Amerikkalainen evankelikaalisuus

evangelical
usa
evankelikaalisuus

#1

Tästä aihepiiristä on yksi ajankohtaisalueella oleva, tietenkin lukittu ketju, ja toinen, jostain syystä “moraali”-alueella oleva ketju jossa lähinnä käsitellään suomalaisen (ja saksalaisen) “evankelisuuden” eroa englanninkielisen maailman “evangelical” -liikkeisiin. Mielestäni tämä protestanttinen suuntaus on Yhdysvalloissa (ja ehkä muissakin englanninkielisissä maissa) edelleenkin niin tärkeä, että se ansaitsee oman ketjun nimenomaan eri kirkkokuntia (niiden teologiaa, organisaatiota, poliittisia ja kulttuurisia yhteyksiä) käsittelevälle alueelle.

Termeistä hiukkasen: Englanninkielisen maailman ilmiöihin viitattaessa “evangelical” on luultavasti useimmissa tapauksissa parhaiten käännettävissä “herätyskristilliseksi”. Tässä ajattelussa tärkeintä ei ole se, mihin kirkkokuntaan joku kuuluu, mitä täsmällisiä oppeja kannattaa, onko kastettu lapsena vai aikuisena, vaan tärkeintä on se, että mahdollisimman moni tulee uskoon, kokee konkreettisen elämänmuutoksen, ja alkaa levittää tietoa tapahtuneesta mahdollisimman laajalle.

Yhdysvalloissa tämän termin nykyinen käyttö on käsittääkseni muotoutunut 1900-luvun puolivälissä (Billy Graham esikuvallisena evankelikaalina). Vanhojen protestanttisten tunnustuskuntien sisälle oli syntynyt jakautumista yhtäältä opillisen ja moraalisen konservatiivisuuden, toisaalta toiminnan ulospäin- tai sisäänpäinsuuntautuneisuuden suhteen. “Fundamentalistit” pyrkivät vaalimaan kunkin kirkkokunnan traditioita ja puhdasoppisuutta ja tuomitsivat kaikenlaisen ekumenian ja yhteiskristillisyyden, “main line” -suuntaus oli teologisesti modernistisia sosiaaliliberaaleja jotka olivat valmiita ekumeniaan muiden (ainakin liberaalijohtoisten tai näiden kanssa neuvottelemaan suostuvien) kirkkokuntien kanssa, ja “evangelicals” olivat tavallaan näiden välissä.

Nykyään traditionaaliset fundamentalistiset protestanttikirkot ovat kutistuneet, tai ne on alettu entistä useammin yhdistää “evankelikaaleihin” (näin käsittääkseni esim. luterilainen Missouri-synodi). Samalla perinteisesti “mainline” -nimellä kunnioitettujen kirkkojen jäsenmäärät ovat myös voimakkaasti supistuneet, niin että evankelikaalit ovat määrällisesti nykyinen valtavirta. Southern Baptist Convention on ilmeisesti suurin leimallisesti evankelikaalinen kirkkokunta.

Toisaalta evankelikaalisuus on vuorostaan muuttunut enemmän perinneliikkeeksi, jonka kannattajien elämäntapa tai henkilökohtaiset teologiset uskomukset eivät todellisuudessa monestikaan enää eroa sekulaarin valtaväestön tavoista tai uskomuksista, vaikka ihanteiden ja virallisten näkemysten mukaan oltaisiin jotain aivan muuta. Käsite on myös saanut kasvavassa määrin poliittisen, republikaanien äänestämiseen viittaavan sävyn. Ehkä näistäkin syistä itsensä “evankelikaaliksi” identifioiminen on selvässä laskusuunnassa nimenomaan nuorempien ikäluokkien keskuudessa.

Yllykkeenä tämän ketjun avaamiselle oli silmiini osunut “The Economist” -lehden tämän vuoden maaliskuun toisen päivän numerossa ollut juttu “Ex -evangelicals” (sivu 43). Ingressi tiivistää jutun sisällön: “The politicisation of white evangelical Christianity is hurting it”. Lehden lainaaman tutkimuksen mukaan vuonna 2016 valkoisista “uudelleensyntyneistä kristityistä” 81 % äänesti Donald Trumpia. Toisaalta vuosien 2006 ja 2016 välillä itsensä “valkoisiksi evankelikaaleiksi” määrittelevien osuus väestöstä oli laskenut 23 prosentista 17 prosenttiin. Lisäksi, kun vuonna 2016 yli 65-vuotiaista amerikkalaisista 26% määritteli itsensä tähän ryhmään kuuluvaksi, niin 18-29 -vuotiaista näin teki enää vaivaiset kahdeksan prosenttia. (The Pew Research Centre -instituutin tutkimuksia) - Muistettakoon tosin, että alle 29-vuotiaista amerikkalaisista “valkoihoisia” on (ymmärtääkseni) pienempi osuus kuin yli 65-vuotiaista.

