Nuo kaikki ovat keikkailleet kuitenkin reilun vuoden sisään, vaikka ovatkin lopettaneet säännöllisen toimintansa. Saraste esiintyi tämän vuoden evankeliumijuhlilla. HB palasi esiintymislavoille vuonna 2023 Saksassa, ja esiintyi viime vuonna Kansanlähetyspäivillä ja Glow:ssa. Tänä vuonna se näyttää esiintyneen Ruotsissa, Saksassa ja Suomessa, eli kolme kertaa. The Rain esiintyi Glow:ssa viime vuonna, ja sen toinen laulajista esiintyi siellä tänä vuonna ilman muuta bändiä.
Perheellistyminen estää monessa tapauksessa säännölliset bänditreenit ja jatkuvan keikkailun. Sitten kun on lapsia, on usein vaikeampi löytää aikaa yhteiseen harjoitteluun ja kiertämiseen. Etenkin kun gospel harvemmin tuottaa sellaisia tuloja, joilla ihmiset eläisivät, jolloin perheen lisäksi pitäisi yhteensovittaa myös muut työt.
Hän on ehkä kaikista suurin poikkeus pääsäännöstä. Päätoimisesti gospel-musiikilla eläviä ei kovin montaa kymmentä Suomessa ole. Muista bändimuusikoista kuin yksinäänkin laulajanakin esiintyvistä sellaisia on todella harva.
The Rainin kohdalla isohko syy lopettamiselle oli juurikin ajankäytön priorisointi siviilitöiden ja perheiden suuntaan. Eikä se yleinen motivaatio bänditreeneihin ja uusien biisien hiomiseen ollut enää likikään tapissaan. The Roadille pitää nostaa hattua kun viitsivät vielä soitella vaikka sit hsrvakseltaan. Ja vielä samalla kokoonpanolla ilman mitään nuorennusleikkauksia.
Tänään J.S. Bachin kantaattimessuun Pyhän Laurin, eli satoja vuosia vanhaan Helsingin Pitäjän kivikirkkoon kuuntemaan barokkia ja osallistumaan pyhäinpäivän messuun. Parasta musiikkia parhaassa ympäristössä.
Nyt, kun olen kokenut ensi kosketukseni Siionin kanteleeseen, voisin kommentoida ensi tuntemuksiani.
Sanoitukset eivät tunnu niin teologisilta kuin varsinaisten virsien sanoitukset. SK sanoituksissa on keskimäärin tunteellisempi ja ihmisen kokemusta painottava sävy. Ei sinänsä huono asia.
Sävelmät ovat erityyppisiä kuin Virsikirjan sävelmät. SK:n sävelmistä tulee mieleen minkä tahansa yhteislaulun harrastuksen kultakauden ajan iloluontoiset sävelmät. Paljon intervallihyppyjä, reilun oktaavin alalla laajasti kulkevia melodioita ja vain vähän vakavamielisempiä sävelmiä. Jos sävelmillä on ollut tarkoitus alleviivata iloa, silloin valinnat ovat ymmärrettäviä, mutta omaan korvaan sävelmät kuulostavat väistämättä tiettyyn aikakauteen ja myös sen maalliseen musiikkiin viittaavilta. Vähän sama tunne kun kuuntelee 1980-luvun helluntailaisgospelia jossa sävelmät ovat kuin suoraan humppatanssilavalta, vaikka sanoitukset ovat hengelliset.
Ei musiikki tietenkään hengellisiä lauluja pahenna. Ymmärrän kyllä miten ihminen kiintyy hengellisissä kokouksissa koko elämänsä laulamiin lauluihin. Itselle ei mikään hengellinen musiikki ole rakkaampaa kuin toinen. Messussa pidän siitä että musiikki ei ole liian “levotonta”, mutta tiedostan että minun henkilökohtainen musiikkimakuni ei voi ohjailla koko yhteisön musiikkivalintoja. Virsikirjasta pidän, ja sen sanoituksista.
Siionin kanteleen säestäminen reippaasti, tietynlaiseen “nuorisoseurantalon yhteislaulutilaisuustyyliin” tekee SK-lauluista itselleni hieman ahdistavia messun yhteydessä, mutta se on totta kai vain henkilökohtainen tuntemukseni.
Kuinkahan paljon Siionin kannelta on menneinä vuosikymmeninä säestetty urkuharmonilla? Voisin kuvitella että se rauhoittaisi musiikkielämystä jonkin verran.
Harmi ettei @tortoise ole enää foorumilla kommentoimassa.
Kyseessä on siis kirkon herätysliike ja laulut syntyneet syntyaikoina yli sata vuotta sitten. Kyse on iloisesta evankeliumista ja kirkon valtavirrasta poikenneista käytännöistä, jotka usein olivat pienessä konfliktissa valtakirkkoon. Näin minä ymmärrän, vaikka en paljon taustoista ymmärräkään. Jos vertaat körttien virsiin, näet suuren eron, vaikka juuret lähtivätkin samasta. Körtit ikävöivät armoa ja matalaa tietä, suorastaan rämpivät omassa kurjuudessaan, kun evankeliset julistivat iloista uskoa ja se näkyy vieläkin. Körtit ovat vain liberalisoituneet, mutta alatietä kuljetaan edelleen.
