Ateisti, agnostikko, uskovainen

Rauhan Tervehdys teki jutun tämän ketjun otsikolla viitaten aluksi Arpad Kovacsin piispa Jukka Keskitalolta saamaan huomautukseen. “Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola soisi, että katsomuksellisesti kirjavassa nykysuomessa olisi yleisesti käytössä aiempaa enemmän termejä, joilla ihmiset voisivat kertoa oman hengellisen identiteettinsä tai ilmaista oman erityisen suhteensa uskontoon ja katsomuksiin.”

SRK:laisilla tämä asia on simppeli, on tasan kaksi joukkoa: uskovaiset ja epäuskoiset, piste.

Monilla ihmisillä näyttäisi olevan tarve saada sijoittaa ihmiset eri joukkoihin, joista voi selkeästi sanoa, millainen kukin ihminen on. Siksi muut lokeroidaan, kenet mihinkin. Yleensä nämä lokeroinnit eivät vastaa totuutta.

Raamatussa kyllä kerrotaan, että on pelastuvia ja pelastumattomia. Me ihmiset emme kuitenkaan osaa erotella oikein, kumpaa joukkoa kukin lähimmäisemme on. Monissa puljuissa on omat omituiset kaavansa sille, miten ihmisen pitäisi toimia, että hän tulisi pelastavaan uskoon.

Jumalan hyväksymäksi on paljon helpompaa tulla kuin puljun hyväksymäksi.

7 tykkäystä

Jep.

Tuollainen alkeellinen luokittelu huippuunsa kehitettynä palauttaisi meidät taas siihen aikaan kun joka tyypillä pitäisi olla takin rinnuksessa hänen “lajiaan” koskeva kangasmerkki. Punainen kolmio, keltainen Daavidin tähti jne.

Ja kuka kelpaisi määrittämään mihin alakategoriaan kukin kuuluisi kun kristinuskon sisällä alettaisiin jakaa porukkaa lajeihinsa.

2 tykkäystä

Luulisi Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan tietävän, että kaikkea tuota löytyy liberaali-vasemmistolaisen koulun lisäksi konservatiivis-reformisesta ja vanhemmasta (kat/ort.) kristillisestä perinteestä.

Veikaisimpa sanomista tulevan Ketolaltakin ihan toisella tapaa, jos joku ev.lut. kirkon näkyvä pappi tai edustaja löytäisi “hengellisen identiteettinsä” kuvaamiseen ja ilmaisemiseen niitä “termejä” perinteisemmästä luterilaisuudesta tai katolisuudesta ja ortodoksisuudesta.

Sadinmaan ja Kovacsin tie johtaa lopulta sekä teistis-unitaristiseen että synkretistis-panteistiseen uskonollisuuteen. Agnostismiin ja ateismiin. Näitä
Sadinmaan ja Kovacsin kannattamia teologisia “vapautusliikkeitä” kristillisen kirkon historia tuntee kymmenittäin ja on ottanut niihin perustellusti, selvän kielteisen kannan -jonka tutkija Ketolan soisin oppineena tietävän.

2 tykkäystä

Tällaiselle uskoa toivovalle ateistille jokainen pappi, joka esittää uskonsa totena, on valehtelija, joka aiheuttaa myötähäpeää. Silloin pappi tekee itsestään totuuden lähteen sen sijaan että seisoisi nöyrästi totuuden edessä.

Minusta yksikään kristitty pappi ei voi olla uskova syyllistymättä valheeseen, koska subjektiivisuus, jonka todeksi esitetty usko vaatii, on narsistista ja suhteetonta. Siinä ihminen tekee omasta kokemuksestaan yleisen mitan.

Mitään noin hoopoa en ole pitkään aikaan lukenut. Minä esitän uskon tosiasioihin perustuvana, koska oma uskoni perustuu kokemukseen elävän Jumalan toiminnasta. Se on yhtä todenmukainen asia kuin kokemus siitä, että vesi on märkää. Näin sanomalla en tee itsestäni “totuuden lähdettä”, vaan nöyrästi totean, että totuuden voi tuntea vain pääsemällä osalliseksi Jumalasta. Hän puolestaan ilmaisee itsensä milloin, missä, miten ja kenelle haluaa. Sen jälkeen kun jostain käsittämättömästä syystä niin käy, henkilön usko Jumalaan on samanlaista, toteavaa, kuin henkilön usko sateenkaareen nähtyään sen ensimmäisen kerran: on ehdoton totuus, että sateenkaari on todellinen asia. Minä olen mitä olen, mutta näin sateenkaaren. Niitä on olemassa, vaikka sinulla ei olisikaan ollut koskaan kokemusta sellaisen näkemisestä. Sellaisen kokeneesta ei tule valehtelijaa vain siksi, että joku toinen ei ole sellaista kokenut. Kristinusko perustuu vuosituhansien aikana saatuihin kokemuksiin elävän Jumalan toiminnasta ja voimavaikutuksista luomakuntaan. Niitä kokemuksia on myös huorilla, valehtelijoilla, juopoilla, korruptoituneilla virkamiehillä ja narsisteilla.

