On Raamatun mukaisesti varsin selkeää, että henkilökohtaisessa elämässämme meidän pitää antaa anteeksi uskovina, ja armahtaa niinkuin mekin saamme anteeksi syntimme.
Mutta mitens menee yhteiskunnallisella tasolla? Elämmekö maailmassa, joka siis on saatanan valtakuntaa erityisesti yhteiskunnallisten rakenteidensa osalta väistämättä, jossa kristityiksi itsensä mieltävät armahtavat työtovereidensa rikkeet vaikkei saatanan valtakunnassa armoa ole? Pitäisikö noin tehdä, vai ei kristittynä?
Aika yleisellä tasolla kirjoitat. Ehkä olisi syytä ottaa selkeitä esimerkkejä. Minkälaisia rikkeitä ajattelet?
Armahtaminen on kyllä yhteiskunnallinenkin asia, vaikka tietenkin laki ja järjestys sekä määrätyt ja sovitut rangaistukset rikkeistä ovat demokraattisen oikeusvaltion tärkeitä tuntomerkkejä.
Presidentin oikeus armahtaa on yksi heti mieleentuleva detalji. Ja on muutakin, esimerkiksi sovitteluvaihtoehdot jossain tapauksissa. Yleensäkin tolkullinen ja länsimaisiin arvoihin perustuva oikeuskäytäntö sisältää myös ajatuksen kohtuullisuudesta. Rikoksen tehneen rangaistus ei ole ensisijassa kostoon perustuva. Pelote se tavallaan on, mutta ei siinä mielessä kuin esimerkiksi julkinen teloittaminen tai kiduttaminen kuten joissakin kulttuureissa. Ajatuksena on että mikäli ihminen on vaarallinen, hänet on saatava valvontaan. Muussa tapauksessa rikos, sakko tai vankeus on tavallaan sovittamista, takaisin maksamista. Parhaimmillaan se muuttaa ihmisen käyttäytymistä ja opettaa, valitettavan usein ei.
Tällaisia ajatuksia ensin. Mielenkiintoinen aihe todella. Mitä on armo ihmisten maailmassa?
Anna tarkempi esimerkki! Viittaako “työtoverin rike” johonkin joka ei välttämättä ole lain rikkomista?
Jokapäiväisessä elämässä tuo
on kyllä kullanarvoinen periaate, mutta vaikea monesti käytännössä.
Usein toisten huonot puolet ja väärätkin teot tulevat mieleen nopeammin ja niistä kertoo eteenpäin liukkaamin kuin näkee oman moitittavuutensa.
No sanotaan vaikkapa, että virastossa töissä ollessaan, kun kollega huolimattomuuttaan tai laiskuuttan aiheuttaa asiakkaalle harmia. Tai sama tilanne vaikkapa vanhustenhuollossa.
Yhtälailla johtoasemassa toimiva toimii epäasiallisesti. Pitäisikö armahtaa vai kuten nykyään on muodikasta somekohulla erottaa virastaan? Ensimmäistä tukisi armo, mutta toisaalta valta-asema yhteiskunnassa on saatu hyvin usein kyynerpäät ylhäällä muita jyräillen. Eli armolla valta pysyy tukevasti sitä väärinkäyttävien käsissä.
Presidentti ei ole tainnut Saulin aikana armahtaa ketään (yrittääköhän hän tuhota Daavidin?).
Konteksti ratkaisee.
Somekohu on huono asia, jos sitä käytetään poliittisena aseena tai henkilökohtaisen koston välineenä. Jossain määrin nopea tiedon kulkeminen on kuitenkin hyvä asiakin.
On eri asia, jos se kollega vaikuttaa kielteisiä asioita huolimattomuuttaan tai jostain muusta syystä, kuin jos esim. vastuun saanut päättäjä tai esimies käyttää valta-asemaansa väärin.
Ei valta ole huono asia sinänsä, niin kuin ei ole laki ja järjestys ja jopa byrokratia on ok kun se suojelee yhteisöä mielivaltaisuudelta ja yksilöiden ailahtelevalta käytökseltä. Vallan saaminen “jyräten” ei välttämättä tee vallanpitäjästä toivotonta tapausta. Kyllä vastuun kantaminen myös aiheuttaa ihmisissä myönteistä kehitystä. Ei aina, mutta kuitenkin se on mahdollista. Ei kannata rakentaa sellaista muuria oikein ajattelevan “alaisen” ja turmeltuneen valta-eliitin välille. Ihmisiä kaikki ovat. Jokaista tulee pyrkiä rakastamaan, ja toisessa asemassa olevan sijaan kannattaa opetella asettumaan.
Joo mutta hyvin helposti rakennat noin ajatellen saatanan valtakuntaa.
Kuinka se kyynerpäät ylhäällä menevä miljardööri onkin vastuunkantaja ja oikeastaan kaikkia muita parempi. Kuinka hänen suorittamansa riistokin on täysin oikeutettua ja kuinka oikeastaan meidän pitäisi puhuakin vain hänestä, eli tähdestä joka on syntynyt muiden yläpuolelle.
Onko Teemu Selänne entinen hyvä kumilätkän perässä pyörijä, vai meidän muiden yläpuolella oleva puolijumala niinkuin hänen mediatiiminsä ja toimittajat meille vakuuttavat?
Turmeltuneet vallassaolijat ovat aina selittäneet asemansa oikeutuksen lähtemällä siitä, kuinka paljon suurempia, rikkaampia, kyvykkäämpiä ja älykkäämpiä juuri he ovat suhteessa muihin. Joka antaa heille suorastaan Jumalalta tulevan oikeutuksen tehdä juuri niinkuin haluavat. Tosin joltain muulta Jumalalta, kuin mikä on kristinuskossa.