Viides herätysliike, siis Kansanlähetys, Raamattuopisto ja muut siitä virinneet liikkeet kokosivat Viisikielisen ehkä 15 vuotta sitten ja sen laulut ovat vielä enemmän herätyksellisempiä, kuitenkin osa kymmeniä vuosia vanhoja hengellisiä lauluja, kolmannes Pekka Simojoen tuttua tuotantoa, osa amerikkalaisen herätyskristillisyyden tuotosta.
Kullakin liikkeellä omansa. Itse pidän paljon vanhoista helluntailaisten lauluista ja monista uudemmista myös. Erityisesti ylistysmusiikki on lähellä sydäntä. Kullakin aikakaudella ja liikkeellä on omansa. Tärkeintä on että laulut koskettavat, synnyttävät iloa ja uskoa.
Lueskelinkin tähän liittyen Sley historiasta ja Siionin kanteleen synnystä. Kaikki on hyvin ymmärrettävää.
Kommentoin Siionin kannelta, sen musiikkityyliä ja sanoituksia siitä näkökulmasta että minulle tuo laulukokoelma on ollut aivan tuntematon tähän kevääseen asti, minkä vuoksi minulla ei ole mitään tunnesidettä siihen. Sen historia on kiinnostavaa, mutta laulujen tyyli on minulle vaikeasti lähestyttävä.
Itse näen asia niin, että johonkin “liikkeeseen” täysin ulkopuolelta tuleva kohtaa monesti asioita, jotka ovat vanhoille jäsenille tärkeitä, mutta jäävät uusille tulijoille syystä tai toisesta etäisiksi. Minusta on ihan normaali ilmiö, että kaikkia yksityiskohtia uusi tulija ei missään toiminnassa koe läheiseksi, eikä varsinkaan kristillisten ryhmien tyyli, taide ja estetiikka mitä niissä suositaan, ole välttämätön hengellisen sisällön omaksumiseen. En tiedä miten minun käy Siionin kanteleen suhteen. Historia kiinnostaa minua aina ja varmaan tulen jatkossa tekemään ainakin omassa päässäni jonkinlaista tekstianalyysiä sen sanoituksista. Sleyllä olen arvostanut tiettyä neutraaliutta ja luotettavaa tavallisuutta. Siionin kannel on ensimmäinen asia joka minun kokemukseni mukaan poikkeaa tästä linjasta. Se on kuitenkin sitä evankelisen herätysliikkeen historiaa ja sellaisenaan kiinnostavaa.
Tällä hetkellä oma reaktioni on se, että aika on hieman ajanut ohi Siionin Kanteleen tyylin ja se ei automaattisesti tunnu puhuttelevalta.
Siionin kannel on kuitenkin monille pitkän linjan jäsenille tärkeä yksityiskohta, joten arvostan sitä että heillä on sellainen suhde noihin lauluihin.
Minulle musiikki on aina ollut vähän ongelmallinen osa kirkossa käyntiä. Yleisesti ottaen pidän musiikista, mutta en ole kaikkiruokainen sen suhteen ja moni musiikkityyli häiritsee, erityisesti rukousta ja keskittymistä messuun, joten iloa ja uskoa saan yleensä Raamatun silmäilystä musiikin ja laulamisen aikana. Virsikirja on yllättäen tullut minulle läheiseksi viime vuosien aikana.
Soitan itse jonkin verran pianoa ja saatan jossain vaiheessa soittaa kotona itsekseni noita lauluja ja kokeilla vaihtoehtoisia tyylejä säestää niitä. Siinä samalla tulee sitten tutustuttua sanoituksiinkin paremmin.
Kun oon aikanaan opetellut soittamaan pianoa, on SK 333 ollut ekoja biisejä joita oon osannut soittaa. Kolme sointua ja pelkkiä valkoisia koskettimia
Mulle Siikkarin tyyli ei tuo mieleen mitään nuorisoseurantaloa, koska sellainen on mulle vieras maailma. Mulle se tyyli on vain ”vanhojen kevyempien hengellisten laulujen tyyli”, jota edustaa myös esim vapaiden suuntien vanhempi materiaali. Mutta on toki loogista, että sekin on syntynyt jostain aineksista ja sukua jollekin genrelle.
Siikkarissa on muuten myös todella dogmaattisia lauluja, esim uskonvanhurskaus-osiossa. Joskus vähän liiankin opillisen tuntuisia. Eivät ehkä ole yleisimmin laulettuja.
Tämä on hyvä muotoilu.