9 tykkäystä

Samalla kuitenkin mitätöit kaikki erilaiset kokemukset antaen ymmärtää, että muiden (uskovien) (jumala)kokemukset ovat vähempiarvoisia kuin omasi.

Jos menen terapeutin luokse, en tahdo, että hän rupeaa tietämään puolestani. Jos menen papin luokse, en tahdo, että hän rupeaa tietämään puolestani.

Tahdon sekä terapeutin että papin kunnioittavan omaa kokemustani ja antavan sille saman arvon kuin hän antaa omalle kokemukselleenkin.

Siksi en uskonetsinnässäni koskaan voisi turvautua uskovaan pappiin, vaan tarvitsen agnostikkopapin. Uskova pappi on omissa silmissäni niin epäluotettava, että hän ei voi mitenkään edustaa minulle Jumalaa.

Uskova edustaa narsistisesti aina itseään, ei koskaan Jumalaa. Näin asian itse koen.

On aivan eri asia uskoa Jumalaan kuin uskoa uskon kokemukseensa. Minusta todellinen usko ei voi koskaan perustua kokemukseen omasta uskosta. Todellista uskoa on vain epäily ja Jumalan kieltäminen.

Mutta kun sanot, että uskonsa totena esittävä on valehtelija, niin voidaan hyvällä syyllä sanoa, että teet saman mistä tuota ihmistä syytät: Asetat itsesi (kokemuksesi, tietosi, uskosi) totuuden lähteeksi. Tuntuu jotenkin hedelmättömältä systeemiltä…

2 tykkäystä

Minulla on elämässäni kokemukset, missä kannatti kuunnella ja uskoa sekä erästä terapeuttia, että erästä pappia.

Ellen olisi kuunnellut erästä terapeuttia, olisin tappanut itseni valmiin suunnitelmani mukaan, kun olin jo vuosia kärsinyt toivottomasta kipu- ja sairauskierteestä. Tuon miehen sanat saivat minut jatkamaan taistelua ja luopumaan itsemurhasta.

Ellen olisi kuunnellut erästä pappia, olisin kävellyt ulos jo vuosia sitten parin seurakunnan vapaaehtoishommista ja koko kirkosta. Vaikka nyky-evl:ssa on kaltaiselleni pata-ja-kattila-konservatiivilla vaikeaa, olen kuitenkin mukanaraahautumisvuosina kokenut paljon hyvää mieltä muiden auttamisesta.

Joskus kannattaa kuunnella ihmisiä, vallankin kunkin alan ihmisiä, kuten itsekin toivon ja oletan muiden kuuntelevan ja arvostavan oman alani kokemusta ja ammattitaitoa niissä insinööritieteen asioissa. Oma tunne ja kokemuskin voi viedä harhaan, ihminen on sellainen hölmö, ainakin itse myönnän olevani.

3 tykkäystä

En mitätöi. Ymmärrän oikein hyvin agnostikkojen suhtautumista Jumalaan, koska sellainenhan olin itsekin melkein kolmekymppiseksi asti. Ymmärrän oikein hyvin, jos joku sanoo, ettei hänellä ole kokemusta Jumalasta tai mistään yliluonnollisesta. Se on hyvin yleistä - lienee useimpien peruskokemus maailmasta.

“If you always do what you always did, you will always get what you always got.” Olipa kyse mistä tahansa asiasta, taidosta, oppimisesta, kehittymisestä ymv., niin silloin on relevanttia suhteessa kehittymiseen, edistymiseen ja oppimiseen se, että hakeutuu itseään kokeneemman, osaavamman, tietävämmän ym. oppiin.

Jos haluaa edistyä Jumalan tuntemisessa, silloin rationaalisinta on kääntyä niiden puoleen, jotka ovat omistaneet elämänsä Jumalan tuntemiselle ja jumalallisten totuuksien ymmärtämiselle. Papitkin voivat tässä auttaa, mutta heitäkin on moneen junaan - osa on varsin maailmallisia. Ehkä varminta olisi etsiä tietoa luostarikilvoittelijoiden, erämaakilvoittelijoiden ja kirkkoisien opetuksista. Parasta olisi, jos löytäisi hengellisen ohjaajan, joka osaa auttaa ymmärtämään myös esim. Filokalian, Gerontikonin ja p. Johannes Siinailaisen opetuksia oikealla tavalla.

Kukaan ei voi “manata”, houkutella tai pakottaa Jumalaa esiin, mutta hengellisessä elämässä on tiettyjä asioita, jotka joko auttavat ihmistä oikeaan suuntaan, tai sitten johtavat häntä entistä kauemmas Jumalasta. Jumala on lähellä nöyriä mutta ylpeyttä, uhoa ja kiukuttelua sekä pahoja ajatuksia hänen pyhistä papeistaan hän ei palkitse.

