Mielenkiintoinen aihe. Tekstissä puhutaan lähinnä kokemuksellisuuden eri puolista, mutta olisi kiinnostavaa käsitellä myös kognitiivisia mielen solmuja ja pohtia mahdollisia ajattelun oikosulkuja suhteessa omiin uskomuksiin. Mielestäni terveessä uskonnollisuudessa ei ole älyllisiä lukkoja, ja sitä voi elää ilman minkäänlaista kokemuksellisuuttakin.
"Miten erottaa uskonnolliset kokemukset mielenterveyden häiriöistä? Yksiselitteisiä kriteerejä ei ole, vaan joudumme tasapainoilemaan biologisten selitysten, kulttuuristen normien ja inhimillisen hyvinvoinnin välillä. Rajanveto uskonnollisen kokemuksen ja mielenhäiriön aiheuttaman kokemuksen välillä on tärkeä monesta syystä. Ensinnäkin se on tärkeä mielenterveyden häiriöiden määrittelemisen ja niiden hoidon kannalta. Jos esimerkiksi kielilläpuhuminen onkin mielenterveyden häiriö, on syytä saattaa monet kristityt lääketieteellisen hoidon piiriin.”
Aku Visalan artikkeli: “Profeetta vai pähkähullu? – filosofisia näkökulmia uskonnollisten kokemusten ja mielenhäiriöiden suhteeseen” (Teologia;fi teemanumero 2026/1)
Voi olla esimerkiksi niin, että uskonnollinen kokemus on siinä määrin järkyttävä, että se aiheuttaa mielenterveyden ongelman.
En usko että Kolmiyhteinen Jumala aiheuttaa mielenterveyden ongelmia uskonnollisten kokemusten välityksellä.
Tutkijakaan ei pidä sitä uskottavana.
En pidä tätä näkemystä kovinkaan uskottavana.
Näillä linjoilla, että uskonnollisen kokemuksen kriteeri on “tuottaa hyvää hedelmää” olen itsekin. Uskonnollisen kokemuksen kokija saa kokemuksesta jotain selkeästi rakentavaa, voimaannuttavaa ja tasapainottavaa vaikka kokemukseen kuuluisikin joku vaikea puoli, kuten jonkin itselle vaikean asian kohtaaminen.
Ehkä tärkein kriteeri on se, missä määrin kokemus ”tuottaa hyvää hedelmää”, eli johtaa hengelliseen ja moraaliseen kasvuun. Jos jokin kokemus on este sille, mitä pidetään hyvänä elämänä, kysymyksessä voi olla häiriön aiheuttama kokemus.
Itse olen saanut vain hyvää voimakkaista uskonnollisista kokemuksistani.
Rajan takana käynnistä ja elvytettynä sairaalan päivystyksessä tulin uskoon ja arvoni ja asenteeni tekivät ison korjausliikkeen.
Myöhemmin vuosikausien kipuhelvetin takia valmistelin yksin itsemurhaa toivottomana. Sain sellaisen ilmestyksen että se tiputtaa jysäytti minut polvilleni ja lopetti ne ajatukset. Kivut helpottivat vasta hitaasti, mutta sain voimaa rukoilla kipukohtauksissa jolloin selvisin niitten läpi.
Pelkkää hyvää sanottavaa minulla on voimakkaista uskonnollisista elämyksistäni.
Muut saavat toki vapaasti arvioida mielenterveyttäni ;-]
Rehellinen kirjoitus ja itse katson, että tämän ongelman tulee olla esillä myös kristillisyydessä koko ajan. Luterilaisuudessa on aina varoitettu kokemuksista ja ne tulee joka tapauksessa arvioida Raamatun ja kristillisen opin perusteella. Toki Jumala antaa kokemuksia ja lohdutuksia yliluonnollisestikin, mutta ei varsinaisesti uutta tietoa ja ilmoitusta tietenkään. Uskoa ja lohdutusta kokemukset kyllä lisäävät uskoa ja ovat toisille enemmän tarpeen kuin toisille.
Ei ole kuitenkaan selvä eikä helppo asia niin kuin todetaan yllä.
Jeesuksen Kristuksena tulee olla yksin uskomme kohde, sovituksen ja lunastuksen ynnä ihmisten samalla viivalla syntisenä olemisen itsessään. Eksytyksiä on paljon, samoin vääriä Kristuksia ja totuutta joutuu hakemaan kaikin tavoin.
Luterilaisuus ei kuitenkaan missään tapauksessa tyrmää kokemuksia muuta kuin siinä suhteessa jos niihin perustetaan vanhurskauttaminen tai ylipäätään minkäänlainen ansiotuminen Jumalan edessä. En usko,että @Sakarja kaan puhuu kokemuksistaan vanhurskauttavassa merkityksessä?
Joo, en todellakaan koe näkyjeni millään tavalla kohottaneen minua. Päinvastoin, kuten ne pudottivat minut polvilleni (ensimmäinen henkisesti, ja toinen aivan polvia satuttavan fyysisesti), ne myös osoittivat minulle kehnouteni, itsekkyyteni ja raadollisuuteni - en kehdannut mennä kirkkoihinkaan pitkään aikaan kun jotenkin pidin itseäni niin surkeana syntisenä ja toisia, noita palveluksiin meneviä kunnon kristittyinä.
En missään nimessä ajatellut sinun kokemuksiasi, vaan yleensä mitä kuulee julkisesti ja mistä varoitetaan opillisesti. Arvioinnin lahjankin omaava voi erehtyä ja erehtyy. Minullakin on kokemuksia, vääriäkin. Lahjaksi saatu usko kantaa paremmin kuin kokemukseni. Eikä kokemuksia saa joka päivä, niin kuin Sanan. Mannaa tarvitaan joka päivä, ei voi säilöä.
Kirjoitin siis miettien @Semajah :n aloitusta liitteineen, oli hyvä!
Samoin myös minulla. Tai en ehkä osaa sanoa, ovatko kokemukseni olleet varsinaisesti vääriä, mutta jotkut ovat olleet hengellisessä mielessä kyseenalaisia.
Kyseinen artikkeli siis keskittyi aika lailla kokemuksellisuuteen, mutta minusta kiinnostavampaa olisi tarkastella asiaa ihan “puhtaan järjen kritiikin” kannalta. Onhan nimittäin niin, että uskominen sinänsä ei ole järjetöntä vaan älyllisesti täysin oikeutettua. Sen sijaan arvelen, että oman uskomisen sanoittamiseen voi hyvinkin usein ja helposti liittyä suuriakin ongelmia, sillä varmaankin aika harva osaa pätevästi analysoida oman päänsä ja ajattelunsa sisältöä.
Pyhä Henki kokemuksen koulussa opettaa lain ja evankeliumin erottamista, että se tulee lähelle kristityn elämää. Siinä merkityksessä kristityn elämä puutteineen näyttäytyy osana Pyhän Hengen kokemuksen koulua, koska synnin vajavuus osana Pyhän Hengen koulua, että evankeliumi Kristuksesta saisi sijansa yksin.