Tosin tuo vanhempien hengellisten laulujen kevyempi tyyli on aika samanoloinen tyyli kuin esim. vanhempien ihmisten yhteislaulutyyli nuorisoseurantaloissa, joissa olin 70-luvun puolessa välissä lapsena mukana mummoni kanssa. Innokkaimmat laulajat noissa tilaisuuksissa olivat luultavasti syntyneet 1910-1925. Iso-iso-äitini oli myös innokas maallisempien laulujen laulaja. Hän oli valitettavasti varsin ei-kristillinen ihminen. En muista hänen syntymävuottaan mutta 1900-luvun alkuvuosista joku. Oli noin 17-vuotias kansalaissodan aikaan. Minulla ei siis ole ollut aiemmin mitään kosketusta tuohon laulujen tyyliin hengellisissä yhteyksissä, ja se on ollut erikoinen kokemus.
Itelläni on hyvin hyvin ohut kokemus siikkareista mut kirkon nyk. virsikirjan virret on teologisesti monin paikoin kevyttä kauraa => yksi syy siihen, miksi LHPK päätyi toimittamaan rinnalle oman virsikirjan Luterilaisia Virsiä. Melodioiden odalta kompetenssini ei riitä asian arviointiin.
Mitenkäs Hymnarium osa 1 ja 2? Onko tarpeeksi painavaa? Ostin vastikään ja tykkäsin kun vanha hymnirunous on viimein käännetty suomeksi oikeaan runomittaan, niin se sopii kaikkiin sille mitalle tehdyille melodiavariaatioille niinkuin vanhat latinankielisetkin. Hieno kulttuuriteko!
Siionin kanteleessa on paljon anglo-saksista ja ruotsalaista aineistoa sekä kotimaistakin kansanmusiikkia 1800-luvun lopulta, samanlaista oli aikoinaan SLS:n Hengellisiä lauluja ja virsiä -kokoelmassa, joka olikin SK:n jonkinlainen yleiskirkollinen kilpailija. Myös vapaiden suuntien kokoelmissa oli samaa materiaalia. Olisi aika kiinnostava tutkimusaihe vertailla käännösten painotuksia.
Ja tosiaan, tuolla musiikkityylillä on ymmärrettävästi aika paljon yhteistä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maalliseen musiikkiin. Kuten “koraalityylillä” oman aikansa maalliseen musiikkiin tai nykygospelilla tämän ajan.
Hymnariumissa on yksi merkittävä helpotus neumien käytön opettelijoille.
Ennen neumikirjoituksen alkua on melodian ensimmäiset nuotit kirjoitettuna tavallisella, modernilla nuottikirjoituksella. Tämä avaa neumit kokemattomallekin, kun sävelkorkeus ja sävellaji on selvästi esitetty.
Tähän tavoitteeseen pääseminen edellyttää kuitenkin melko hyvää kykyä joustaa ja adaptoitua. Jos muuten tuntuisikin luontevalta, joku alkaa musisoimaan niin että pää räjähtää. (Siikkarit kaikuisassa tilassa pianolla, eikun fortella, soitettuna. Pianoforte on siis tuon tutun soittimen alkuperäinen nimi. Nykyään vain piano, mutta usein soitetaan niin kuin olisi forte.) Tai jossain toisaalla alkaa omituisesti pukeutuneiden ihmisten muotomeno jossa jokainen liike on kartalle suunniteltua kuten vapaamuurareiden rituaaleissa.
Musiikki jakaa ihmisiä todella paljon. Mm. ketjussa oman kirkkokunnan valitsemisesta on tuotu useaan otteeseen esille, miten joku musiikkityyli vetää ihmisiä puoleensa ja valitsemaan jonkun tietyn paikan sunnuntain kirkkokäynteihin. Yksi tykkää uruista, toinen kitarasta, kolmas ei halua soittimia ollenkaan. Jostain rytmimunan käytöstäkin laulun aikana saattaa tulla elämää suurempi asia.
Mutta voivatko kirkkokunnat muodostaa kokonaisuuksia niissä käytetyn musiikkityylin perusteella? “Tunnustamme yhden, pyhän, yhteisen, apostolisen barokkiseurakunnan.” Voitaisiinko perustaa kirkkokunta vaikka yhden ainoan musiikkilajin ympärille? Ei ole mitään standardia kristillistä musiikkia, ei edes gregoriaaninen kirkkolaulu tai bysanttilainen jollotus tai luterilaisen ortodoksian aikainen virsilaulukaan. Kaikki nämä tyylit ovat pitkän kehityksen tulos, eikä ole kai tarkoitus jumiutua niiden nykymuotoon, kun ne ovat kerran saaneet kehittyäkin.
Silti, jonkinlainen konsensus asiassa voisi helpottaa kirkkoväen jakaantumista eri leireihin musiikkimaun perusteella. Kirkonmenot kun eivät ensisijaisesti ole musiikinkuuntelutilaisuus, ja musiikki on elementti joka myös häiritsee hyvin helposti.
