ajattelulle on ollut mullistavaa tulla siihen tulokseen, että hyvänen aika, voin opetella ja oppia ilmaisemaan itseäni ystävällisemmin ja aiheuttamaan vähemmän mielipahaa ihmisille. Aikaisemmin on tuntunut oikealta ja luterilaiselta ajattelutavalta laittaa oman temperamentin kuohahtelut perisynnin piikkiin ja pitää niitä sellaisena syntisyyden ilmentymänä, josta ei voi päästä eroon. Mutta entä jos kyse olisikin opittavissa olevasta asiasta? Ei välttämättä pelkästään moraalisesta, vaan myös osaamiskysymyksestä? Entä jos olisikin mahdollista tulla tässä asiassa ikään kuin paremmaksi? Kenties jopa hakien apua sekulaareista lähteistä? Hui kauheaa, lakihenkisyys varmaan vaanii ihan nurkan takana ja koko kristinusko muuttuu itsensäkehittämisprojektiksi. Kohta tässä ollaan varmaan rakentamassa omia tikapuita taivaaseen…

Tai sitten oma epätäydellisyys pitää joka tapauksessa huolen siitä, että armo on edelleen ainoa toivo, vaikka jossain asiassa oppisikin toimimaan fiksummin. En syytä tässä Lutheria tai luterilaisia tunnustuskirjoja mistään, vaan sitä tapaa, miten luterilaisissa piireissä asioista puhutaan. Monikaan luterilainen pastori ei varmaankaan tunnistaisi yllä olevaa kursivoitua osuutta korrektiksi kuvaukseksi omasta opistaan, mutta käytännössä silti opettaa sen mukaisesti. Luterilaiseen oppiin sisältyvän pyhitysajatuksen pitäisi tulla paremmin esiin ja opetus synnistä tuoda tavallisen kristityn arjen tasolle. Eiköhän siihen ole varaa ilman että heti lipsahdetaan lakihenkisyyteen.