Jeesuksen kärsimyksen mietiskely

Kuten sanottu. Tuo on pääasiassa paastonaikainen hartaus. Kirkoissa sitä tehdään sen aikana. Eli ehkä sen miettiminen miksi ortodoksit paastoavat, eivätkä vain jatkuvasti juhli ylösnousemusta auttaa ymmärtämään asiaa. Hartauden juuret ovat Jerusalemissa ja se on syntynyt todennäköisesti satoja vuosia ennen kirkon jakaantumista. Nykyisen muotonsa se sai kun niille, jotka eivät päässeet pyhiinvaellukselle kehitettiin nuo eri asemien ikonit.

Noita mediaatiotekstejä on monia. Mitään meditaatioita ei varsinaisesti ole kiinteästi liitetty hartauteen. Silloin, kun hartaus tehdään joukolla yhdessä joku teksti kuitenkin yleensä luetaan. Itse tykönään voi mietisellä täysin vapaasti, jos hartauden tekee. Eli siis “…lunastit maailman” ja “Armahda minua…” välinen teksti on siis valittavissa monesta eri lähteestä tai sen tilalla voi harjoittaa omaa mietiskelyä tai hiljaisuutta:

1 tykkäys

Tuo on hyvin ymmärrettävä perustelu.

Mitä tarkoittaa “eri asemien ikonit”? Mitkä asemat ja mitkä ikonit? Minua tämä keskustelu viehättää ja Timon näkemys asiaan positiivisesti hymyilyttääkin.

Lue Michelangen postaamat viestit, pari sieltä näyttää tällä hetkellä vielä puuttuvan, IDAn viestissä myös linkki aiheesta katolisen kirkon nettisivuille. Niissä esitellään Ristintien asemat. Niitä ikoneiksi kutsumalla IDA varmaankin tahtoo kuvata sitä miten Ristintien kärsimyskertomus on koostettu tietyistä teemoista. Niistä on tottakai tapana maalata ihan konkreettiset kuvatkin. Katolisissa kirkoissa Ristintien asemat ovat nähtävillä kirkon sisäseinillä.

En vastusta sentimentaalisuuden kritisointia. Itsekään en siitä pahemmin innostu. (Tosin sillä lienee yhtä paljon tekemistä luonteen kuin opin kanssa.) Toisten Raamatun tekstien ohittaminen kritiikin korostamiseksi ei silti ole tolkullista. Mutta oletan, että ehkä et sittenkään tarkoittanut ihan kaikkea kirjaimellisesti.

En minä mitään ole ohittanut - paitsi ehkä sen käännösvirheen, jonka Plautilla paljasti. Siteeraamasi kohta “meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” ei sisällä erityistä keskittymistä kärsimyksiin. Siinä vain todetaan hänen kärsimyksensä syy, merkitys ja tarkoitus: Jeesus kärsi kuoleman, koska Aadam lankesi ja kuolema tuli synnin seurauksena maailmaan. Niinpä Jeesuskaan ei voinut siltä välttyä.

Jeesus olisi ihmiseksi tulleena näet kuollut vaikka häntä ei oltaisi ristiinnaulittu - hän vain olisi kuollut jollain muulla tavalla - vaikkapa vanhuuden heikkouteen tai jonkin sairauden tai onnettomuuden takia. Kuolema on rangaistus, joka seurasi Aadamin lankeemuksesta.

“Meidän rikkomuksemme” viittaavat Jeesuksen oman ajan ihmisten synteihin, joihin epäoikeudenmukainen ristiinnaulitseminen tietysti kuului. “Haavojen hinta” viittaa siihen, että emme voisi päästä osalliseksi hänen tarjoamastaan ylösnousemuksesta, mikäli hän ei olisi todella ottanut kidutusta ja kuolemaa vastaan. Jos hän olisi vain jäänyt elelemään opetuslapsiensa seuraan, hänen aikalaisensa eivät olisi voineet kirjoittaa niin kuin p. apostoli tuossa kirjoittaa.

