Mikä tahansa asia, joka on syytä tehdä, ei ole hyve. Vaatimattomuus elintavoissa ei sellaisenaan ole itsetarkoituksellinen hyve.
En ihan oikeasti osaa nyt hahmottaa, mitä sanot. Soveliasta huolen kantamista on se, että hoitaa ihmisenä itselleen uskottua tehtäväänsä oikein. Siis luomakuntaa kohtaan. Katumaasturi ei sinänsä ole oikein tai väärin.
Ajattelen, että tietynlainen vapaus on kristityllä käyttää luonnollista älyään tämän maailman asioissa. Esimerkiksi yhteiskunnallisissa kysymyksissä on erilaisia käsityksiä, ja niin saa ollakin. Pitäisikö olla paljon veroja vai vähän veroja? Voidaan ihan perustellusti pohtia molempien kantojen puolesta. Olisi vahingollista sanoa, että kristityn pitää kannatta vaikkapa 20% verokantaa tai 30% verokantaa. Sama koskee liito-oravaa, pitääkö joka metsälö suojella, jossa sellainen on nähty, vai voisiko olla jokin syy, minkä takia siihen ei olisi syytä.
Kristitty on kutsuttu vaikuttamaan yhteiskunnassa. Mutta ei pidä turhaan kantaa huolta asioista, koska ihminen päättää, Jumala säätää. On joukko asioita, jotka voidaan selkeästi johtaa kristillisestä moraalista siten, että niissä ei voi tulla kuin yhteen johtopäätökseen. Mutta on myös paljon asioita, jotka kuuluvat luonnollisen järjen piiriin. Loppujen lopuksi näissä ei tietysti ole eroa.
Jaa. Minusta se on. Kaikenlainen hillittömyys on syntiä.
Suomeksi puhutaan yleensä Trenton kirkolliskokouksesta…
1 tykkäys
Kyllä kai meidän kutsumuksenamme on elää vaatimattomasti. Oletin, että tämä lause oli vastaus minulle ja sisälsi ellei nyt ihan vastalausetta niin jonkinlaista kritiikkiä kuitenkin. Minä kun kyselin Mikkeliltä, miksi vaatimaton elämäntapa olisi hyvä juttu. Minä ajattelen, että se on hyvä lähinnä sen seurausten vuoksi, ei itsessään. Ja joissakin vaatimattomuuksissa yksi olennainen hyvä seuraus, jota on syytä tavoitella, on luonnon säästäminen. M:n kirjoituksissa oli jossain vaiheessa sellainen fiilis, että hän pyrki erottamaan vaatimattomuuden tuollaisista seurauksista. Ja minusta taas vaatimattomuus irrallaan seurauksista ei ole hyve ensinkään.
Jos et kykene vaatimattomuuteen jossakin, ajaudut siis automaattisesti hillittömyyteen? Luulen, että se ei ole looginen eikä muukaan välttämättömyys ainakaan valtaosalle meistä.
Mutta jos unohdetaan tuollaiset hassut kärjistelyt, se, että syön vaatimattoman aterian runsaan sijaan, ei ole itsessään lainkaan hyveellistä, jos motiivit ja/tai seuraukset eivät ole hyödyllisiä.
Minusta kymmenen käskyn laki jo vaatii vaatimatonta elämää. Sellaisena kuin se on kristillisessä perinteessä aina tulkittu, siis johtaen käskysanoista kiellot ja kehoitukset. Sen seuraukset ovat hyviä, mutta keinot, jolla sitä tavoitellaan, en ymmärrä. Minusta itse asia on hyvä ja siitä seuraa hyviä asioita. Ja silloin se hyvä on elämäntapa, eivät seuraukset. Yleensäkin luonnon säästäminen (?) on seuraus, ei tavoite. Vaatimattomuus ja hillittömyys ovat ne vaihtoehdot. Tai, olet ihan oikeassa, voidaan olettaa ääretön askeesi ja ääretön hillittömyys. Mutta mitenkä se menee meidän elämässämme? Näiden välillä oikeastiko valitsemme?
Onhan se noinkin. Mutta mitä muuta “motiivia ja/tai seurauksia” kristitty hillitylle elämäntavalle tarvitsee kuin sen, että se on Jumalan tahto? Sitä paitsi se tuntuu hyvältä ja oikealta itsessään. “Hyve palkitsee itse itsensä” voi vaikuttaa pikkuporvarilliselta latteudelta, mutta kokemus vahvistaa sen kyllä.
Ihan tämmöistä peruskauraa:
11 Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, 12 ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa, 13 kun odotamme autuaan toivomme toteutumista, suuren Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden ilmestymistä.
