En tiedä tarkoittaako nuo otsikon teemat aarre saviastioissa tai ns. astian makun ihan täysin samaa asiaa, joten sen takia laitoin ne molemmat. Ainakin ne ovat lähellä toisiaan. Ensimmäisen löytyy Raamatusta, toista ei taida sinällään löytyä vaan siitä on tullut tietty käsite uskovien piirissä?
Uskova voi kokea itsessään jälkeenpäin erittäin voimakkaasti ns. astian makua, esim. yrittäessään selittää ei uskovalle mitä evankeliumi on.
Voi tulla olo, että Jumalan puhdas ja Pyhä asia jotenkin “likaantuu” oman suun kautta tullessa ulos.
Ja asiasta tulee ulos puhuttuna jotenkin sekavaa, mistä kukaan ei varmasti voi ymmärtää yhtään mitään.
Onko jollain muulla ollut kokemusta tälläisestä?
Vaikka se on selvää, että aarre on meillä saviastioissa ja että se on Jumala, joka Pyhän Henkensä kautta vaikuttaa sen minkä vaikuttaa uskovien puhuessa evankeliumista, niin tieto tuosta asiasta ei silti auta uskomaan, että noista omista puhumisista olisi mitään hyötyä.
Liittyykö tähän Room. 12 “3 Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille
jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii,
vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on
kullekin suonut.”
Stöckhardtin Roomalaiskirjeen selityksessä oli mielenkiintoisesti selitetty tuohon Roomalaiskirjeeseen liittyvä kohta. Lyhyesti se meni jotenkin niin, että siihen kunkin uskovan “tehtäväkenttään” annetaan myös siihen tarvittava usko.
Kun itsellä ei ole evankeliumin julistajan armoitusta, niin eikö sen tähden usko riitä siihen, että Jumala voisi vaikuttaa tämän oman voimakkaan “astian maun” läpi tms.
Tai sitten on kyse jostain ihan muusta asiasta.
Usein siteerattujen raamatunjakeiden mukaan Jumalan valtakunta ei ilmene sanoina vaan Jumalan voimana:
…sillä Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana. (1. Kor. 4:20)
…sillä evankeliumi ei tullut teidän luoksenne vain sanoina vaan myös Pyhän Hengen voimana, kun me täynnä varmuutta sitä julistimme. (1. Thess. 1:5)
Kautta vuosituhanten Herra on valinnut palvelijoikseen, profeetoikseen, apostoleikseen ja aseikseen henkilöitä, jotka eivät ole olleet erityisen voimakkaita tai ulkoisesti vetovoimaisia ja sulavasanaisia. Daavid voitti Goljatin, ja esimerkiksi p. profeetta Mooseksesta todetaan:
Mooses sanoi Herralle: “Mutta, Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli.” (2. Moos. 4:10)
Pyhä apostoli Paavali kertoo joidenkin kuvaavan häntä näin:
Erääthän sanovat: “Hänen kirjeensä ovat kyllä ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä.” (2. Kor. 10:10)
Eli ei kannata miettiä omia ominaisuuksia ja niiden riittävyyttä ja vaikuttavuutta, sillä eihän kukaan niiden takia ala uskoa, vaan jos joku vakuuttuu, niin se johtuu siitä, että hän on kokenut Jumalan voiman vaikuttaneen kyseisen henkilön kautta. Ja luultavasti tämä on vielä tapahtunut niin, että henkilö itse ei ole kokenut sanoneensa tai tehneensä mitään erityistä. Vaikutus ja sen tapa ovat salaisia, mutta hedelmät voidaan nähdä.
Minusta tuo löytämäsi kohta, Room. 12:3, liittyy ilman muuta juuri tähän asiaan. Ihmiset ovat saviastioita, joista osa on arkipäiväiseen käyttöön ja osa arvokkaampaan käyttöön soveltuvia. Silti kaikkien uskovien sisässä kulkeutuu ääretön Jumala. Mutta kuten mainitsemassasi raamatunkohdassa sanotaan, ihmisen uskon määrä vaikuttaa siihen, minkä verran Jumala hänen kauttaan toimii ja voi toimia.
Pyhät ovat olleet kaikessa kuuliaisia, joten heidän kauttaan Pyhä Henki voi paljossa toimia, kun taas vain ajoittain oikein toimivan ihmisen kautta Pyhä Henkikin voi toimia vain vähän. Kilvoittelu omia syntejä ja kiusauksia vastaan on sitä, että saviastiaa puhdistetaan yhteistyössä Jumalan kanssa, jotta se soveltuisi entistä arvokkaampaan käyttöön.
Vielä tuosta uskon määrästä, olen ajatellut, että kutsumus ja uskon määrä liittyy toisiinsa siten, että usko “kantaa” sen yli, että kokee itsensä kelvottomaksi ja osaamattomaksi johonkin tehtävään.