Siteeraamasi kohta ei kuitenkaan mässäile kärsimyksellä tai erityisesti kehota katsomaan tai meditoimaan esim. naulanreikiä kehossa, veren vuotamista haavoista tmv. Mielestäni kohta on paljon toteavampi. Ehkä se on vain vaikutelma, jonka itse saan? Pitäisi löytää esimerkkejä sellaisesta “kärsimys-meditaatiosta”, jossa todella keskitytään piehtaroimaan kärsimyksen ympärillä ilman, että siinä on kyse mistään muusta kuin kuulijoiden itkettämisestä. En nyt jaksa kuitenkaan alkaa etsimään, kun on muutakin puuhaa.

Pitäisi tuntea alkukieliset käsikirjoitukset ennen kuin osaa sanoa onko tuo varsinainen käännösvirhe. Englanniksi on yleensä 'by tai ‘through’ eli siihen nähden ei ainakaan dramaattinen virhe vaikka sitä ei varmaan voisi suoraan ‘hinnalla’ kääntääkään.

Tuo “meidän rikkomuksemme olivat…” on kirjoitettu satoja vuosia ennen Jeesuksen aikaa. Ihan yleinen kristillinen tulkinta on, että ne viittaavat nimenomaan juuri meidän omiin rikkomuksiimme.

2 tykkäystä

Muslimiystäväni pohti aikanaan, että miksi teloitusväline on uskonnon symbolina. Sähkötuoli, hirttoköysi, miekka tai kirves tuskin olisivat niin korkealle kohonneet.

Itse olen ajatellut, että ristiinnaulitseminen oli myös häpeärangaistus. Sinne ylös nostettiin näytille ja vieläpä syli avoimena. Rinnalla ryövärit. Ajatus siitä, että risti on Isän ja ihmiskunnan välissä. Ja juuri silloin Isä hylkäsi poikansa.

Kyllä juuri tämänmuotoiseen tapahtumaan liittyy syvällisempää merkitystä, mutta fyysisessä kärsimyksessä piehtaroimista en minäkään erityisemmin ymmärrä: siinä ei ollut Jeesuksen erityisin ainutlaatuisuus.

(Tosin tuli heti huono omatunto “vähättelystä”.)

Esimerkiksi psalmi 22 on kristillisessä kirkossa ymmärretty niin että hylkääminen on täydellisimmillään Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa.
Tätä on varmaan mietitty ja meditoitu halki vuosisatojen, mutta 1900-luvun kirjoittajista ainakin Bonhoeffer kuvaa asiaa kirkkaasti. Olen referoinut sitä aiemmin täällä.

Tässä on nyt varmaan sekoittuneena omia ajatuksia, kokemuksia ja luettuja kirjoituksia:

Jeesuksen täysi ihmisyys on tässä meille se lohdutus ja samalla mietiskelyn aihe. Jeesus ei todellakaan halunnut ihmisyytensä osalta kärsimystä ja nöyryytystä. Siksihän Jeesus rukoili, että Isä ottaisi maljan pois. Mutta koska oli tapahduttava ennalta määrätty sovitus, ja Jeesus tiesi sen, hän kuitenkin suostui.

Ihmisen osa on kärsiä ja kokea hylkäämistä. Sitä kuvaavat mm. Vanhan testamentin kirjoitukset. Mutta Jumalan Poika voitti kuoleman kulkemalla kärsimyksen läpi. Jeesus otti orjan muodon ja ihmisen osan.
Kärsimyksen ja ristin meditointi on lohdutukseksi paitsi syntien anteeksisaamisen suuruutta kirkastaessaan, myös siksi että voimme samastua oman elämämme tuskassa moneen kohtaan Jeesuksen piinassa.
Pääsiäisen ja ylösnousemuksen valo ei olisi niin kirkas ilman passiokertomusta ja ristintien seuraamista. Vaikka me elämme pääsiäisaikaa tavallaan kirkkona jo 2000 vuoden verran, elämästä ei ole poistunut tuska ja ahdistus, eikä maailma ole vapautettu syntiinlankeemuksen kahleista. Luomakunta huokaa edelleen.
On sanomattoman syvä kokemus Jumalan rakkaudesta, jos ihminen ymmärtää (vaikka täysin ei ehkä tässä elämässä ymmärräkään) Jumalan pojan kärsimyksen. Jeesus oli täysin ihminen ja täysin Jumala.

