Yksityiset ilmestykset ja näyt


#42

Oma uskoontulokokemukseni oli aivan erilainen. Sillä nimenomaan oli tiedollinen sisältö. Kokemus itse antoi esimerkiksi ymmärryksen siitä, mikä oli kokemuksen merkitys ja lähde.

Kristinuskon sisältö, siis ymmärrys Jumalasta, perustuu vain ja ainoastaan Jumalan itsensä vuodattamaan tietoon, joka on saatu joko yksilöiden tai kollektiivisen yhteisön uskonnollisten kokemuksien myötä. Jos Jumala ei olisi ilmoittanut itsestään mitään, emme myöskään tietäisi hänestä mitään. Kaikki tieto Jumalasta on hänen itsensä ihmisille vuodattamaa. Jumalaa ei voi millään järkeilyillä tai tieteellisillä metodeilla johtaa.

Uskonnollisten ilmöiden suhteen voimme tutkia tieteen keinoin ainoastaan inhimillistä toimintaa ja sen hedelmiä kuten sitä, miten ihmisten muodostamat hengelliset yhteisöt manifestoivat uskoaan, välittävät sitä ja ilmaisevat sitä monin sanallisten, kuvallisten ja taiteellisin keinoin. Kaikkea tätä voidaan tutkia tieteen kaikkien menetelmien avulla ja siten saada selville se, mihin ja miten ihmiset uskovat. Mutta tämä on aivan eri asia kuin se tieto ja ymmärrys, joka on saatu Jumalalta ilmoituksena tai osallisuuden kautta uskoa harjoittamalla. Se on jotain, jota ei saada tieteen menetelmien avulla.


#43

Vaikka itselläni on lukuisia erilaisia, nk. yliluonnollisia kokemuksia, tässä on yksi, josta ei muistini mukaan ole omaa kokemusta: näyt ja ilmestykset. Tosin on tapahtunut niin paljon, että on vaikea karsinoida, mitä mikäkin on ollut.

Tai… hmmm… on eräs kokemus, en tiedä voiko sen luokitella lähinnä ilmestykseksi ja ehkä osin näyksikin. Mutta se ei ollut mikään profeetallinen ennenäky, suuri ilmoitus, tai muuta vastaavaa. Sen voisi luokitella eräänlaiseksi suojelusenkelikokemukseksi, joita itselläni kyllä on monia.


#44

Näin se uskonnollinen kieli ja käsitys eroaa.
Aivan kuin lukisi baptistin tai helluntailaisen kertomusta uskostaan.
Luterilainen taas ei sanoisi mitään ilman Jumalan sanaa ja sakramentteja, jossa on annettu kaikki tarpeellinen.


#45

Muistaakseni foorumilla oli joskus keskustelua yksityisten ilmestysten tai omantunnon ja kirkon opin välisestä suhteesta. Keskustelu jota muistelen, ei ollut tässä ketjussa, mutta en löytänyt etsimääni, joten jatkan tähän.

Tässä on lainaus isä André Bonduellen dominikaanien Documenta -lehdessä vuonna 1956 julkaisemasta Jeanne d’Arcia koskevasta kirjoituksesta. Teksti löytyy kokonaisuudessaan Studiumin sivuilta.

Kirkko ja omatunto

Mitä ajattelee katolinen kirkko tämän kaltaisesta omantunnon kriisistä? Kun jostakusta näyttää ilmeiseltä, että Jumalalta saatu sisäinen sanoma on ristiriidassa kirkon määräysten kanssa, onko hänen väheksyttävä kirkon mielipidettä vai vastustettava sitä, mikä hänen mielestään on ilmeistä?

Tämä probleema, totta puhuen, on aina ollut olemassa ja tapaamme sen jo aivan kirkon alkuajoista lähtien. raamatun todistus on, että P. Paavalin perustamissa seurakunnissa Pyhä Henki puhalsi, missä tahtoi, (1) ja että Jumala ilmaisi itsensä suoraan yksityisille omilletunnoille. Vanhassa Testamentissa ooli ollut profeettoja, jotka puhuivat Jumalan nimessä, kaikesta uskonnollisesta hierarkiasta riippumatta. Alkukirkossa oli myöskin profeettoja kuten glossolalleja ja thaumaturgeja. Mutta on yhtä selvää, ettei P. Paavali (2), vaikkakin hän tunnusti karismojen jumalallisen alkuperän, hyväksynyt sitä, etteivät ne henkilöt, jotka olivat saaneet nämä lahjat, alistuisi kirkon auktoriteettiin. Kirkolle kuului järjestää ja arvostella näiden sisäisten sanomien julkisia ilmaisuja. P. Paavali ei tahdo, että näiden henkilökohtaisten innoitusten monenkaltaisuus aiheuttaisi epäjärjestystä kokouksiin. Ja mitä tulee profetioiden tulkintaan, olivatpa ne Vanhasta tai Uudesta Testamentista, itse apostoli Pietari huomauttaa, ”ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä”. Näin siis jo apostolit opettivat, että

  1. yksityiset ilmestykset ovat mahdollisia,
  2. nämä ilmestykset eivät saa välttyä kirkon valvonnasta.