Uskova voi edelleen kokea itsensä kelpaamattomaksi ja osaamattomaksi itsessään, mutta jos hänellä on Jumalan antama usko johonkin tekemiseen, niin siinä on eri lähtökohdat lähteä tekemään sitä, kuin silloin jos sitä uskoa ei ole.
Olisi mielenkiintoista tietää, miten esim. he, joilla on selkeästi armoitus ja kutsu evankelistana toimimiseen, kokevat tuon asian. Menevätkö he vaan eteenpäin “uskon voimalla” tms.
timo_k:
Eli ei kannata miettiä omia ominaisuuksia ja niiden riittävyyttä ja
vaikuttavuutta, sillä eihän kukaan niiden takia ala uskoa, vaan jos joku
vakuuttuu, niin se johtuu siitä, että hän on kokenut Jumalan voiman
vaikuttaneen kyseisen henkilön kautta. Ja luultavasti tämä on vielä
tapahtunut niin, että henkilö itse ei ole kokenut sanoneensa tai
tehneensä mitään erityistä. Vaikutus ja sen tapa ovat salaisia, mutta
hedelmät voidaan nähdä.
Ehkä tuohon liittyen voisi ajatella myös sitä, mitä on tapahnut ennen tuollaisia tilanteita, yksi asia mitä olen paljon ajatellut on
Fil2.12
Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin
ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän
tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja
vavistuksella, että pelastuisitte;
13 sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.
Kun odottaa Jumalan aikaa, ei lähde siis omin päin omissa voimin tekemään asioita, vaan silloin kun Jumala vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen (ja uskon siihen tekemiseen), niin silloin voi luottavaisin mielin myös jatkon jättää Jumalalle. Vaikka itse tilanteessa tai jälkeenpäin voi siltikin tulla kummallisia olotiloja itselle (että kaikki menee pieleen, tulee epäuskoa tms.). Mutta niistä “olotiloista” päässee voitolle, jos tilanne on alunperin ollut Jumalan vaikuttamaa.
Minä en tiedä miksi @timo_k aina tahtoo pelata sanaa ja voimaa vastakkain.
Se on vaarallista, koska siitä voi olla lyhyt matka spiritualismiin.
Ei Jumalan valtakunta kuitenkaan tule kenenkään luokse ilman sanaa, koska Pyhä Henki toimii juuri sanan kautta.
Voima, josta Paavali puhuu, tarkoittaa minun mielestäni sitä muutosta, minkä sana ihmisessä saa aikaan.
Joku vihastuu ja loukkaantuu, joku taas kokee mielenmuutoksen, joku taas voimaantuu ja vahvistuu.
Ei siis ole kysymys pelkistä sanoista, vaan Jumalan luovasta voimasta.
Hienoa, että tuot esiin Jumalan subjektina, se on hän, joka meissä tekee, mitä hän tahtoo - ja sanan kautta. Tällainen keskustelunaihe on rakentavaa.
Jos timokoo edellä tahtoi panna sanat ja voiman vastakkain, se meni kovasti pieleen, sillä sanoihin hän juuri vetoaa. Mutta ei viestissä minusta edes ollut kyse tuollaisesta toisen vaihtoehdon pois sulkevasta vastakkainasettelusta vaan puhujan ominaisuuksista ja niistä riippumattomasta Jumalan voimasta. Jos siinä sana-voima -vastakkainasettelu oli, niin silloin syyllinen näyttäisi olevan apostoli Paavali itse. (Joo, minulla ja t:lla on varmasti iso erimielisyys Raamatun asemasta, mutta ei tuossa viestissä näytä olevan siitä puhe.)
No, ensinnäkään en “pelaa niitä vastakkain”, vaan pyrin ymmärtämään luodun ja luomattoman välisen eron oikealla tavalla. Tätä eroa on syytä tähdentää, koska niin monet protestantit vääristävät pyhät kirjoitukset ja tekevät niistä “taikasanoja”. Samoin he esittävät asiat niin, että ikään kuin Jumala toimisi inhimillisten ja luotujen asioiden kautta. Ei hän toimi, vaan hän toimii luomattomilla jumalallisilla energioillaan. Tämän takia meidän ei pidä väärällä tavalla suhtautua ihmisten tekoihin ja luotuihin asioihin - kuten Raamattuun, joka sekin on ihmisten kirjoittama ja toimittama. Kukaan ei tule uskoon Raamatun sanojen tai nerokkaan retoriikan kuulemisen takia, vaan sen takia, että Jumala koskettaa ja toimii jumalallisilla, salaisilla voimillaan. On osattava tehdä selvä ero sen välillä, mikä on luotua ja inhimillistä ja mikä on luomatonta ja jumalallista. Muuten päädytään palvomaan luotuja asioita jumalana tai suhtaudutaan niihin taikauskoisesti. Kirkon elämään kuuluvia pyhiä asioitakaan ei tule idolisoida, vaan kunnioittaa oikealla tavalla ja oikeista syistä.