Tuosta olen ihan samaa mieltä ja yritin kuvata sitä aiemmissa kommenteissa. Jeesus ei ollut langennut niin kuin Aadam tai me, joten siksi kuolema oli hänelle epäoikeudenmukainen rangaistus jo lähtökohtaisesti - siis vaikka hän olisi kuollut rauhallisesti vanhuuteen, ristiinnaulitsemisesta nyt puhumattakaan. Siinä hän kohtasi kaksinkertaisesti epäoikeudenmukaisen rangaistuksen.

1 tykkäys

Eikö näin hiljaisella viikolla pitäisi meditoida sitä, miten minä osallistun koko tähän prosessiin. Minä kavallan, minä kiellän, minä ivaan, minä pilkkaan, minä ruoskin, minä syljen, minä nautin Kristuksen kärsiessä ja hurraan kun hän kuolee.

En ole objektiivinen tarkkailija joka voi pohtia asiaa mielivaltaisesti, näkökulman ja teeman valitsen. Minä huudan "Barabbas"ja “ristiinnaulitse”.

Jos saisin, niin naulaisin itse kaikki ne naulat ja jonkun ylimääräisenkin.

Lopulta typertyisin kun saisin tämän kaiken anteeksi.

Mutta en vain pohdi näitä asioita jostakin jumalallisesta lukijapersoonasta käsin. Se on pahinta mitä voin tehdä.

Kaikki kirkolliset ristin tie -jutut pitäisi muuttaa “Näin me ihmiset teilaamme Kristuksen” -elämysradoiksi, joilla ihmiset saavat huutaa ja kirota, pilkata ja ivata. Lopussa olisi ehtoollinen, minun puolestani annettu ja vuodatettu. Joku antoi tilaa minun pahimmille ajatuksille, sanoille, teoille ja laiminlyönneille ja sille pimeydelle josta nämä nousevat. Antoi tilaa minulle. Kiitos siitä Kristus.

D

1 tykkäys

Aamen, aamen, aa-aa-men.

Sitähän noissa hartauksissa nimenomaan mietiskelläänkin.

Tuo kappale muuten on kuin John Henry Newmanin kirjoittamista meditaatioista napsaistu. Ja jokainen joka sen lukee joutuu lukemaan sitäkin lukijapersoonana. Sitten tuo hartauden muutos tarvitsisi vallankumouksellisen ohjaajan, joka tulkitsisi lukemansa ja opettaisi sen niille joiden pitäisi roolinaan suorittaa huuto, kiroileminen, pilkka ja iva. Nykyinen tapa on paljon parempi.

1 tykkäys

En tiedä olisiko Newman kuunnellut höpötyksiäni joskus.

D

4 tykkäystä

Ihmiset huutavat, kiroavat, pilkkaavat, ivaavat ilman mitään temppuratojakin ihan riittämiin. Kärsimyksen ja sovituksen teemaa on hyvä lähestyä itsestä käsin ja todella ymmärtää, että itse on kärsimyksen aiheuttaja. Mutta jos tarkastelu jää vain tähän, ollaan liiallisesti käännytty vain itseensä. Pitää myös ymmärtää se, mitä kärsimys oli rakkautena ihmiseen. Kristuksen pohjaton kärsimys nousi pohjattomasta rakkaudesta.

