Raamattu on tarkoitettu luettavaksi kirkossa ja kirkon opetuksen valossa. Kirkko on olemassa opettamista varten ja on apostolinen, siis opettaa sitä, mitä on saanut apostoleilta. Jumala on ohjannut kirkkoa tunnustamaan ja tunnistamaan Raamatun profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset, jotka ovat syntyneet Pyhän Hengen vaikutuksesta. Sama Henki ohjaa kirkkoa ymmärtämään niitä.
1 tykkäys
Olen pääosin samaa mieltä. Mutta muotoilen kysymykseni vielä uudestaan: A. Raamattu on kirjoitettu ihmiskielellä. B. Kirkon opetukset annetaan ihmiskielellä. Onko niin, että B on selvä, mutta A epäselvä?
Raamattu on selvä, kun sitä luetaan oikeassa kontekstissa. Havainnot osoittavat, että se ei ole selvä, jos niin ei tehdä, koska lukuista lukuisampia harhaoppeja on synytynyt sen tulkitsemisesta. Ihmiskieli ei ole mikään selvä medium, minkä myös voi arkihavainnoin tehdä. Meillä esim. oikeusistuimet ovat tekemisissä lain tulkitsemisen ja erilaisten sopimusten tulkitsemisen kanssa.
Ongelma on, jos ajatellaan, että kirkko ei ole Jumalan antama myöskin. Se on olemassa opettaakseen sanaa ja jakaakseen sakramentteja. Raamattua ei ole tarkoitettu luettavaksi erillään kirkosta, vaan sen sisällä. Yksityinen raamatuntutkiskelu, mikä on erittäin hyvä asia, pitää myös tehdä kiinnittyneenä kirkon opetukseen.
3 tykkäystä
Kanonisoinnin tarkoitus on ollut se, että pyhien apostolien ja profeettojen autenttiset kirjoitukset on koottu yhdeksi kokonaisuudeksi. Siis samankaltainen toimenpide kuin on se, että tunnettujen kirjoittajien tuotanto pyritään usein koostamaan yhdeksi “X:n kootut teokset” -tyyppiseksi kokonaisuudeksi.
Kanonisointi tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä autenttiseksi todistamista ja epäautenttisten rajaamista ulkopuolelle; ei sillä ole sellaista merkitystä kuin annat ymmärtää. Ilmoitus on edelleenkin yhä niissä pyhissä tapahtumissa, joista kirjat kertovat. Pyhäkkötelttaa ei tehty Mooseksen kirjojen perusteella, vaan Mooseksen kirjat tehtiin sen perusteella, että profeetta sai jumalallista ilmoitusta ja teki teltan sen pohjalta. Kirja vain kuvaa sitä, mitä tapahtui ja mitä tehtiin. Raamattu ei ole “uskon peruste”, vaan uskon hedelmä, niin kuin kaikki kirkon elämän piirissä syntyneet uskon muistomerkit ovat: ikonit, kirjat, käsityöt, veisut, arkkitehtuurin tuotokset jne.
Tämä on itse asiassa hyvin muotoiltu. Kirkon todistus (B) jatkuvasti siirtää ja välittää oikeaa ymmärrystä siitä, mikä on Raamattuun kirjoitettu (A) ja historiallisen ja pneumaattisen merkityskuilun takana. Merkityskuiluilla tarkoitan sitä, että (a) jos luemme kirjoituksia “niin kuin ne ovat jo kirjoitettuina meille”, luemme niitä anakronistisesti, emmekä voi ymmärtää kokonaisuutta, ja (b) emme voi lukea kirjoituksia yksin ja rekonstruoida sieltä uskoa, vaan Jumala on antanut kirjoituksen Hengen täyttämälle kirkolle, joka lukee niitä Hengen, ei kirjaimen mukaan
1 tykkäys
Uskon, että ihmiskieli kykenee ainakin normaalien viittaussuhteiden mukaisesti viittaamaan niihin uskon totuuksiin, jotka ovat luonnoltaan “luonnollisia”, normaalinkin kielen viitattavissa olevia. Sen sijaan ne asiat, jotka eivät ole normaalin kielen tavoitettavissa, eivät ole myöskään normaalilla kielellisellä funktiolla viitatttavissa, vaan Raamatun ja kirkon todistuksen voima viitata niihin syntyy varsinaisesti Hengestä, joka lepää kirjoitusten yllä, eikä siis kirjoitusten luonnollisesta viittauskyvystä.