The Economist edustaa globaalin taloudellisen eliitin äänitorvena johdonmukaista taloudellista ja kulttuuriliberalismia, eikä siksi malta olla vihjailematta siihen että evankelikaalien vanhanaikaiset opit kuten [joidenkin julistama] nuoren maan kreationismi tai seksuaalisen pidättyvyyden vaatimus varmastikin karkottavat väkeä (mainitsematta että sekulaariin liberalismiin mukautuneet entisen valtavirran kirkot ovat kutistuneet vielä paljon nopeammin).

Jutussa viitataan julkisuudessa näkyvyyttä saaneisiin evankelikaalisuudesta luopuneisiin henkilöihin, “ex-vangelicals” tai “ex-vies”. Osa näistä pitää itseään edelleen jonkinlaisina kristittyinä, osa ei, mutta he syyttävät evankelikaalisia kirkkoja uskonnollisten ja psykologisten traumojen aiheuttamisesta itselleen. Googlasin erikseen mainitusta exvien näkyvästä puhemiehestä Christopher Stroopista. Seuraava juttu näyttää henkilöhistoriallisesti ja uskontoihin sovelletun terapeuttis-sekulaarin arvomaailman kannalta valaisevalta:


#2

Ainakin evankelikaaleilta on tullut hyvää gospelia.


#3

Tarkoitatko tätä viimeisten puolen vuosisadan aikana syntynyttä sähkökitaragospelia? (Itse olen ollut enemmän klassisen musiikin kuuntelija, ja tapaluterilaisessa lapsuudenkodissani opin pitämään hengellisenä musiikkina ensisijassa radiojumalanpalvelusten ja -aamuhartauksien virsiä. Gospelista minua viehättää lähinnä bluegrass-tyyppinen.)

Yhdysvalloissa ilmeisesti yksittäisen seurakunnan brändiin kuuluu tärkeänä osana sen selvästi määritelty musiikkityyli. Olen saanut sen käsityksen että evankelikaalit (konservatiivisia luterilaisia lukuunottamatta) olisivat nykyään useammin “contemporary” -tyylisen musiikin ja “ylistyksen” kannattajia, ja liberaalit perinteisten mainstream-kirkkokuntien seurakunnat klassisen musiikin ja liturgian käyttäjiä, vaikka USA:sta tietysti löytyy kaikkia mahdollisia kombinaatioita.

Tässä linkissä joku ilmeisesti konservatiivinen evankelikaali kritisoi hänen mielestään liian viihteelliseksi riistäytynyttä modernia ylistysmusiikkia ja -rekvisiittaa. Kirjoittaja pitää jopa teologisesti arveluttavana tapausta jossa yksittäinen ylistykseen osallistuja koki saavansa Jumalalta erityisiä viestejä skriinillä välkkyvissä valokuvioissa!

For example, Ingalls tells of one congregant who believed God was giving her a special message through the swirling orbs of light on the screen, which corresponded with similar colors she had pictured while her eyes were closed (190–91). While such an example is admittedly extreme and indicative of other theological problems beyond the mere use of imagery, it does show that the forms we use in congregational worship will shape people’s understanding of how they should engage with God.


#4

RTS, eli Religious Trauma Syndrome- ilmaisun keksijä tai kannattaja Marlene Winell, on uskosta luopunut tai ei koskaan uskoon tullut, jonka elämäntehtävänä on kymmenien vuosien ajan ollut toisten uudestisyntymisen Ylhäältä, Pyhästä Hengestä jos ei halveksunta niin ainakin vähättely. Toisaalta hänen kirjansa kannessa onkin oikeaan osuva ilmaisu “…her personal experience with leaving fundamentalist religion”. Eli henkilökohtainen kokemus jättää fundamentalistinen uskonto.

Onko kysymys uskosta luopumisesta vai uskonnon jättämisestä, joka voi olla helluntalaista tai sakramentalista?, ainakin toinen.

