Uutissuomalainen kertoo, että viime vuonna yli 200 suomalaisen hautajaisissa ei ollut ainoatakaan vierasta.
Tieto ilmenee Kirkkohallituksen uusista tilastoista, joihin seurakunnat ovat ensimmäistä kertaa tilastoineet osallistujamääriä järjestettyjen tilaisuuksien osalta.
Aiemmin ei ole ollut tietoa siitä, kuinka moni suomalainen haudataan ilman saattoväkeä.
“On todella surullista, jos ei ole ketään, joka tulisi hautajaisiin tai ne joiden kuuluisi tulla, eivät tule tai eivät tiedä hautajaisista”, Kuopion Puijon seurakunnan kirkkoherra Jaana Marjanen sanoo Uutissuomalaisessa.
Ilman vieraita haudattavista suuri osa asuu Suomen suurimmissa kaupungeissa ja pääkaupunkiseudulla.
Helsingin Oulunkylän seurakunnassa on tällaisia tilaisuuksia varten varattuna oma vuoro kappelista torstaiaamuiksi, kirkkoherra Ulla Kosonen kertoo Uutissuomalaiselle.
Vuoden 2017 aikana kuoli noin 44 000 evankelis-luterilaista. Hautajaisvieraiden määrä vähenee koko ajan. Vuonna 1999 hautajaisiin osallistui keskimäärin 43 ihmistä, viime vuonna enää 36.
Viime vuonna lähes 3 000 suomalaisen hautajaisissa paikalla oli alle 10 henkilöä, joista osa oli seurakunnan työntekijöitä. 10-20 vieraan hautajaisia järjestettiin lähes 8 000.
Ikävä asia. Jokainen kristitty ansaitsisi tulla siunatuksi hautaan seurakunnan läsnäollessa ja yhteisen rukouksen saattelemana. Asiaa kuitenkin vaikeuttaa se, että esim. hoitolaitoksilla on hyvin tiukat säädökset sen suhteen, mitä tietoja saadaan kertoa ulos. Niinpä omaiset ja ystävät eivät välttämättä ole edes tienneet tutun ihmisen olevan sairaana tai kuolemaisillaan. Kuolema paljastuu heille ehkä vasta pitkän ajan kuluttua.
Ehkä lainsäädäntöä pitäisi rukata jotenkin? Höllentää yksityisyydensuojaa? Ehkä kuolleiden tiedot pitäisi viipymättä julkistaa? Ehkä seurakuntien pitäisi jotenkin saada etukäteen informoida, että “silloin-ja-silloin siunataan vainaja siellä-ja-siellä, seurakuntalaisia pyydetään tulemaan paikalle”? Luulisi, että monista seurakunnista löytyisi vapaaehtoisia myös rukoilemaan itselleen tuntemattomien vainajien puolesta. Tai ehkä yksinäiset vainajat pitäisi siunata ev.-lut. kirkossa tavallisen sanajumalanpalveluksen yhteydessä?
Ainakin pääkaupunkiseudulla on yhteistyötä seurakunnan ja vapaaehtoisten välillä. Odd Fellow -järjestön jäseniä osallistuu vapaaehtoisina saattajina yksinäisten viimeiselle matkalle:
Mä en tavoita ajatusta, mikä yksinäisen saattajitta hautaamisessa on haudattavan kannalta surullista. Kaunista toki on, jos läheisiä on saattamassa, tai tosiaan jopa tuntemattomia vapaaehtoisia, mutta mitäpä minä sitä enää surisin, ja mitä merkitystä sillä mulle enää olisi.
Pitäisin tärkeämpänä käyttää resursseja yksinäisten vähäänkin huomoimiseen silloin, kun vielä elelevät, niin idealistiselta lässytykseltä kun varmaan kuulostaakin.
Ei sillä, että noi mitenkään siis toisiaan pois sulkevia pitäisi olla, mutta jos ja kun siis tilanne on se, että auttamiseen kykenevillä ihmisillä vaan on rajallisesti tunteja omien touhujensa kanssa.
No, en halua yhtään kritisoida auttajia, mutta itse en tosiaan näe, mikä siinä itselleni olisi surullista, jos kerrassaan ketään ei ole mun hautajaisissa.
Niinkin voisi sanoa, että paljon surullisempaa on ettei ihminen saa kristillistä hautaansiunaamista ollenkaan. Aika kolkkoa on, että edes pappi ei rukoile eikä kanttori veisaa, vaan ihminen vain haudataan tai tuhkataan. Ja jos pidetään puheita, niissä ei ole toivoa tulevasta eikä kiitosta eletystä elämästä elämän antajalle. En tosin ole ollut ei-kristillisissä tai ateistisissa hautajaisissa, mutta arvelisin sen olevan todella ankea kokemus - koska oma ajatus on, että haluaisin siunata ja rukoilla jokaisen elämästä lähteneen puolesta.