Jo aiemmin olen kommentoinut sitä, miten jotkut luulevat, että “usko syntyy kuulemisesta” tarkoittaisi sitä, että uskoon tullaan raamatunjakeita tai saarnoja kuulemalla. Sellainen on pyhien asioiden banaalia väärinymmärrystä. Ei uskon salaisuutta voi mekanisoida tuolla tavalla, sillä jokainen meistä tuntee koko joukon ihmisiä, jotka ovat kuulleet esim. kouluaikoinaan lukuisia saarnoja ja kohtia Raamatusta tulematta uskoon.
Kuten Raamatusta käy ilmi, monet pyhistä profeetoista ja apostoleista olivat “kankeita kieleltään” ja vailla retoriikan tuntemusta ja opintoja. Kun ihmisiä tuli uskoon tai parantui, siinä ei ollut kyse näiden pyhien inhimillisistä kyvyistä. Monihan tuntuu ajattelevan, että jos esim. papit vain osaisivat puhua paremmin ja pitää retorisesti vaikuttavia saarnoja, niin sitten syntyisi suuri herätys ja ihmisiä tulisi uskoon joukoittain jne. Niin ajatteleva ei ymmärrä mitään hengen todellisuudesta, vaan arvioi asioita maallisesti. Usein ihmiset haluaisivat pappien olevan vahvoja, komeita, hyviä puhujia, musikaalisesti lahjakkaita, korkeastikoulutettuja, älykkäitä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistujia, hyviä tv-esiintyjiä jne., sen sijaan että olisivat nöyriä, hiljaisia, askeettisia jne. Maallisten arvostelmien perusteella jotkut nostetaan kuuluisuuteen, kun taas hyveissä vahvat jäävät tuntemattomiksi.
Hengen voimassa ei ole kyse inhimillisestä “karismaattisuudesta” tai taidokkaasta puheesta. Niinpä roponsa kanssa vaiteliaana kulkeva leskirouva uhkuukin enemmän Jumalan voimaa kuin jokin taidokas saarnaniekka, joka keksii kaikkeen sulavasanaisen raamatunjakeita sisältävän vastauksen. Jumalan voima voi aivan hyvin tulla ja toimia ilman sanaa, mutta ilman Sanaa, siis Logosta eli Kristusta itseään ja hänen jumalallisia energioitaan, se ei tule eikä voi tulla.
Väitteesi spiritismistä oli täyttä höpöä ja tarpeeton enkä viitsi sitä edes tämän enempää kommentoida.
Spiritismi on täyttä höpöä, sanoo @timo_k
Olen ihan samaa mieltä!
Otin kuitenkin puheeksi spiritualismin. Se on ihan eri asia kuin spiritismi.
Siinä puhutaan hengestä ja voimasta, mutta eii niinkään sanasta.
Meillä ei olisi Kristustakaan, ellei häntä meille tuotaisi uskottavaksi armovälineissä eli sanassa ja sakramenteissa.
Kyllä se usko sikäli kuulemisesta syntyy, ettei se itsestään sydämeen tartu.
Miksi emme uskoisi apostoli Paavalin selvää sanaa? Ja kuinka he sen uskovat, josta ei he ole kuulleet? Mutta kuinka he kuulevat ilman saarnaajaa? 15. Ja kuinka he saarnaavat, ellei heitä lähetetä?
Minulla on tähän evankeliumin asiaa sellainen lähtökohta, että jos tulee tilanne missä alkaa puhua uskonasioista ei uskovan kanssa, niin miten osaisi kertoa mitä evankeliumi tarkoittaa niin yksinkertaisesti ja selkeästi, että ihminen tietäisi kenen puoleen kääntyä hädän päivänä > Jeesuksen Kristuksen.
Lähtökohta peilautuu siitä, millainen oli oma tilanteeni. Olin lapsena jonkun aikaa pyhäkoulussa, kävin rippikoulun, mutta siitä huolimatta en aikuisiällä “hädän päivien” tullessa tiennyt yhtään mitään uskonasioista tai Jeesuksesta Kristuksesta. Olin erittäin pahasti ihmispelkoinen, joten kysymykseen ei tietysti tulllut että olisin mennyt mihinkään kirkkoon. Aloin kotona yksin lukea Raamattua, aloittaen tietysti vanhasta testamentista. Rukoilin Jumalaa (Jeesuksesta en tajunnut tai tiennyt mitään), yritin noudattaa käskyjä jne.
Kyllä Jumala sitten lopulta johdatti asioita erilaisten vaiheiden kautta niin, että tulin ymmärtämään mikä on Jeesuksen rooli tässä kaikessa. Mutta en tiedä pitääkö kaikkien uskoontulon mennä niin pitkän kaavan mukaan.
Se ihmetyttää, miksi pyhäkoulusta, rippikoulusta jne. huolimatta en hädän päivän tullessa ymmärtänyt kääntyä Jeesuksen Kristuksen puoleen. Onko asiat selitetty niin monimutkaisesti vai mistä on kyse, vaikea tietää.