Ei vallassaolija ole kritiikin yläpuolella. Jos niin luulit, ymmärsit minut väärin.
Valta-asema ei turmele oikeasti ihmistä, vaan olimmepa sitten vallassa tai sen alla, meitä kiusaa syntimme ja itsekkyytemme.
Jos ei nyt mennä miljonääreihin, vaan ihan arkeemme, niin useilla meistä on esimies. Tai sitten olemme niitä itse.
Esimies on ihminen, kuten alainenkin. Hänen ei tarvitse pönkittää asemaansa millään ominaisuuksilla eikä alaisen tarvitse kadehtia häntä minkään oletetun ylemmän kyvyn vuoksi.
Se, että jollakin on tehtävänä päättää ja johtaa, merkitsee vain järjestelyä. Sitten hommat toimivat.
Pohjimmiltaan lähimmäisen rakastaminen on kaiken ydin tässäkin. Molemmin puolinen kunnioittaminen on rakkauden eräs muoto.
Lähiesimies taitaa tosiaan olla erityyppisessä ongelmakategoriassa. Siinä alainen on jollain muotoa ihminen esimiehelle, vaikka meillä omat heikoutemme olisikin.
Sitä vastoin Teemu Selänne, Juha Sipilä tai kukaan muukaan eliitiksi nostettu ei tunne minua mitenkään ja lähes varmasti ei ole pätkääkään myöskään kiinnostunut tuntemaan. Jolloin heidän on psykologisesti äärimmäisen helppoa käyttää minua hyväkseen. Toisinpäinhän tuo ei millään onnistu, koska heillä on se epäsymmetrinen valtasuhde.
Kyllä valta-asema samalla korruptoi ihmistä aivan väistämättä. Miljoonat tuntemattomat pitävät faktoista välittämättä sankarina ja fanittavat kaikkea tekemistä, niin kyllä tällöin ihminen kuin ihminen kokee sen, että virtsa nousee hattuun ja jää sinne.
Tuo mielestäni liittyy armoon aika kiinnostavasti. Eli nyt meillä on entiteettejä, jotka toimivat niin että tarvitsisivat armoa kristityltä. Vaikkapa Teemu Selänne siitä, että hän toimii idolina jonka Raamattu yksikäsitteisesti jyrkästi tuomitsee. Nyt kuitenkin on niin, että Selänne ei tule toimintaansa muuttamaan, ei edes periaatteessa voi olla kiinnostunut kaikkien mielipiteistä ja elää täysin tässä maailmassa. Antamalla armon siis olennaisesti vain siunaa tuon toiminnan. Selänne voi olla läheinen hyvin monelle, mutta Selänteellä on hyvin vähän läheisiä.
Miten tämä keskustelu liittyy otsikossakin mainittuun armoon? Keskustelu näyttää pyörivän valta-asemissa ja anteeksiannossa? Armo yhteiskunnassa on kyllä mielenkiintoinen aihe. Onko armo nähtävissä yhteiskunnassa tai yleensä missään luodussa muuten kuin niin että kaikki on yleensä olemassa?
Armoa on ehkä se ainakin että kärsimme toinen toistemme tekemisistä. Niin tulee käsinkosketeltavaksi se mahdollisuus että asioiden ollessa toisin saattaisimme myös iloita toinen toistemme tekemisistä.
Kärsin siitä kun näen että joku tekee väkivaltaa toiselle, kärsin siitä että se väkivallantekijä joutuu elämään niissä repivissä tunteissa ja ristiriitaisissa olotiloissa mitkä johtavat väkivallan tekemiseen.
Väkivallantekijä saattaa olla niin kietoutunut omiin vaikeisiin olotiloihinsa että ei pysty edes ottamaan vastaan mitään hyvää toisilta.
Se on kauheaa.
Mutta on armoa että voi huomata toisen vaikeudet ja pahat olot.
Yhteiskunnassa onkin tehty paljon ratkaisuja joiden avulla yritetään yhdessä helpottaa itsensä kanssa kärsimyksen tilassa olevia. Toisissa yhteiskunnissa vähemmän, toisissa enemmän, riippuen siitä mikä on nähty tärkeäksi.
Voiko tuntemattomille olla armollinen? Ja kun ei täysin tunne edes itseään, niin missä määrin ihminen voi olla armollinen sanan kristillisessä merkityksessä?
Armoa tarvitaan näihinkin tilanteisiin.
Uskon että mm. rukoilemalla voimme lisätä armon leviämistä ja sen vaikutusta.
En oikein tiennyt mihin ketjuun tämän laittaisin. MIelestäni tämä kuuluisi esim. lasten hyväksikäyttöketjuihin, sillä niissä on nähdäkseni ainkin yhtä paljon kyse vallantunteen sokaisemaksi tulosta kuin seksuaalisesta tyydytyksestä.
Tämän Ylen jutun tilanteet voisivat myös eskaloitua nöyryyttämistilanteesta hyväksikäytöksi.
Kyseessä on mielestäni jokin ihmismielen pimeämpi, alitajuinen mekanismi joka saa vallan silloin kun ihminen on stressaavassa tilanteessa ja yhtäaikaa kokee vallantunnetta itseään heikompien yli.
Pastori Antti Kylliäinen taisi aikoinaan kirjoittaa Armokirjan, jossa hän pohdiskeli armoa juuri yhteiskunnallisessa kontekstissa…