Mitä niinkutsuttuihin helluntalaisiin perheisiin tulee, niin niissä halutaan lapsi johdattaa Kristuksen sisäiseen tuntemiseen, henkilökohtaiseen uskoon. Siitä tehtävästä suoriudutaan yleensä niin, että murrosiässä puolet lapsista tulee uskoon ja sitten kahteenkymmeneen vuoteen mennessä heistä puolet maailmallinen virta vie mukanaan. Tuo maailmallisuus on julkijumalattomuutta, filosofista korkeampaa ymmärtämistä ja psykologiaa, joka pyrkii hyväksymään jokaisen katsomuksen. Vt. piipa Björn Wikström’in suositus vaeltaa kristittynä tai paremminkin luterilaisen kirkon yhteydessä.

Puhun perheistä helluntalaisuudessa, joiden kanssa ja parissa olen elänyt suurimman osan elämääni Suomessa, UK:ssa ja italialaisessa kieliympäristössä.

Näissä kaikissa viittaamissani maissa en ole kohdannut uskoon painostamista, ei omiin perheen jäseniin eikä ulkopuolisiin nähden. Sellaiset yrityksetkin on todettu viimeisten kahdentuhannen vuoden ajan tuloksettomiksi, mitä todelliseen uskoontuloon tulee. - Taitamattomuutta kasvatuksessa on niin uskovien, uskonnollisten kuin jumalattomienkin parissa, mutta se pitäisi olla tiedossa koko ihmiskunnan historian ajan.

Niin Marlene Winellillä, Joshua Grubbs’lla kuin niillä kahdella suomalaisella helluntaikodin tyttölapsella,jotka ovat pariin otteeseen esiintyneet eri ohjelmissa, on kaikilla ongelmia omantunnon äänen kanssa, tai on ollut. Nämä kaksi amerikkalaista ovat saanneet ammatillisen motiivin siitä, että heillä on tai oli julkisen toimintansa alussa syvä viha sitä uskoa kohtaan jota heidän vanhempansa edustivat.

Tämä artikkeli koskee paremminkin ilmiötä “uskontojen” uhrit, kuin amerikkalainen evankelikaalisuus.
Toisaalta evankelikaalisuus on sanana epäonnistunut, etenkin suomeksi. Herätyskristillisyys on käsite, jonka kaikki ymmärtää. Evankelikaalisuudesta aiheutuu vain teologisesti “hyvää pohdintaa”.


#5

Näin toki on. Kirjoitin myös itse linkin yhteydessä
“Seuraava juttu näyttää henkilöhistoriallisesti ja uskontoihin sovelletun terapeuttis-sekulaarin arvomaailman kannalta valaisevalta”

Ajattelin nimenomaan liittää alustukseeni esimerkin siitä, millaisessa sävyssä tätä asiaa sekulaarissa mediassa lähestytään. (Economist-lehden arvomaailmaa kuvastaa, että se on esimerkiksi suositellut huumekaupan vapauttamista, jotta näin hyvä bisnes saataisiin myös tuottamaan laillisia verotuloja.)

En siis itse suhtaudu evankelikaalisuuteen sen kielteisemmin kuin mihinkään protestanttisuuteen. Ja kaikista kirkoista löytyy pahennusta herättäviä tapauksia, todellisia tai väitettyjä.

Herätyskristillisyyden lähtökohtana oleva kääntymyksen vaatimus on kieltämättä kaiken perinteisen kristinuskon taustalla oleva lähtökohta. Ja lähes kaikki kirkkokunnat - tietyntyyppistä luterilaisuutta lukuunottamatta - pitävät myös jonkinasteista pyhittymistä suotavana ja mahdollisena. Käytännössä merkittävä, ulospäin todennettavissa oleva pyhittyminen näyttää onnistuvan vain harvoilta ihmisiltä pitkän aikaa, tai useammilta ihmisiltä varsin lyhyen aikaa. Koska amerikkalaiseen herätyskristillisyyteen (ja ehkä nykyään afrikkalaiseen) on yhdistetty lupauksia nopeasti ja dramaattisesti saavutettavasta edistymisestä, niin sen epäonnistumiset ja tekopyhyys ovat tietysti houkuttelevia kohteita pilkkakirveille.

Keskustelunavaukseni tarkoitus on lähinnä saada koottua perustietoja ja -näkemyksiä tämän suuntauksen merkityksestä Yhdysvalloissa ja sen suhteesta eri kirkkokuntiin.