Kuvatunkaltaisella elämäntavalla epäilemättä voi olla hyödyllisiä oheisvaikutuksia myös ympäristölle.
1 tykkäys
Probleema(?) on siinä, että “vaatimattomuus” on niin kovin monitulkintainen juttu. Ohje elää hillitysti ja hylätä maalliset himot ei vielä minusta kerro kovin paljoa Jumalan tahdon mukaisesta elämäntyylistä, kun puhutaan auton valinnasta, arkisista ruokailutottumuksista yms. Päivittäinen ylensyönti menee varmasti hillittömyydeksi, mutta entä silloin tällöin tapahtuva nautiskelu? Ei ole vaatimatonta ostaa laadukasta suklaata ja portviiniä, vaikka sen tekisi kerran vuodessa. Onko se siis Jumalalle vastenmielistä? Voiko tässä ajatella, että “elän tässä ja tässä asiassa niukasti, ehkä voin tässä kohtaa panostaa mukavuuteen/nautintoon hiukan”? Minusta tämä tuntuu järkevältä, täysin mahdolliselta. Vaikkapa seksuaalisessa puhtaudessa taikka rehellisyydessä tällainen kaupankäynti ei silti tulisi kyseeseen. Miten vaatimattomuus sinänsä voi olla hyve, itsessään moraalisesti oikein, jos siitä voi tinkiä tekemättä väärin? (Toki hyveen voi sitten käsittää jotenkin lievemmin kuin vain hyvä-paha -akselille sijoittuvana juttuna.)
Tuon vuoksi ajattelen, että vaatimattomuus elämäntavoissa on nimenomaan keino johonkin hyvään, ja että tämä hyvä ei ole ainakan suoraan sielun pelastus. Toki kaikki hyvä on siihen kytköksissä, mutta kuten nälkäisen ruokkiminen on keino auttaa lähimmäistä niin vaatimattomuus on keino auttaa luomakuntaa ja kehittää itseään. (Joo, määritelmä on aika geneerinen ja sitä voisi vielä kehittää paljonkin…)
Hyveitä teoreettisesti tarkastellessa niitä käsittääkseni pidetään opittavissa ja vahvistettavissa olevina luonteenpiirteinä, joita auttavat tekemään (esimerkiksi) moraalisesti oikeita asioita. (Aristotelis-tomistinen perinne, jonka AnttiValkama todennäköisesti muistaakin.)
Tällöin perushyveistä esimerkiksi rohkeus määritellään oikeaksi keskitieksi toisaalta uhkarohkeuden, toisaalta pelkuruuden välillä. (Nikomakhoksen etiikka, III kirja, 6.- 9. luku.) Sama pätee ainakin periaatteessa useisiin muihinkin moraalisiin hyveisiin, mutta ei kuitenkaan oikeudenmukaisuuteen, eikä uskon, toivon ja rakkauden teologisiin hyveisiin. 
Kiitos oikaisusta, livahti anglofiilikukkanen (council) 
Katolisen kirkon yhdeksännestätoista kirkolliskokouksesta (Concilium Tridentinum) luonnollisesti suomenkielellä oli kyse, vaikka melko pitkäksi venähti (1545–1563).
Seurauseetikko pohtii teon seurausta, velvollisuuseetikko itse tekoa, ja joskus valinnat voivat olla myös vastakkaisia. Kärjistetysti esim. onko oikein varastaa kuolemansairaan pelastava lääke, jos sitä ei voida muuten hankkia. Velvollisuuseetikko sanoo ei, seurauseetikko kyllä.
Itse asiassa kristittyä ei ole kielletty soveltamasta elämäänsä myös maallisempaa etiikkaa, jos se ei ole ristiriidassa kristillisen kanssa, ja kristillisessä etiikassa on luonnollisesti paljon vaikutteita kreikkalaisesta.
Pelastuskysymyksiä ainakaan luterilaiselle ihmisen vapaan tahdon alaiset (uskon antaa tai siihen “tahdon taivuttaa” yläkerta) teot eivät ole koskaan (sola fide, sola gratia, solus Christus), vaan hyvien tekojen pitäisi olla “vanhurskauden hedelmää” kanssaeläjiä ajatellen. Jumalan suhteen kristitty on aina saamapuolella, täydelliselle ei täydellisen kelvottomalla ole paljon tarjottavaa…
Kristinuskon sisällä on jonkin verran eroavaisuutta siinä, mikä on jumalallisen armon ja inhimillisen myötävaikuttamisen osuus ihmisen vanhurskaudessa (synergismi - monergismi). Teologiassa synergismin yksi ongelma on se, että se voi johtaa ristiriitaan suhteessa Jumalan kaikkivaltiuteen, mikäli kaikkivaltiuden oletetaan olevan Jumalan ominaisuuksista perustavampi kuin oikeudenmukaisuus tai rakkaus. Synergismi on myös ristiriidassa luterilaisen perisyntiopin kanssa, jonka mukaan ihminen on alusta loppuun täysin turmeltunut ja kykenemätön hyvään.
