Jos tuossa jokin on epäilyttävää, niin se on kohta, joka puhuu “armon omistamisesta”. Armo on Jumalan toimintaa, ja on hieman hassua ajatella, että ihminen voisi sen omistamalla omistaa. Siitä voi toki päästä osalliseksi - siis saada kulku- ja käyttöoikeuden taivaalliseen aarrekammioon - mutta ei sitä voi yksin omistaa samalla tavalla kuin mitä omistetaan omat maalliset tavarat, kiinteistöt, rahat ymv.
Useimmat luterilaiset ymmärtävät tuon virren puhuvan juuri siitä, että ihminen tulee osalliseksi armosta ja myös uskoo tulleensa siitä osalliseksi.
3 tykkäystä
Luther on sanonut olevansa armon kerjäläinen: “Kerjäläisiä me olemme”. Hän ei ainakaan siis pitänyt armoa itsestään selvyytenä. Toisaalta ajatus siitä, että sitä pitäisi suorastaan kerjätä, voi jostakusta tuntua hassulta. Kerjäläisestä ainakin minulle tulee mieleen ihminen, joka saa monesti pettyä, kun ei saanutkaan sitä, mitä tarvitsi. Onko Jumala saita armon antamisen suhteen niin kuin kerjäläisen ohi kulkeva ihminen monesti voi olla?
Ehkä Luther viittasi sanoillaan esim. seuraavaan Raamatun kohtaan?
[details=Yhteenveto]Mark. 10:46 Ja he tulivat Jerikoon. Ja kun hän vaelsi Jerikosta opetuslastensa ja suuren väkijoukon seuraamana, istui sokea kerjäläinen, Bartimeus, Timeuksen poika, tien vieressä.
47 Ja kun hän kuuli, että se oli Jeesus Nasaretilainen, rupesi hän huutamaan ja sanomaan: “Jeesus, Daavidin poika, armahda minua”.
48 Ja monet nuhtelivat häntä saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta hän huusi vielä enemmän: “Daavidin poika, armahda minua”.
49 Silloin Jeesus seisahtui ja sanoi: “Kutsukaa hänet tänne”. Ja he kutsuivat sokean, sanoen hänelle: “Ole turvallisella mielellä, nouse; hän kutsuu sinua”.
50 Niin hän heitti vaippansa päältään, kavahti seisomaan ja tuli Jeesuksen tykö.
51 Ja Jeesus puhutteli häntä sanoen: “Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?” Niin sokea sanoi hänelle: “Rabbuuni, että saisin näköni jälleen”.
52 Niin Jeesus sanoi hänelle: “Mene, sinun uskosi on sinut pelastanut”. Ja kohta hän sai näkönsä ja seurasi häntä tiellä.[/details]
Monet ortodoksit rukoilevat lukuisia kertoja päivässä: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä! Rukouksen toistamisesta voi jollekulle ulkopuoliselle tulla mieleen se, että armo ei todellakaan ole mikään itsestään selvyys ja että sitä pitää suorastaan kerjäämällä kerjätä.
1 tykkäys
Ei se noin mene. Mietipäs sanaa asinatuntija. Hän ei suinkaan tunne asiaa jonain tunteena. On ero tietää asia(sta) tai tuntea asia. Tai vaikka ero sillä, että “Tiedän Liisan” ja “Tunnen Liisan” ja “Minulla on tunteita Liisaa kohtaan”.
Kirjoitin tai tarkoitin, että Room. 3:20b ei edellytä sitä, että ihmisen syntitietoisuus edellyttäisi sen, että oma syntisyys pitää tuntea. Ihminen voi tietää olevansa syntinen, vaikka ei tuntisi tunteella itseänsä syntiseksi. Eli en ymmärrä, mitä tarkoitat kommentillasi.
1 tykkäys
Luulen, ettei kovin moni sitä noin ajattelekaan, vaan normaali tulkinta on “armon saaminen”. Minulla ei nyt ole tässä mitään kättä pitempää, mutta kiinnostaisi tarkistaa, onko suomen ‘omistaa’-verbiä käytetty joskus, kenties muiden kielten vaikutuksesta, siten että sillä on omistamisen ohella ollut myös saamisen merkitys.
En ole tuollaisesta omistaa-verbin merkityksestä kuullut. Mutta muutoin sen käytössä on tapahtunut muutoksia. Vielä kolme-neljä vuosikymmentä sitten saattoi sanoa luontevasti: “Omistan vaimon ja kolme lasta.” Nyt tuollainen ilmaus särähtäisi useimpien korvaan vaimoa ja lasta esineellistävänä - vaikka sama asiahan se on, jos sanoo “minulla on vaimo ja kolme lasta”. Kiinnitin asiaan huomiota, kun kerran näin jonkin ajankohtaisohjelman arkistopätkässä jonkun miehen sanovan noin haastattelussa, joka oli kuvattu ehkä 1960-70-luvulla.
1 tykkäys
Tuohon armon omistamiseen: kyseessähän on etenkin evankelisessa liikkeessä käytetty ilmaisutapa, jolla viitataan siihen, että uskoo armon kokevan juuri itseään ja omia syntejään. Vastakohtana siis sille, että uskoisi syntien anteeksiantamuksen olevan teoriassa mahdollista saavuttaa, mutta ei koskisi itseä siinä tilanteessa. Se on fraasi, jolla ei välttämättä ole hirveästi yhteyttä omistaa-sanan arkikäyttöön. En silti olisi itse tullut ajatelleeksi, että tässä olisi kyse jostain vaikeasti ymmärrettävästä kaanaankielen paikallismurteesta, joten hyvä kun ortodoksifoorumistit toitte tämän tietooni, niin pystyy paremmin välttämään väärinkäsityksiä. Kun asia puretaan pois sleyläis-luterilaisesta paketista, tullaan hyvinkin universaalisti kristilliseen asiaan, eikö niin? Eiköhän kaikkien kirkkokuntien mukaan ole tärkeää uskoa, että omat synnit on Golgatalla sovitettu.
