Kuulin että Hiljaisella viikolla on tapana mennä kuuntelemaan joka ilta ahtisaarnoja.
Löysin kirjallisen Lutherin saarnoja. Aamulla ennen kuin aloitin lukemaan kirjoitin näin.
Aloin siis sitten myöhemmin päivällä lukemaan ‘Katso ihmistä! Ensimmäistä saarnaa Kristuksen kärsimyksestä’ . Oli kyllä sopiva ajankohta tälle saarnalle.
Pitkähkö lainaus, mutta laitan tähän kun sopii vuodenajan liturgisiin aiheisiin.
Iloinen kärsimys, Valikoima Lutherin saarnoja, Kirjaneliö 1966, katkelmia s. 63-68
Kristuksen kärsimys on sakramentti siinä mielessä, että se kuvaa Kristuksen ruumiillisen kuoleman avulla meidän hengellistä kuolemaamme: se tappaa ja herättää kuolleista. Se tappaa vanhan ihmisen, joka on elänyt pahoin ja herättää kuolleista uuden ihmisen, joka oli huonolla tavalla kuollut.
Me olemme mieleltämme ja hengeltämme sellaisia kuin Kristus oli ristillä ruumiiltaan. Niinpä meidän tulee huoata ja vaikeroida itsemme tähden, että me kuolevaisina kuolevan Kristuksen kanssa kuolemme. Vanha ihminen ja kaikki paha, mikä koskee sisäistä ihmistä ja itse asiassa, ulkoistakin, on samaa mitä Kristus oli riippuessaan ristillä: kahlehdittu, häväisty, kirottu, syljetty, veren tahraama, ohdakkeiden haavoittama, lävistetty, ristiinnaulittu, kuollut ja halveksittu.
Siis katsokaa nyt jokainen. Onkohan todellisuudessa sellainen kuin luulee olevansa. Ketäpä ei pidettäisi seinähulluna, jos hän noin suuressa ja jatkuvassa kurjuudessa eläessään nauraisi sen sijaan, että surisi.
Ensimmäiseksi Kristuksen kärsimys osoittaa meille itsetuntemuksemme perusteet ja näyttää meille millaisia me sisäisesti olemme Jumalan edessä. Tämän oivalluksen tulee varmistaa, että emme lakkaa anomasta, kärsimästä, itkemästä ja katumasta, kunnes meidät lopullisesti vapautetaan. Jos itsetuntemus saisi sijaa ja samalla omien puutteemme tunteminen kasvaisi, meidän olisi helppo olla lempeitä kärsivällisiä, nöyriä, vähäisiä, lauhkeita ja halveksia kaikkea maallista ja seurata Kristuksen esimerkkiä. Voisimme rukoilla psalmin sanoin:
“Käännä paha vihamiehiini.” (Ps.54:7) Poista kaikki paha minun sielustani ja siirrä se lihaan kaikkine aisteineen, siis vanhaan ihmiseen, sillä se on minun viholliseni. Henki nimittäin vakuuttaa:“Ihmisen vihollisia ovat nimittäin hänen omat perhekuntalaisensa.”(Matt.10:36) Totuudessa sinä hajotat heidät kuten olet luvannut, ja sinun täyteydessäsi on henki.
Koska emme ole ymmärtäneet Kristuksen kärsimystä, olemme unohtaneet sen, ja koska emme tunnista siinä itseämme, olemme tarttuneet siihen mikä on meidän ulkopuolellamme. Kuinka sielu voi pidättäytyä katkerista kyynelistä tai ainakaan sydämen huokauksista, kun se näkee Kristuksen verhottuna kärsimykseen ja tajuaa oman kurjuutensa, joka on tulvillaan pahaa ja epätoivoa? Tässä meillä on tarjolla totuuden mukainen, valheesta vapaa kuva omasta surkeudestamme: joka ei tiedä kuka hän on tai sitä epäilee, katsokoon tätä kuvaa ja hän tulee näkemään totuuden itsestään.
Kristuksen kärsimystä ei kukaan ymmärrä ennen kuin näkee siinä oman kuvansa. Toisaalta ihminen, joka ei ole oppinut tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan kärsii aivan turhaan Kristuksen kanssa. Olet typerä, jos seuratessasi kristusta, joka tuntee tuskaa ja kärsii sinun vuoksesi, päättelet, että sinä itse asiassa tarvitset vähemmän myötätuntoa itseltäsi. Kristuksen kärsimys nimittäin kuuluu sinulle henkilökohtaisesti. Hän kärsii sinun puolestasi. Etkö sinäkin kärsi myös omasta puolestasi, etkä vain hänen tähtensä.
[…]
Kuitenkin on niin, että meidän tulee itkeä itseämme hänessä, kuten Raamattukin kehottaa: “Jerusalemin tyttäret. Älkää itkekö minua vaan itkekää itseänne.” (Luuk. 23:38) Näyttää siltä, että Herra näin sanoessaan kieltää meitä itkemästä häntä. Tässä yhteydessä kielto selvästi kohdistuu sellaista lapsellista ja akkamaista valitusta vastaan, jossa ihmiset ylitunteellisesti kärsivät Kristuksen kanssa ja itse asiassa haluavat hänet rohdokseen ja avukseen halpaan lohdutukseen, koska he ovat unohtaneet itsensä eivätkä osaa itkeä omaa tilaansa. Kristus pyrkii häneen kohdistuvan myötäkärsimisen avulla saattamaan meidät kärsimään omasta tilastamme ja osoittaa meille, että hän ei halua tuota sentimentaalista vaikerrusta, jossa ihminen itseään huomioon ottamatta valittaa jonkun muun puolesta.
[…]
Kuka voisi olla itkemättä nähdessään oman kurjuutensa syvyyden ja tajutessaan, että sen tähden ikuinen ja viaton olento joutui kärsimään. Vaikka onkin kauheaa, joskaan ei ihmeteltävää, että joku meistä joutuu melkein epätoivoon tätä ajatellessaan, on toisaalta huomattava, että hän katsellessaan niin suurta Jumalan laupeutta kokee sen lohdutuksena. Niinpä ei kenenkään, joka on Jumalassa, tarvitse joutua epätoivoon autuutensa tähden. Sillä jos jumala on antanut Poikansa meidän edestämme, silloin hän on hänessä antanut meille kaiken. Jos tämän tähden omatuntosi syyttää, rankaisee ja ajaa sinua kuolemaan jumalan edessä, tunnusta silloin ja vaikeroi, että olet sen ansainnut. Katso näin tehdessäsi samalla Kristukseen, joka kärsii kaiken viattomasti tämä yksin olkoon sinun lohdutuksesi.