Tämä opetus on pysynyt samana vuosisatojen halki; katolinen kirkko opettaa 1900-luvulla kuten aina ennenkin,

  1. että Jumala voi puhua suoraan eräille omilletunnoille,
  2. että kirkolle kuuluu tämän tapaisten yksityisten ilmestysten arvosteleminen.

Ehkäpä tämä kirkon vaatimus saattaa ihmetyttää jotakuta…Mutta sitä ei tietenkään ole ymmärrettävä siten, ettei se asettuisi kirkkoa ehdottoman riippuvaiseksi Jumalan sanasta. Olisi pyhäinhäväistystä ajatella, ettei Jumalan sana olisi äärettömästi kirkonmiesten yläpuolella. ”Joka kuulee Teitä, se kuulee minua”, (4) sanoo Herra: se ei suinkaan merkitse, että ihmisen sanalla, olipa hän kuka tahansa, vaikkapa paavi, voisi olla koskaan samaa arvoa kuin Jumalan sanalla. Sensijaan se merkitsee sitä, että Jumala on valinnut (5) joitakin miehiä, joille Hän uskoi sanansa, jotta nämä välittäisivät sen täysin muuttumattomana toisille. ”Menkää…opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää”. (6) Jumala on siis kerta kaikkiaan puhunut Kristuksen suulla: ”On Hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta”, (7) eikä mitään voida poistaa, lisätä eikä muuttaa tästä ainutlaatuisesta ilmoituksesta. Kirkolla on vain valta esittää, selittää, määritellä vuosisadasta toiseen tätä aarretta, joka sen haltuun on uskottu, (8) ja myöskin puolustaa sitä kaikkia vääristelyjä vastaan.

Jumalan itsensä ilmaisemisessa yksityiselle ihmiselle on vihdoin seuraava epävarma seikka: eikö milloinkaan sillä, joka väittää, että Jumala on puhunut hänelle, voi olla harhakuvitelmaa? Kukaan psykologi, psykiatri tai psykoanalyytikko ei koskaan uskalla vastata ehdottoman varmasti tähän ksyymykseen. Ja jos uskotaan historian suuria mystikkoja, ei mikään ole vaikeampaa kuin erottaa se mikä tulee Jumalalta siitä mikä tulee mielikuvituksesta: näin puhuu Avilan P. Teresia. On siis luonnollista, että kirkko vaatii, että se saa arvostella sitä, mitä yksityishenkilö opettaa Jumalan nimessä. Ellei tämä ilmestys ole sopusoinnussa kirkon opetuksen kanssa ja Jumalan sanan kanssa sellaisena, kuin me sen saamme apostoleilta kirkon kautta, on aivan luonnollista että, kirkko lausuu ja vakuuttaa, ettei tuollainen ilmestys voi olla Jumalalta. On selvää, ettei Jumala voi sanoa jollekin päinvastaista kuin sen, minkä Hän on sanonut apostoleille eli siis kaikkien aikojen kaikille ihmisille.

Ellei päinvastoin yksityinen ilmestys sisällä mitään, mikä olisi ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, kirkko sallii kristittyjen myöntyä siihen varovaisesti. Mutta tämä myönnytys ei ole koskaan luonteeltaan samanlainen kuin uskonkappaleihin uskominen. Tässä tapauksessa kirkko lausuu vain, että kysymyksessä oleva ilmestys voi tulla Jumalalta, mutta ei anna mitään lisää kristinoppiin ja jättää uskovaiset täysin vapaiksi uskomaan tai olemaan uskomatta tähän ehkä jumalalliseen sanomaan. On huomattava, että tämänluontoiset kirkon päätökset eivät kuulu erehtymättömään opetukseen: ne antaa tavallisesti piispa eivätkä ne ole samankaltaisia kuin maailmankokouksen juhlalliset päätökset tai paavin antama julistus, jonka mukaan jokin totuus on Jumalan apostoleille ilmoittama. Ei ole siis mahdotonta, että toisen piispan päätös on ristiriidassa toisen piispan päätöksen kanssa, kuten Jeanne d’Arcin tapauksessa oli laita.


#46

Ihmisillä on niin kamala hinku elää etukäteen ja maksaa myöhemmin – kuolleena olemistakin nähtävästi haluavat maistella. Meillä jokaisella tulee aikanaan olemaan ikioma rajatilakokemuksemme, ei tarvitse kuin odottaa.