Jos kaipaa vain vahvistusta ja hyväksyntää omille tyytymättömille jupinoilleen ja valituksilleen, silloin kukaan ei voi auttaa. Silloin kuuntelijakin on vain esineellistetty toimimaan omien vuodatusten passiivisena vastaanottajana. Hengellisessä kilvoittelussa edistymistä voi verrata vaikkapa kuntoiluun tai soittotaidon opetteluun: toki on aina joitakuita, jotka löytävät omin voiminkin oikeaan suuntaan, mutta yleensä paras edistyminen tapahtuu kokeneen mentorin, valmentajan tai ohjaajan avulla, hänen ohjeisiinsa kuuliaisesti nöyrtyen.

Moni ymmärtää, että jos haluaa edistyä kehonrakennuksessa tai kuorolaulussa, silloin on välttämätöntä totella valmentajaa tai kuoronjohtajaa mukisematta. Mutta harva ymmärtää, että hengellisessä edistymisessä tarvitaan myös ohjaajaa. Jos kerran lihasten kasvattamisessa pitää olla valmentaja päästäkseen parhaaseen lopputulokseen, kuinka sitten olisi toisin, kun kyse on esim. ilossa, luotettavuudessa, rakkaudellisuudessa, sopuisuudessa, kuuliaisuudessa ymv. vahvistumisesta? Jos ihminen esim. on herkästi tuomitseva tai vihastuva, kuinka hän voisi itse nähdä oman tilanteensa? Samoin moni luulee syövänsä terveellisesti, vaikka totuus on toinen - ja ammattilainen voisi helposti sen todeta.

Uskova pappi edustaa Jumalaa. Jumalan takia hän on pappi, ja Jumala on johdattanut asiat niin, että juuri hänestä on tullut pappi. Sen sijaan ei-uskova pappi on pappi vain omien pyrkimystensä takia. Pappeus ei merkitse hänelle Jumalan tahdon toteuttamista, vaan välinettä tiettyyn asemaan tai oman agendan levittämiseen.

Usko on elämää Jumalassa, osana hänen kirkkoaan, joka on Kristuksen ruumis maan päällä. Se on yhteyttä häneen, toimimista hänen työtoverinaan. Usko ei ole tunne. Se ei ole epäilyä. Se on sitä, että tekee osana kirkkoa kirkon elämäntapaan kuuluvia asioita Jumalan tähden. Se on ikuista vaellusta kohti Jumalaa, ylös paratiisin vuorta - ja matka ylämäkeen on aina raskaampaa kuin matka alaspäin. Joskus se tuntuu iloiselta, joskus väsyttävältä, joskus joltain muulta. Se matka on kuitenkin se tie, jolla Jeesus kohdataan ja jossa Jumala ilmaisee itsensä. Usko, joka perustuu kokemukseen elävän Jumalan toiminnasta, ei ole uskoa omaan kokemukseen.

3 tykkäystä

Toisaalta jos pappi ei esitä uskoaan totena, hänen ammatinvalintansa on omituinen ja uskottavuutensa olematon.

6 tykkäystä

Tällainen kuvaus meistä ei-uskovista saa minut aina surulliseksi. Tosin ihan raamatullinen ajatushan se on. “Hullu jne…” :frowning:

Ihan yhtä epäuskottava pappi on, jos hän esittää oman kokemuksensa totuutena, koska totuus on yhteismitallista eikä toimi yksinomaan subjektiivisuuden varassa.

Uskovat vetoavat usein joukkokokemukseen, jonka pitäisi toimia yleisenä todistuksena, mutta silti he eivät anna arvoa muiden joukkokokemuksille.

Kun yrittää lähestyä erilaisia maailmankatsomuksia kunnioittavasti ja nöyrästi, niin totuutta julistavat uskovat erottuvat joukosta aina itseriittoisina ja omavoimaisina eivätkä nöyrinä tietämättöminä etsijöinä.

Jotenkin olen aina kokenut, että Jumala on niissä maan hiljaisissa, jotka eivät julista ja tiedä ja jotka antavat tilaa monenlaiselle ja erilaiselle, kun taas ihminen ja itsekäs liha on uskovissa, jotka kertovat, miten asiat ovat.

Nykykörttiläiset ihan ylpeilevät sillä, etteivät he tiedä. Nöyriksi en kyllä sanoisi heitä.

2 tykkäystä

Maan päälle tultuaan Jumala kuitenkin julisti aika varmasti olevansa tie, totuus ja Jumala. Seuraajiaan hän ohjeisti tekemään samoin eli menemään kaikkialle maailmaan julistamaan sanomaa. Ei hän käskenyt heitä jäämään tuppisuina kotiin olemaan “etsijöitä”. Sellaisen, joka on jo löytänyt totuuden, ei tarvitse etsiä tai olla kuin ei tietäisi.

4 tykkäystä

Maailma on vaan täynnä totuuden torvia. Älkää kyseenalaistako, uskokaa mitä Minä sanon. Sellaiset eivät tosiaan herätä luottamusta, vaikka kuinka “totuuttansa” ylimielisinä julistavat.

Enkä nyt tarkoita ketään täällä, vaan ihan yleisesti…

2 tykkäystä