Meidän seurakunnan työntekijöiden kannalta toki on myös vaikeita tuollaiset siunaukset ilman ainuttakaan saattajaa. Itselleni on tullut vain kerran sellainen tilanne vastaan. Suntiokin lähti kai kahville… Kahdestaan sitten papin kanssa toimitimme.
Päällimmäinen ajatus silloin on, että miten yksinäistä vainajan elämä on mahtanut olla. Se, että kukaan ei muista - tai halua - saattaa hautaan, on merkki yhteiskuntamme yksilökeskeisyydestä ennen kaikkea.
Ehkä toinen ääripää on muuten romanihautajaiset, joissa muutaman kerran olen saanut olla mukana. Väkeä tulvii, itku on äänekästä ja lauluesitykset kaihoa täynnä. Jeesuksesta puhutaan häpeilemättä ja tyypillistä taitaa olla että tilaisuudessa on papin lisäksi juontaja. Sukujuhlaa vietetään siinä samalla. Vainajan suhteesta paikallaolijoihin puhutaan runsaasti. Voisin kuvitella että tuo on lähellä monen kulttuurin hautaustapoja. Ihminen on siellä ennen muuta yhteisön jäsen. Suomalaisessa kulttuurissa ollaan yleensä hyvin pidättyväisiä, usein myös jotenkin hämmentyneitä ja tilaisuuden mahdollisimman nopeaa päättymistä toivovia. Tai sitten ei tulla paikalle lainkaan.
En ole minäkään ollut täysin ateistisissa hautajaisissa. Mutta pienimuotoista säälin ja surun sekaista järkytystä koin kierrellessäni eräällä ulkomaisella hautausmaalla lukien hautakivien tekstejä. Ateistiset aforismit tuossa kontekstissa olivat niin onttoja ja kolkkoja, ja kontrasti konservatiivisiin kristillisiin hautakirjoituksiin niin suuri.
Olen menossa ensi viikolla tietääkseni uskonnottomiin hautajaisiin, ja odotan niitä vähän jännityksellä.
Yksinäiset hautajaiset on muuten minulle varsin vieras ajatus. Minun maailmassani saattoväkeä on paljon ja vainaja kannetaan arkussa hautaan asti. Itse olen kantanut kolme isovanhempaani sukuhautojen lepoon.
Tässä on tosiaan suuria eroja. Kaupunkiseurakunnissa hautajaiset ovat huomattavasti pienempiä tapahtumia maaseutuun verrattuna.
Hautajaisiin ei enää usein kutsuta yleisellä kutsulla ja myös sukulaisia tulee niihin entistä vähemmän. Silmiinpistävää on, että perheiden nuoria ja lapsia on mukana harvoin. Näin erityisesti iäkkäiden ihmisten hautaansiunaamisissa, mutta muutenkin. Työelämässä aktiivisen ja varsin sosiaalista elämää eläneen siunaukseen tietenkin tulee perheen lisäksi ystäviä ja työtovereita, oppilaita jne. Mutta eläköityneen ja varsinkin hoitopaikan tarvinneen vanhuksen saattoväki on yleensä pieni. Elämänpiiri on kaventunut ja valitettavasti tulee mieleen se, että aikoinaan monille tärkeä ja läheinenkin ihminen on helppo unohtaa sinne palvelukeskukseen tai vuodeosastolle… Ymmärrettävää, mutta surullista.
Surusaatossa ja siunaamisessa ja muistelussa mukana oleminen olisi tärkeää nuorille ja lapsille, aikuisillekin tottakai. Tämän elämän alueen torjuminen ja lasten “suojeleminen” on virhe. Mutta trendi kuvastaa meidän yhteiskuntamme arvoja. Terveys ja vauhdikkuus ovat ylittäneet sen ajatuksen, että myös pysähtyminen ja hiljentyminen kuuluu elämään. Kuolevaisuudesta muistuttamisen lisäksi hautajaisiin osallistuminen voisi vaikuttaa sen tajuamista mitä rakkaus ja huolenpito tarkoittaa suvun ja ystävyyden kohdalla. Sellainen syventää pinnallista elämää, parhaimmillaan.
Meidän lapset yleensä osallistuu hautajaisiin. Isoisän hautajaisista vaan tuli äidiltäni jälkiporua että parivuotias poika olisi pitänyt jättää kotiin, kun ei osannut olla hiljaa koko ajan. Itse taas halusin hänen olevan läsnä. Moni valitsee toisin.