1 tykkäys

Eipä nyt ole Johannes Siinailaista suomeksi käden ulottuvilla, mutta 9. askeleella hän opettaa näin:

  1. The remembrance of Jesus’ sufferings cures remembrance of wrongs which is mightily shamed by
    His forbearance.

Suomennoksessa puhutaan 9. puheen 14. kohdassa aivan jostakin muusta:

“Monet ovat antautuneet suuriin vaivoihin saadakseen anteeksi, mutta kaunaton mies on päässyt heidän edelleen, jos kerran on totta: Antakaa pian anteeksi, niin teillekin paljon anteeksi annetaan.”

En nyt millään muista mikä tuon askeleen teema on suomeksi, nuo käännökset vähän vaihtelee. Kyllä tuo lause siellä jossain on. Oli espanjaksikin. Liittyy siihen että ei muistele kärsimäänsä pahaa, eli raamatullisissa teemoissa liikutaan.
Se on se askel joka alkaa niin että puhutaan kuinka pyhät hyveet ovat ne tikapuut joita pitkin Jaakob nousi taivaaseen ja paheet taas se kahle joka putosi Pietarin käsistä.

Kuulin että Hiljaisella viikolla on tapana mennä kuuntelemaan joka ilta ahtisaarnoja.

Löysin kirjallisen Lutherin saarnoja. Aamulla ennen kuin aloitin lukemaan kirjoitin näin.

Aloin siis sitten myöhemmin päivällä lukemaan ‘Katso ihmistä! Ensimmäistä saarnaa Kristuksen kärsimyksestä’ . Oli kyllä sopiva ajankohta tälle saarnalle.
Pitkähkö lainaus, mutta laitan tähän kun sopii vuodenajan liturgisiin aiheisiin.

Iloinen kärsimys, Valikoima Lutherin saarnoja, Kirjaneliö 1966, katkelmia s. 63-68

Kristuksen kärsimys on sakramentti siinä mielessä, että se kuvaa Kristuksen ruumiillisen kuoleman avulla meidän hengellistä kuolemaamme: se tappaa ja herättää kuolleista. Se tappaa vanhan ihmisen, joka on elänyt pahoin ja herättää kuolleista uuden ihmisen, joka oli huonolla tavalla kuollut.

Me olemme mieleltämme ja hengeltämme sellaisia kuin Kristus oli ristillä ruumiiltaan. Niinpä meidän tulee huoata ja vaikeroida itsemme tähden, että me kuolevaisina kuolevan Kristuksen kanssa kuolemme. Vanha ihminen ja kaikki paha, mikä koskee sisäistä ihmistä ja itse asiassa, ulkoistakin, on samaa mitä Kristus oli riippuessaan ristillä: kahlehdittu, häväisty, kirottu, syljetty, veren tahraama, ohdakkeiden haavoittama, lävistetty, ristiinnaulittu, kuollut ja halveksittu.

Siis katsokaa nyt jokainen. Onkohan todellisuudessa sellainen kuin luulee olevansa. Ketäpä ei pidettäisi seinähulluna, jos hän noin suuressa ja jatkuvassa kurjuudessa eläessään nauraisi sen sijaan, että surisi.
Ensimmäiseksi Kristuksen kärsimys osoittaa meille itsetuntemuksemme perusteet ja näyttää meille millaisia me sisäisesti olemme Jumalan edessä. Tämän oivalluksen tulee varmistaa, että emme lakkaa anomasta, kärsimästä, itkemästä ja katumasta, kunnes meidät lopullisesti vapautetaan. Jos itsetuntemus saisi sijaa ja samalla omien puutteemme tunteminen kasvaisi, meidän olisi helppo olla lempeitä kärsivällisiä, nöyriä, vähäisiä, lauhkeita ja halveksia kaikkea maallista ja seurata Kristuksen esimerkkiä. Voisimme rukoilla psalmin sanoin:

“Käännä paha vihamiehiini.” (Ps.54:7) Poista kaikki paha minun sielustani ja siirrä se lihaan kaikkine aisteineen, siis vanhaan ihmiseen, sillä se on minun viholliseni. Henki nimittäin vakuuttaa:“Ihmisen vihollisia ovat nimittäin hänen omat perhekuntalaisensa.”(Matt.10:36) Totuudessa sinä hajotat heidät kuten olet luvannut, ja sinun täyteydessäsi on henki.