2 tykkäystä
Näin minäkin olen ajatellut ennen - että tämä usko ainakin yhdistää - mutta ei tuo asia niin yksiselitteinen taidakaan olla. Sen käsityksen ainakin saa erityisesti ortodoksien näkemyksiä kohdatessaan.
Meille on jotenkin niin “selkäytimeen” mennyt, että Golgatalla se työ tehtiin. Toisaalla taitaa olla enemmän sellaista uskoa, että katumuksen ja kuuliaisuuden tie on se varsinainen juttu. Golgatalla - ja toisaalta kasteessamme - pistettiin jotain liikkeelle, mutta prosessi tapahtuu todellisesti vasta meidän elämässämme. Kilvoitus on sitä, että pyritään kohti pelastusta. Sovitus ja pelastus eivät suinkaan ole valmiita, vaan tehtävämme on niihin päästäksemme kesken.
Kun me siis olemme oppineet hoilaamaan, että “Kuule sulle Golgatalta armon ääni kajahtaa”, se tuntuu väärältä ort. näkökulmasta koska “armo” on sitä että Jumala antaa voimaa kilvoitukseen, eikä niinkään sitä mitä me ymmärrämme - eli armahdusta ja täydellistä anteeksisaamista.
Tai kun evankelinen pappa tai mummu sanoi uskontunnustuksensa “Kristuksen kuolo ja kasteeni kallis - niissä mä kurja on taivaaseen valmis”, niin se on kuulemma lähestulkoon pilkkaa koska kukaan ei voi toki olla valmis ellei hän kilvoittele ja jumalallistu sen kautta.
Kaanaankieli ja herätysliikefraasit ovat jotain, joita pitää osata myös välttää ja avata monisanaisemmin. Kyseenalaistaakin, sikäli kun yksipuolistavat uskonelämää arjen tasolla. Mutta toisaalta ne kantavat sisällään isoja juttuja.
Kuten toisessa ketjussa totean, olen jälleen herännyt miettimään, kuinka suurista eroista saattaa sittenkin olla kysymys. Erot eivät ole vain sanonnoissa vaan uskossa. Mihin turvautua, mihin keskittyä? Timo on ehkä oikeassa siinä, että emme voi olla samaa Kirkkoa, vaikka meidät luterilaisina useasti siihen on opetettu. Se on paha juttu jommalle kummalle, mutta ei molemmille. Onko pelastus siis jo Golgatalla todella hankittu ja täydellinen? Onko usko valmiin armon vastaanottamista (omistamista omalle kohdalle)? Vai onko usko ensi sijassa teko ja prosessi jonka tarkoitus on muuttaa meidät Jumalalle kelpaaviksi?
Nämä ovat huikeita näköaloja.
2 tykkäystä
Armon ymmärtäminen Jumalan toimintana, jossa hän vahvistaa, parantaa, pyhittää, varustaa armovoimilla, puolustaa, pelastaa jne. uskovaa, on mielestäni käsitys, joka toistuu niin ort. kuin idän orientaaliortodoksien, koptien ja jossain määrin myös room.-katolilaisuuden käsityksissä. Senpä takia näissä onkin niin helppoa nähdä samankaltaista perusasennoitumista kristittynä olemiseen ja kilvoitteluun kuin mitä koen ortodoksisuudessa olevan. Sen sijaan protestanttisuudessa näkökulma on eri.
Ei silti voi sanoa, etteikö meilläkin puhuttaisi “täydellisestä anteeksisaamisesta”. Sehän tulee aina esille, kun puhutaan syntien tunnustamisesta ja uskontunnustuksesta. Anteeksi anto, joka esim. ripittäytymisen kautta on tarjolla, on tietenkin täydellinen. Ne synnit jotka on tunnustanut, on täydellisesti anteeksi annettu eikä Jumalakaan niitä enää sen jälkeen muista. Mutta ihminen on sellainen, että hän tekee syntiä taas ja taaskin.
Taistelu ei lopu tämän elämän aikana. Tämän takia protestanttien näkökulma ja painotukset tuntuvat todellisuudelle vierailta. Parempi on keskittyä taistelemaan “jalo uskon taistelu”, kuten p. apostoli kehotti mm. p. Timotheosta, kuin toistella täydellistä anteeksisaamista tilanteessa, jossa jatkuvasti tulee uutta anteeksi anottavaa ja uusia taisteluita, joista ei selviä, jos Herra ei vahvista suomalla varustuksia korkeudesta ja taivaallista ravintoa.
Ihminen joka narahtaa synnistä Jumalan edessä on hädässä ihan aikuisten oikeasti. Jumala vastaan rikkominen on sen verran vakava juttu että se kyllä tuntuu luissa ja ytimissä kun Jumala itse paljastaa synnin
Näin on. Mutta onko ahdistettu omatunto edellytys sille, että syntinsä saa anteeksi? Vai voiko syntinsä tunnustava saada anteeksi syntinsä, vaikka ei kokisikaan itseään ahdistetuksi, huonovointiseksi tai edes syylliseksi tunteen tasolla? Mielestäni Room. 3:20b ei ainakaan edellytä sellaista tulkintaa, että jokainen, jonka omalletunnolle Jumalan laki osoittaa syyllisyyden, on kokeva sen seurauksena välttämättömästi ja aina syyllisyytensä tunteella, tai jos ei koe, hän ei voisi tietää olevansa syntinen.
3 tykkäystä