On jokseenkin erikoista puhua saattoväettömistä hautajaisista yksinäisten hautajaisina. Epäilemättä siunattujen joukossa on yksinäisyydestä kärsineitä ihmisiä. Ja niin on myös isoissa hautajaisissa siunattujen joukossa.
Ihmisen eläessään kokemista tunteista, esimerkiksi yksinäisyydestä, ei pitäisi tehdä päätelmiä sen perusteella, kuinka paljon heidän hautajaisissaan on saattoväkeä.
Tässä on kyllä ihan käytännönkin näkökohtia mukana. Nuorempi polvi asuu usein muualla kuin suvun alkukodin lähellä - siis yleistyksenä näin - ja hautajaisiin lähteminen edes lauantaipäivänä on isohko operaatio, puhumattakaan yleistyvästä käytännöstä järjestää hautajaisia arkipäivinä. Kun on tällainen tilanne, niin joku harvakseltaan tavattu isotäti ei tunnu niin tärkeältä sukulaiselta, että motivoituisi lähtemään hautajaisiin. Jos asuisi lähellä, tulisi todennäköisemmin lähdettyä. Monesti nuorempaa polvea ei sitäpaitsi edes kutsuta kuin lähisukulaiset.
Tuossa ei varmaan tarkoitetta tunnetta vaan todellista yksin olemista.
Saattoväkeä ei siis ole niillä, joiden sukulaiset ovat kuolleet tai vieraantuneet vainajasta. Yksi ryhmä on varmaan syrjäytyneet ja asunnottomat.
Peukutin Markuksen kirjoitusta, mutta kieltämättä aloitusviestissä on ihan oikea asia esillä. Todennäköisesti näiden yksin haudattujen sairasvuoteiden äärelläkään ei ole ollut muita omaisia kuin viranomaiset. Luultavasti heillä ei ole sitten paljoa perintöäkään jaettavaksi. Senhän viimeistään luulisi kiinnostavan jälkeenjääneitä.
Mitä maallistuneempia vainajat ovat, sitä tärkeämpää on, että heidän hautajaisissaan olisi seurakunta laajasti koolla rukoilemassa heidän puolestaan, jotta Jumala armahtaisi vainajia ja saattaisi heidän sielunsa pyhien joukkoon ja muistaisi heitä ikuisesti valtakunnassaan.
Tämäpäs on mielenkiintoinen viesti. Olen luullut, että Jumala tekee mitä tekee, mutta tuosta syntyy vaikutelma, että Jumala tekee sen mukaan, kuinka ihmiset häneen vaikuttavat.
EDIT. Minä olen kirjoittanut valmiiksi mahdollista itsemurhaani koskeva viestin, jossa toivon, että minua kohdeltaisiin eläimenä ja että minulle annettaisiin eläimen arvo. En siis tahdo hautajaisia, vaan tahdon päästä osaksi sitä ketjua, johon osallistuvat esimerkiksi jyrsijät, joita voi olla satoja hehtaarilla.
Muu olisi minusta epäpyhää, luonnon kiertokulun häpäisemistä.
Tämä on ihan totta, eräs kaukaisempi sukulainen menehtyi viime viikolla ja olisin mielelläni mennyt hautajaisiin, mutta ei ole mahdollista lähteä Pohjois-Suomeen. Tosin en ollut häntä vuosiin nähnytkään, asui etäällä muista sukulaisista, aikoinaan kun asui Etelä-Suomessa, hän kävi meillä useinkin kylässä.
Tämä on kovin surullinen. Hautajaiset ovat niin medikaliseerattuja, että ei viitsitä lähteä. Mielestäni vainajia tulisi kunnioittaa ja soru pitäisi olla luonnellienepi osa elämää (työ, koulu osv.).
Minulla on lapsuusvuosilta hautajaismuistoja, isoisoisän hautajaiset ja isoisän hautajaiset muistan ennen kouluvuosia. Ei ole mitään traumoja jäänyt, vaan pikemminkin ihan hyvät muistot siitä, että sain olla mukana saattamassa noita rakkaita omaisia. Vähän vanhempana olin monissakin hautajaisissa. Isoisoisän hautajaisissa muistan, että äiti ei päästänyt arkun luo, joka oli auki ennen siunaustilaisuutta. Tietysti lapsen pois jättäminen olisi ollut kovin hankalaakin, vanhemmat ja sukulaiset olivat siellä, joten minne sitten olisi pikku-cymbus voitu jättää?
Nykyään tuntuu olevan niin, että arkku ei ole juuri koskaan auki “yleisölle”. Ennen oli tavallista, että se oli auki kaikille, mutta nykyään vain on jonkinlainen näytös omaisille. Se on minusta harmillista.