Koska emme ole ymmärtäneet Kristuksen kärsimystä, olemme unohtaneet sen, ja koska emme tunnista siinä itseämme, olemme tarttuneet siihen mikä on meidän ulkopuolellamme. Kuinka sielu voi pidättäytyä katkerista kyynelistä tai ainakaan sydämen huokauksista, kun se näkee Kristuksen verhottuna kärsimykseen ja tajuaa oman kurjuutensa, joka on tulvillaan pahaa ja epätoivoa? Tässä meillä on tarjolla totuuden mukainen, valheesta vapaa kuva omasta surkeudestamme: joka ei tiedä kuka hän on tai sitä epäilee, katsokoon tätä kuvaa ja hän tulee näkemään totuuden itsestään.

Kristuksen kärsimystä ei kukaan ymmärrä ennen kuin näkee siinä oman kuvansa. Toisaalta ihminen, joka ei ole oppinut tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan kärsii aivan turhaan Kristuksen kanssa. Olet typerä, jos seuratessasi kristusta, joka tuntee tuskaa ja kärsii sinun vuoksesi, päättelet, että sinä itse asiassa tarvitset vähemmän myötätuntoa itseltäsi. Kristuksen kärsimys nimittäin kuuluu sinulle henkilökohtaisesti. Hän kärsii sinun puolestasi. Etkö sinäkin kärsi myös omasta puolestasi, etkä vain hänen tähtensä.
[…]
Kuitenkin on niin, että meidän tulee itkeä itseämme hänessä, kuten Raamattukin kehottaa: “Jerusalemin tyttäret. Älkää itkekö minua vaan itkekää itseänne.” (Luuk. 23:38) Näyttää siltä, että Herra näin sanoessaan kieltää meitä itkemästä häntä. Tässä yhteydessä kielto selvästi kohdistuu sellaista lapsellista ja akkamaista valitusta vastaan, jossa ihmiset ylitunteellisesti kärsivät Kristuksen kanssa ja itse asiassa haluavat hänet rohdokseen ja avukseen halpaan lohdutukseen, koska he ovat unohtaneet itsensä eivätkä osaa itkeä omaa tilaansa. Kristus pyrkii häneen kohdistuvan myötäkärsimisen avulla saattamaan meidät kärsimään omasta tilastamme ja osoittaa meille, että hän ei halua tuota sentimentaalista vaikerrusta, jossa ihminen itseään huomioon ottamatta valittaa jonkun muun puolesta.
[…]
Kuka voisi olla itkemättä nähdessään oman kurjuutensa syvyyden ja tajutessaan, että sen tähden ikuinen ja viaton olento joutui kärsimään. Vaikka onkin kauheaa, joskaan ei ihmeteltävää, että joku meistä joutuu melkein epätoivoon tätä ajatellessaan, on toisaalta huomattava, että hän katsellessaan niin suurta Jumalan laupeutta kokee sen lohdutuksena. Niinpä ei kenenkään, joka on Jumalassa, tarvitse joutua epätoivoon autuutensa tähden. Sillä jos jumala on antanut Poikansa meidän edestämme, silloin hän on hänessä antanut meille kaiken. Jos tämän tähden omatuntosi syyttää, rankaisee ja ajaa sinua kuolemaan jumalan edessä, tunnusta silloin ja vaikeroi, että olet sen ansainnut. Katso näin tehdessäsi samalla Kristukseen, joka kärsii kaiken viattomasti tämä yksin olkoon sinun lohdutuksesi.

1 tykkäys

Ahtisaarnat taitavat olla valitettavasti katoavaa perinnettä.