Luterilaisuuden mukaan syntiinlankeemuksessa myös ihmisen vapaa tahto turmeltui; ihminen ei pysty omin voimin edes uskomaan, vaan sekin on Jumalan työtä. Kaste eli uudestisyntymä kuitenkin vapauttaa ihmisen tahdon. Toisaalta järjen alaan kuuluvissa (maallisissa) asioissa ihmisellä on vapaa tahto, mistä Lutherin mukaan seuraa, että synnin syynä ei ole Jumala, vaan ihmisen paha tahto. Perisyntiä ei voi Lutherin mielestä ymmärtää järjellä.
Olav Valen-Sendstad [Unelma vapaasta tahdosta. Pieksämäki 1986], toteaa (läntisen) katolisen ja protestanttisen käsityksen perisynnistä eroavan lähinnä siinä miten sen olemus on ymmärrettävä ja miten perisynnille käy uudestisyntymisessä. Hänen mukaansa (läntinen) katolisuus ymmärtää perisynnin olemuksen ensisijassa menetykseksi. Aadam menetti alkuperäisen pyhyytensä ja vanhurskautensa, ja tämä menetys siirtyi perittynä ominaisuutena kaikille ihmisille. Siten se koskee pieniä lapsiakin. Kasteessa perisynti poistetaan, jäljelle jää vain synnin himo, joka ei itsessään ole synti, mutta voi johtaa syntiin ja johtuu synnistä.
“Uskonpuhdistajien mukaan perisynti koskee ihmisen persoonaa ja luontoa, koko ihmistä, eikä sen olemus voi määräytyä ihmisen iästä, kypsyydestä ym., joten myös pienet lapset ovat tehneet syntiä. Tästä syystä korostetaan lapsikasteen välttämättömyyttä, vaikka se ei poistakaan perisyntiä. Perisynti annetaan anteeksi uudestisyntymisessä, mutta sitä ei poisteta ihmisestä.”
Ortodoksinen kirkko ei hyväksy perisyntioppia samalla tavalla kuin läntiset kirkot. Ortodoksinen kirkko ja muu itäinen kristikunta pitää perisyntiä ihmiskunnan langenneena olotilana, joka on Aadamin lankeemuksen seurausta. Aadamin syyllisyyden ei kuitenkaan katsota periytyvän hänen jälkeläisilleen. Ihmisen katsotaan olevan luonnoltaan osittain turmeltunut mutta periaatteessa vapaa valitsemaan pahan ja hyvän välillä. Ortodoksinen kirkko opettaa, että perisynnin jälkeen Jumalan kuva ihmisessä tosin on himmentynyt ja heikontunut, mutta kuitenkin niin säilynyt, että ihminen sen jälkeenkin voi tehdä hyvää ja tulla Jumalan armon avulla pelastetuksi.
Tässä kohdin ortodoksinen kirkko usein muistuttaa, ettei lankeemus tarkoita perittyä syyllisyyttä. Se ei myöskään opeta ihmisen olevan läpeensä turmeltunut. Ihmisyys on sairas ja heikko, katoavainen ja kuolevainen. Perittyä ei ole niinkään synti, vaan juuri kuolema.
Juutalaisuudessa synergismi on kanonisoitu käsitys, ja juutalaisuus hylkää monergismin, kun taas Islamissa asia on päinvastoin.
Uudessa testamentissa Jeesuksen kehotukset parannukseen, synnittömään elämään sekä rakkauden kaksoiskäskyyn (Luuk 10:25-28) on nähty synergistisessä valossa. Tämän tulkinnan tekeminen vaatii taustaoletusta siitä, että vapaa tahto on välttämätön eettiseen toimintaan, ja luterilaisittain siis “järjen” piiriin kuuluva asia. Pelastuksen suhteen asia on kuitenkin merkityksetön, ja uskovalle kristitylle Jeesuksen kehotuksien pitäisi olla sinänsä itsestäänselvyys; jos kuitenkin mennään lepikkoon (kuten usein vajavaisina mennään) alkaa sitten tyyny pyöriä…
Teoista ei saa myöskään rakentaa “omavanhurskautta”; omavanhurskaus kehuu itseään, kun taas lahjaksi saatu vanhurskaus voi kerskua vain Kristuksen täytetystä työstä. Eli sen oikean käden ei pitäisi tietää, mitä vasen tekee, kun ihmisen hyvän tekemisen yrityksestä on kyse.