#47

Aika monesti tällaisissa tapauksissa ei ole kyse siitä, että henkilö haluaa maistella kuolleena olemista vaan että tuollainen kokemus tulee tilaamatta ja yllättäen kun faksi koneeseen. Se, että onko tila todellinen todiste tuonpuoleisesta, aineettomasta olemisesta, sielusta, kuolemanjälkeisestä elämästä jne on sitten taas vaikeampaa todistella. Joka uskoo sellaiseen niin hän uskoo voimatta kuitenkaan täydellisesti sitä sellaiselle todistaa, joka ei usko. Merkillisiä kokemuksia on kautta aikojen kerrottu. Jotkut todistavat jonkun uskonnon mukaisesti jotkut taas eivät ole mihinkään sellaiseen perustuvia. Tämäkin voi viitata siihen, että ihminen näkee sitä, mikä on hänelle tutuinta, turvallisinta tai halutuinta näkemisen kohdetta tai vahvistusta omalle uskomiselle. Itse pidän ihmisten kokemuksia pääasiassa uskottavina (toki kaiken maailman huijareitakin joukossa on edistämässä kirjojensa tms myyntiä tai uskonjoukkonsa jäsenkasvatusta), mutta niiden selitysten suhteen ei kuitenkaan tarvitse käsittää asiaa siten kuin henkilö itse sen haluaa selittää.


#48

Toki olen jokseenkin samaa mieltä. Sitten, kun oman lähdön hetkellä, tai sen aikana, tai ihan missä vaiheessa vaan, todella koetaan kuolevamme, se tulee olemaan jotain aivan muuta, kuin ne kertomukset, joista vielä maan päällä eläessämme olemme lukeneet.


#49

Ehdotan, että laitetaan kaikkien maailman tehohoito-osastojen kaapelikourujen ja kattorakenteiden päälle puolikkaita kopiokonearkkeja, joissa lukee selkeillä, suurilla kirjaimilla joku neljän merkin jono heksadesimaaleja, kuten a4bf tai de26. Jos potilas ilmoittaa merkkijonon palatessaan elintoimintojen pysähdyksestä, jotain on todistettu. Jos merkkejä on neljä, niin mahdollisuus arvata sattumalta oikein on 1:2^16 (eli 1:65536).

Mikä minua varsinaisesti kiinnostaa tässä, on se, että tuo sinänsä ei lisää mitään kristityn uskoon. Kristitty uskoo joka tapauksessa miljoona kertaa enemmän asioita kuin jonkin ruumiista poistumisen. Ja vaikka pelkkä ruumiista poistuminen tulisi todistettua, niin minä ainakaan en näe, miksi sen pitäisi kristittyä innostaa.

Minulla on sukulaisia. Kuten jokaisella täällä varmaan samalla tavalla on. Heitä on monen ikäisiä. Väistämättä heitä kupsahtelee sieltä täältä, vaikka usein vanhimmasta päästä. Joka kerta, kun kuolleen viimeisistä hetkistä puhutaan, tai hautajaisissa ihmiset jakavat kokemuksiaan, jokainen puhuu sielusta. Tai viittaa sieluun. Tai intuitiivisesti uskoo sielun olevan todellinen.

Hautajaisissa täytyisi pitää tiukkaa kuria jos haluaisi tehdä kaikille selväksi, että a) tässä nyt vain lakattiin olemasta tai b) tässä nyt mentiin oikeesti uskovien taivaaseen, eikä mihinkään jokamiehen “parempaan paikkaan”. Tai jos kuollut olisi tunnettu eläessään uskovana, niin tällaisten sukulaisten kesken luultavasti vallitsisi syvä hiljaisuus. “Se meni johonkin, mikä on niiden, ei ollenkaan meikäläisten asia.”

Suvussani ei ole yhtään varsinaista uskonasioista kiinnostunutta itseni lisäksi. Yhdessä sukulaisten perheessä oli rippijuhlat viime viikonloppuna. Sen jälkeen sieltä tuli muutamia vieraita isänpäivän merkeissä toiseen paikkaan, missä itse olin kyläilemässä. Kuulin hieman sivusta kun yksi näistä kertoi omia vaikutelmiaan. Täytyy sanoa, että siinä oli huimaavan, siis käsittämättömän ja aivan pökerryttävän tökeröitä käsityksiä kristinuskosta. Esimerkiksi ehtoollisen nauttiminen puhelimen appletilla, koska kyseisessä messussa siihen oli kävijämäärän vuoksi saatu kulumaan yli kaksi tuntia.

Eli on olemassa jo sekaisin epämääräinen kansanusko sielun olemassaoloon ja samaan aikaan kadunmiehen käsitys siitä, että uskonto ja kirkko on vain naurettava pukuleikki, johon on sovittu, että yhdessä alistutaan, koska samalla tiedetään toki, että traditiot ovat kivoja. Sanomattakin selvää, että olisin paljon kiinnostuneempi ja huolestuneempi tästä jälkimmäisestä ongelmasta.