Keskustellaan tästä kirjasta mitä ajatuksia herättänyt. Tässä avausviestissä en sano alkuun muuta kuin, että kirjassa kuvataan sitä hauskasti kuinka ihmisellä on aina jokin itsekäs motiivi kaikessa toiminnassaan. Sitä voi kuvata itsekkääksi hitaudeksi ja omanvoitonpyynniksi. Muuta oivallusta en nyt kirjasta sano, jotta jää muillekin suunvuoroa. Tämä pysyvä synninturmelus pyyhitään Jeesuksen ristin rakkaudella yli, jotta pääsemme taivaaseen.
Oon lukenut Kalliopohjan joskus teininä, ja siinä iässä oli pakko uskotella itselleen tykkäävänsä siitä, kun oma uskonnollinen viitekehys kehui kirjaa niin vahvasti. Mutta oikeasti en kyllä tykännyt siitä. Kalliopohja yrittää olla yhtä aikaa romaani ja hengellinen opetus- ja sielunhoitokirja, ja epäonnistuu molemmissa.
Oli miten oli, niin sen verran hyödyllinen kirja kuitenkin, että kannattaa kahlata loppuun. Toki kirjan opetusten ymmärtäminen voi vaatia jonkun ihmisen kohdalla 30 vuottakin ennenkuin syvällisesti ymmärtää.
Toki tiedän erään pastorinkin, joka jätti kirjan kesken kun ei jaksanut lukea loppuun. Rohkaisin kuitenkin lukemaan loppuun. Siksi kirja ei varmaan kaikkein kevytlukuisimpia ole. Oli siinä minullakin lukiessa välillä pieni raskaslukuisuuden tuntu. Minua kiinnosti vain kirjan hengellinen anti. Kaunokirjallinen puoli taas ei niin paljoa. Laitan tähän vielä erään blogista Kalliopohja jutun. Hänen mielestään romaani ja sielunhoitokirja yhdistelmänä toimii.
Toki kirjassa puhutaan myös Hengen hedelmistä. Ei se pelkkä ihmisten syntisyyden kuvaus ole. Kirja korostaa Jeesuksen ristintyön armon suuruutta ja riittävyyttä.
Kun ei tähän ketjuun juuri vastauksia ole tullut, niin täytyy kai pitää yksinpuhelu. Kirjassa myös on se pointti, että heränneellä omallatunnolla on aina jokin lainomainen käsitys ja pyrkimys pelastuksen suhteen, sen sijaan, että se olisi armon pelastustie.
Kirjan nimi on minusta tulkittava siten, että se tarkoittaa ihmisen sydämen kovaa kalliopohjaa (perisyntinen kovuus). Siitä kovuudesta kristitty tulee tietoiseksi myös omassa sydämessään ajan kanssa.
Tuli minulle tuossa eilen sellainen poikkeuksellinen Kalliopohja kokemus omasta sydämestäni. Ja kaverin sydämestä, jonka kanssa juttelin. Ja koin sen liittyvän nimenomaan Bo Giertzin kirjan nimeen Kalliopohja.
Muitakin kokemuksia tuon kirjan tiimoilta on ollut. Myös evankeliumin kokemus.
1 tykkäys
Toki kun ihminen uudestisyntyy, niin jotakin kaunista tapahtuu. Kuitenkin ihmisessä on tuo itsekäs hitaus ja omanvoitonpyynti ja Jumalan vastustamisen viettymys ennen uskoontuloa ja myös uskoontulon jälkeen. Synninturmelusta eli tuota perisynnin kovaa kalliopohjaa ei pysty millään jumalallistumisella poistamaan.
Toki me jotakin voimme tehdä itsekkäiden valintojemme suhteen. Silti itsekäs hitaus kulkee mukana. Samoin on laita Jumalan vastustamisen viettymyksen suhteen.
Off topic -kysymys: Miten tuo sukunimi lausutaan? Järts?Jirts? Jerts? Gierts? Gerts?
Suomessa ainakin Järts on käytössä.
Käsittääkseni järts. En tosin oo varma.
Wikipedia sanoo näin: [buː jæʈʂ]
1 tykkäys
Buu Jäätz, selvä. Melkein kuin jäätz-musiikki!
Tuo on kyllä aika selkeän riikinruotsalainen ääntämistapa. Varmasti vastaa sitä miten ko. henkilö on itse nimensä sanonut, mutta suomenruotsissa tuota ärrän sulautumista jäljessä tulevaan ässänsukuiseen äänteeseen ei esiinny. Jos siis muuten puhuu suomenruotsia, on rts-loppu luonteva ääntämistapa, mutta jos sanoo nimen erillisenä vaikka muunkielisen puheen keskellä, voi tietysti käyttää riikinruotsalaista tapaa.
(Selvennyksen vuoksi: käsittääkseni tässä on kyse samasta ilmiöstä kuin siinä, että person äännetään suomenruotsiksi pärsuun ja riikinruotsiksi päshuun, näin ääriyksinkertaistetusti ja ilman foneettisia merkkejä ilmaistuna. En ole kielitieteilijä.)
Eikö sillä nyt ole suurin merkitys, minkäkielinen ihminen itse on, ja miten nimi hänen kielessään lausutaan, eikä sillä, mitä kieltä nimen lausuja käyttää. Ja todennäköisimmin suomalainen käyttää nimeä kuitenkin suomenkielisessä yhteydessä.
Britannian edesmennyt pääministeri Vinston Khurkhil oli sitä mieltä, että jokaisen tulisi saada lausua vierasperäiset nimet niin kuin parhaiten taitaa.
Tämä on sinänsä totta, mutta ei amerikkalainen puhujakaan vaihda brittiaksenttiin mainitessaan brittiläisen henkilön. Monet suomalaiset ruotsia puhuessaan ääntävät johdonmukaisesti suomenruotsiksi. Se on ihan ok, koska suomenruotsi on täysin legitiimi tapa ääntää ruotsia, samalla tavalla kuin brittienglanti ja amerikanenglanti ovat “yhtä oikein” - kunhan on johdonmukainen.
Varmaan näin niiden suomalaisten kohdalla, jotka asuvat ruotsinkielisillä alueilla, ja kuulevat tai puhuvat suomenruotsia. Meille muille ruotsi voi olla jopa suomenruotsia tutumpi, koska ainoat kontaktit ruotsinkielisiin ovat nimenomaan Ruotsista.
1 tykkäys
Erityisen hehkeältä kuulostaa tanskalaisten nimien ääntäminen suomenruotsiksi 
Sitten ihmetellään, kun tanskalaiset eivät ymmärrä, kenestä/ mistä paikasta on kyse…
Se on skandinaviskaa, Max!