Nuo suorat linkit pdf-tiedostoihin eivät ainakaan minulla toimi, mutta löytäähän tuon dokumentin kun menee Sakastin etusivulle ja seuraa sieltä polkua ekumenia-teologiset oppikeskustelut-roomalaiskatolinen kirkko. Varsinaiselta tekstiltäänkin 150-sivuinen dokumentti, jonka perkaaminen vaatisi jonkinlaista opintopiiriä.
Tämä on siis evl.fi-kirkon ja Suomen katolisen hiippakunnan välinen keskusteluasiakirja. Koska yleisesti ottaen erilaisten neuvottelujen eri osapuolten myönnytyshalu on yhteydessä siihen, miten vahvaksi tai heikoksi kukin osapuoli kokee asemansa, niin on oletettavissa, että Suomen katolilaiset osoittavat suurempaa ymmärrystä luterilaisille näkökohdille kuin mitä maailmanlaajuinen katolinen kirkko kenties tekee. Toisaalta voi olla, että katolisen kirkon asema maailmassa (ulkoinen auktoriteetti, varallisuus yms.) on heikkenemään päin, mikä voi lisätä neuvotteluhaluun vaikuttavaa kriisitietoisuutta. Luterilaisilla (ex)valtionkirkoilla kriisitietoisuus lienee jo joitakin vuosikymmeniä ollut aika korkealla tasolla. Joka tapauksessa ymmärtäisin että katoliselle kirkolle kysymykset virasta ja sakramenteista ovat hyvin paljon tärkeämpiä kuin “vanhurskauttamisoppi”.
Muutamia huomioita asiakirjan johtopäätöskappaleita silmäilemällä:
Ainakin eräs keskeinen pointti näyttäisi olevan siinä, että luterilaisten tulisi tunnustaa paavillisen viran erityisasema, ei vain nimellisenä esikoisuutena, vaan jonkinlaisten kehittymässä olevien konsiliaaristen ja kanonisten struktuurien puitteissa. Katolinen kirkko voisi sitten harkita luterilaisen pappeuden jonkinlaista tunnustamista.
In reflecting on a future form of the Petrine Ministry that would also be acceptable to Lutherans, the implications of the communio ecclesiarum should be concretised in the spirit of the apostolicity of the whole Church. This would encompass the Petrine Ministry being seen not only in the context of the college of bishops, but also in the context of the conciliar structures and their development for the universal Church, which would also require the development of a joint canonical framework. (ss.129-130)
[ … ]
It therefore seems plausible to suggest that the Catholic Church might eventually re-evaluate her understanding of the Lutheran ministry in the light of the results of this dialogue. This would be a significant further step towards full communion.(s.130)
Eräs vanhojen kirkkojen edustajien (tälläkin foorumilla nähty) heitto luterilaisille näyttää olevan sellainen, että luterilaisilla ei ole oikeita sakramentteja, kastetta ehkä lukuunottamatta. Ja miksei? Koska muiden sakramenttien toimittamiseen tarvitaan “sakramentaalista papistoa”. No miksei luterilaisten pappeus muka ole riittävässä määrin sakramentaalista? Koska luterilaiset eivät määrittele pappisvihkimystä “sakramentiksi”. Näen luterilaisuudessa paljon kritisoitavaa, mutta tämä nimenomainen kritiikin muoto tuntuu minusta pikkumaiselta saivartelulta. Nyt tarkasteltavan asiakirjan kirjoittajat pyrkivätkin siitä eroon:
We agree that ordination to the sacred ministry is sacramental. It is an instrumental act in which the gift of the Holy Spirit is prayed for and transmitted through the promises in God’s word and the laying on of hands. In Catholic teaching ordination is one of the sacraments. In the light of the Lutheran Confessions it is likewise possible to understand ordination, “the imposition of hands”, as a sacrament if it is understood as ordination to the ministry of word and sacraments based on God’s command and promises. (s.90)
Tähän liittyy se, että ilmeisesti osapuolet myöntävät mahdollisuuden erottaa ensisijaiset ja vähäisemmät sakramentit. Ihmettelen, miten tämä on katolilaisille mahdollista, edes ekumeenisen prosessin välivaiheena, eikö Trenton kirkolliskokous eksplisiittisesti kieltänyt tällaisen jaottelun? (Ehkä jossain kohdassa selitetään että tämä on siis vain tarkastelukulma, johon luterilaiset ovat, omasta näkökulmastaan ehkä ymmärrettävästi, lipsahtaneet.)
…in the light of the distinction between the major sacraments (sacramenta maiora) (Baptism, Eucharist) and the minor sacraments (sacramenta minora) as divinely instituted sacred services and effective sacramental instruments in the work of the kingdom of God… (s.132)
Eräs, ei suoraan tähän asiakirjaan liittyvä oma väliheittoni: Rooman kirkko tuntuu tarkastelevan toisten kirkontapaisten yhteisöjen oppeja, käytäntöjä ja instituutioita jonkinlaisina erillisesti arvioitavissa olevina moduleina. “Martti on pankkirosvo, mutta hänen hallussaan on kuitenkin käypää setelirahaa” tai “Olemme katkaisseet Martin verkkovirran, mutta hänen paristokäyttöiset laitteensa toimivat silti”. Idän kirkossa ehkä ajatellaan enemmän kaikki tai ei mitään -periaatteella. Martilla joko on yhteys oikeisiin patriarkkoihin tai ei ole. Martilla ei ole eikä voi olla seteleitä, vaan vain luottokortti, joka on kuoletettu. Kaikki hänen laitteensa toimivat verkkovirralla, jonka katkaisun jälkeen mikään hänen taloudessaan ei toimi. Voi tosin olla, että olen väärässä, ja ainakin tämä on kärjistettyä.
Tämän asiakirjan laadinnan metodiksi mainitaan “method of differentiated consensus”, suomeksi ehkä 'varauksellinen yhteissuostumus´. (Tiedotteessa kaiketi tuo “sovitettu yksimielisyys”.) Näiden opillisen ekumenian metodien pointtina on ilmeisesti usein esittää filosofisia tai sofistisia tai juridisia perusteluja sille, miksi jotain teologista käsitettä on oikein käyttää tietyssä kirkkojen välisessä vuorovaikutustilanteessa eri merkityksessä kuin miten sitä käytetään kyseisten kirkkojen sisällä. Jokin tässä epäilyttää minua, mutta voidaanhan ajatella että kyse on kuitenkin hyvän tahdon ilmaisemisesta. Tässä esimerkiksi selitetään Vatikaani II:n jossain asiakirjassa luterilaisten virasta käytettyä ilmausta “defectus”:
Building on Vatican II’s recognition of elements of sanctification outside the Catholic Church (cf. LG 15; UR 3), and in particular in relation to the sacraments celebrated in other Churches and ecclesial bodies, it is widely accepted in Lutheran-Catholic theological dialogue that the expression defectus ordinis “does not mean a total lack, but a defect in the full form of the ministry” (s.122)