Luomakunta kaikkineen on Jumalan yleistä ilmoitusta, eli ikään kuin vaikkapa maalaustaiteen mestariteos. Jumala ei ole teoksessaan sinänsä läsnä, mutta siveltimenjälki kyllä. Maalaustaiteen mestariteoksen tärveleminen taas on eettisesti arveluttavaa, mutta kristillisen tunnustuksen ytimessä, eli pelastuskysymys se ei ole, ja luomakunnan ainoa ikuisuusolento on ihminen.
Tuomas Akvinolainen omaksui aristotelismin mutta lisäsi siihen ajatuksen kristillisestä Jumalasta. Tuomaan mukaan vain olennot, joilla on järkisielu, ovat Jumalalle arvokkaita itsensä takia. Muita olentoja Jumala arvostaa korkeintaan sen vuoksi, että niistä on hyötyä itsessään arvokkaille olennoille. Ihmisen vallalla eläimiin nähden ei ole minkäänlaisia moraalisia rajoitteita, sillä on Jumalan hyvän maailmanjärjestyksen mukaista, että eläimet ovat olemassa ihmistä, eivät itseään varten.
Esimerkiksi ortodoksisen tunnustuksen näkemys on laajempi, ja ihminen nähdään ikään kuin luomakunnan “pappina”;
“Ihmisen toiminnan tuloksista maapallolla on nähtävissä, että ellei ihminen noudata kutsumustaan luomakunnan pappina, hänen suhteensa muuhun luomakuntaan vääristyy irvikuvakseen. Viljelijästä ja varjelijasta tuleekin riistäjä ja hyväksikäyttäjä. Se on vieraantumista luomakunnasta, ihmisen omasta olemuksesta ja Luojasta – se on syntiä. Ilmakehä, vesistöt, metsät, suot tai kotieläimet eivät ole vain omaisuutta, joita voi käsitellä pelkkä ihmisen hyöty mielessä. Muiden luotujen kohteleminen ihmisen rajattoman ahneuden välikappaleina on ekologista pahuutta. Sen seuraukset vaikuttavat ihmisten ja koko luomakunnan elämään, nyt erityisesti ilmastonmuutoksen kautta.”
[Suomen ortodoksisen kirkon ympäristöohjeisto]
Meikäläisessä luterilaisessa tunnustuksessa on viime vuosikymmeninä (lähinnä kaiketi Mannermaan tulkinnan seurauksena, ja Lutherin alkuperäisiä koreja on ehkä hivenen sovellettu ) käytetty joskus “kahta koria”; uskon koppa, johon sijoittuu varsinainen tunnustus ja rakkauden koppa, johon sijoitetaan mm. maallisemmat, muuttuvat eettiset kysymykset.
Invocavit-viikon saarnoissa Luther hahmottelee osana kirkon uudistusohjelmaa eräänlaisen kahden korin mallin: Muuttuvaa (frey sein) on se, mistä Raamattu ei puhu, muuttumatonta (muss sein) on se, mistä Raamattu puhuu. Kaikki muotoilut ovat kuitenkin yleensä olemassa vain “paremman puutteessa”, eli siinä mielessä voin ainakin itse korit hyväksyä.
Mannermaan mukaan uskon eli opin alue tarkoittaa Jumalan pelastavaa evankeliumia. Se oli ja on sama aina; ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Etiikan alue, rakkauden kori sisältää runsaasti muuttuvaa, mutta - ja tämä on tärkeä huomata - myös pysyvää. Muuttumatonta Mannermaan mukaan etiikan alueella, rakkauden korissa on erityisesti dekalogi, kymmenen käskyä.
Tämä “kahden korin malli” näkyy Kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä. Puhutaan opista ja tarkoitetaan, että Jumala määrää Sanassaan “uskon korin” sisällöstä. “Rakkauden korin” tarpeista ei Kirkkojärjestys sen sijaan näytä puhuvan mitään.
“Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkojärjestys, I, 01, 1. §).
“Rakkauden koriin” on meillä sijoitettu yleensä ns. “hankalat asiat” (naispappeus, sukupuolineutraali avioliitto jne…) ja paljon Lutherin maalliseen regimenttiin (regnum civile) kuuluvaa (avioliiton Luther muuten jätti “ruhtinaan asiaksi”, joskin halukkailla oli oltava oikeus tulla vihityiksi myös kirkossa tai kirkon edessä).
Kirkkoon vihkimisen Euroopassa vei vastauskonpuhdistus; vuonna 1563 Trentin neuvosto määräsi, että roomalaiskatolinen avioliitto tunnustettiin vain, jos se oli solmittu papin ja kahden muun todistajan läsnäollessa.
Tähän koppaan voi mielestäni sijoittaa myös ympäristöetiikan ja rakkauden / sen puutteen luomakuntaan, jos nyt ei halua koko koriajatusta ampua alas.
Sola scriptura Jumala antoi luomakunnan ihmisen viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Ihmiselle annettiin myös järki, jota tämä joskus käyttää, joskus ei, ja järjen sija on tuossa regnum civilessä. Säällisesti elävän, vanhurskautetun uskovan pitäisi pyrkiä hyvään jo lähtökohtaisesti ja ikään kuin automaationa, näin myös luomakunnan suhteen. Kristilliseen uskoon kuuluu yksinkertainen elämäntapa ja kohtuus. Kristinusko on (tai sen tulisi olla) myös vastavoima kulutuskulttuurille.
Luterilaisen kristityn vaikutuskanava maallisissa kysymyksissä on osallistuminen yhteiskuntaan ja sen päätöksentekoon kristillistä vakaumustaan kunnioittaen, luterilaisessa tunnustuksessa maallinen regimentti on “Jumalan vasen käsi” (hengellinen on se oikea).
Tässä kohden luterilainen käsitys regimenteistä poikkeaa vastaavasta reformoidusta käsityksestä, jonka mukaan Jumalan vastustaja on maallisen regimentin hallitsija.
Jos kaikesta etiikasta tehdään uskonkysymyksiä, hukkuu Kristus sillä aikaa suojeltuun suohon kun etsimme liito-oravan papanoita… 
“Ekoteologia” voi joskus myös lähestyä synkretismiä, jopa panteismia, eli katoava on syytä erottaa katoamattomasta jo tästäkin syystä.
Ortodoksisista kirkkoa ei ehkä voi pitää kaikkein liberaaleimpana, mutta sillä on esim.
evl-kansankirkkoon nähden merkittävästi laajempi ja yksityiskohtaisempi ympäristöohjeisto;
https://www.ort.fi/virallisia_asiakirjoja/suomen-ortodoksisen-kirkon-ympaeristoeohjeisto