"Ja hän sanoi heille: “Te juuri olette ne, jotka teette itsenne vanhurskaiksi ihmisten edessä, mutta Jumala tuntee teidän sydämenne; sillä mikä ihmisten kesken on korkeata, se on Jumalan edessä kauhistus.”
Luuk. 16:15
Antiikin Kreikan neljä hyvettä (arete) olivat käytännöllinen viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Hyve-etiikkaa luonnosteltiin Platonin Pidoissa sekä Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa. Sokrateella oli myös oma käsityksensä hyveestä. Hän sanoi hyveen olevan tietoa eli paheelliset teot johtuvat tiedon puutteesta.
Velvollisuuseetikko toteuttaa etiikkaansa siksi, että näin tulee tehdä, utilitaristisessa seurausetiikassa moraalisesti hyvän toiminnan mittapuuna toimiva onnellisuus ei ole toimijan omaa onnellisuutta, vaan kaikkien niiden onnellisuutta, joita toiminta koskee (utiliteetin maksimointi).
Kristillinen etiikka sisältää molempia, ja ne voivat näyttäytyä myös yhdessä; jotakin tulee tehdä tai jättää tekemättä vain siksi, koska teko on oikea tai väärä, ja toisaalta se toinen ihokas on annettava lähimmäiselle teon seurauksen (lähimmäiselle, ei itselle) vuoksi. Paita on annettava Kristuksen lain mukaan rakkaudesta (velvollisuusetiikkaa), mutta teon seurauksena lähimmäistä ei palele niin paljon kuin aiemmin (seurausetiikkaa).
Rakkauden lailla, kymmenellä käskyllä ja Kantin kategorisella imperatiivilla pärjää jo hyvin, kun laajentaa lähimmäisen / toisen ihmisen koko luomakuntaan (jos tärvelen luomakuntaa, tärvelen myös lähimmäiseni mahdollisuuksia sen suhteen)
Kant määritteli imperatiivinsa useammassakin muodossa, ja käytännössä sama oppi löytyy suppeampana kaikista suurista uskonnoista ns. kultaisena sääntönä, joko positiivisessa tai käänteisessä muodossa. Kristinuskossa “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”
Sääntö ei tarkoita, että jos minä pidän hernekeitosta, niin sinäkin syöt hernekeittoa, vaikka oksennat, vaan tulkinnan on oltava hoilistisempi ja toisaalta sääntöä on sovellettava tilannekohtaisesti;
“Koska kultainen sääntö on pelkistetty ja yleisluontoinen, sen alkuperäisen tarkoituksen mukainen käyttö edellyttää ihmisten erilaisuuden huomioimista ja henkistä kypsyyttä. Sitä ei myöskään voi soveltaa rangaistuksissa.”
[Wattles, Jeffrey: Golden Rule. Cary, NC, USA: Oxford University Press, 1996. ISBN 9780195355000.]
Kungfutselaisuudessa sääntö on ehkä selkeimmin ja kauneimmin muotoiltu;
»Tzu-kung kysyi, “Onko yhtä sanaa, joka kävisi käyttäytymisen ohjaukseksi koko elämän ajalle?” Kungfutse sanoi, “Se on ‘huomioon ottaminen’. Älä määrää muille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi määrättävän.”»
(Keskustelut, Kungfutse)
Kantin kategorinen imperatiivi on aiheen filosofinen muotoilu, ja se on Kantin mukaan ehdoton normi, joka sitoo kaikkia järkeviä olentoja;
- Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki.
- Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä.
- Toimi aina niin kuin tahtosi olisi eettisten periaatteittesi nojalla yleismaailmallinen lain säätäjä.
- Toimi aina niin kuin olisit eettisine periaatteinesi päämäärien kuningaskunnan lakia säätävä jäsen.
1 tykkäys
“Ei meitä syytetä, oi ystävät, ei meitä syytetä sielun lähtiessä siitä ettemme ole tehneet ihmeitä tai ettemme ole harjoittaneet teologiaa tai ettemme yltäneet [yliluonnollisen] näkemiseen, mutta siitä kyllä joudumme tekemään Jumalalle tiliä, että emme lakkaamatta murehtineet [syntejämme].” (Pyhä Johannes Siinailainen: Portaat, sivu 103)
2 tykkäystä