Siis: Henki, joka lepää kirjoitusten yllä, käyttää kyllä kielen luonnollista toimintaa välittäessään ilmoitusta, mutta ilmoitus on (suurelta osaltaan) sellainen, ettei se ole luonnollisen kielen sisällytettävissä, vaan Henki, luonnollista kieltä välineenä käyttäen vaikuttaa kielen ohi ja sen kanssa uskon siihen, mistä puutteellisesti puhutaan.
Pointti on tämä: koska kieli ei kykene sisällyttämään todellisuutta mukanaan, ja vielä vähemmän se kykenee sisällyttämään sen, mikä ylittää tämän luonnollisen todellisuuden, ei pyhiä kirjoituksia, jotka kantavat Henkeä ja joiden kautta Henki puhuu, voida käyttää kirjoituksina välittämään ikään-kuin-niiden-sisältämää ilmoitustodellisuutta tekstinä, koska ilmoitustodellisuus ei ole sisällytettävissä tekstiin tai kieleen, koska se ylittää tekstin ja kielen mahdollisuudet. Kirjoitukset kantavat Henkeä, joka vaikuttaa kirjaimen kautta ja kanssa uskon siihen ilmoitustodellisuuteen, johon kirjain sitä kuitenkaan sisältämättä viittaa.
Siitä syystä, että kieli ja teksti ja sanat eivät kykene sisältämään todellisuutta. Ylipäänsä olen sitä mieltä, että luonnollisenkaan kielen kohdalla kieli ei kykene toimimaan niin, että se sisältäisi todellisuuden, vaan se on poliittinen abstraktio ja sellaisena referenssi tiettyihin todellisuuden ominaisuuksiin, piirteisiin ja osiin.
Yritetäänpä selittää. Kun sanon “omena”, tämän referenssin “omena” referentti eli sen viittauskohde on minun mielessäni oleva käsite, joka koostuu puolestaan muistoista (erit. aistirepresentaatioiden muistoista, jotka muodostavat prototyypin), jonkinlaisesta kielellisestä tarkenteesta sekä jonkinlaisesta abstraktiosta. Tämä käsite saa puheessani nimen “omena”; sinä et voi tavoittaa minun mieleni sisäistä rakennetta käsitteestä omena, koska et ole osallinen samoista muistoista, taikka kielellisestä tarkenteesta, etkä välttämättä abstraktiostakaan. Ajattelen siis, että sana “omena” viittaa omenan käsitteeseen (muistot +> representaatiot + tarkenne + abstraktio). Omenan käsitteessä puolestaan representaatiot ja muistot viittaavat todellisiin omenoihin, tarkenteet ovat muita sanoja ja abstraktio puolestaan viittaa (kunnon platonistina!) todelliseen omenan ideaan, itse omenaan, siihen mitä on olla omena. En kuitenkaan ajattele, että tämä käsitteeseen sisältyvä abstraktio olisi sama kuin omenan idea; tätä vastaavuutta ei ole. Sen sijaan mielessä oleva omenan abstraktio on sekin viite.
Toisin sanoen: ajattelen, että mieleni rakentaa sisälleen apparaatin, jonka avulla se kykenee viittaamaan sekä aistisesti, että loogisesti, että abstraktisti konkreettisiin omenoihin, omenoihin/omenaan liittyviin käsitteisiin, sekä omenan ideaaliin. Mieleni ei kuitenkaan sisällä reaalisesti ei aistista, eikä ideaalista omenaa.
Vielä vaikeampi on selittää sinulle identiteettiä, esimerkiksi “minä Silvanus”. Tämä sisältää hyvin paljon erilaista materiaalia, joka on lopulta referentiaalista, eikä välitä - ei minulle itselleni eikä myöskään sinulle - varsinaista minua.
Ja vielä vaikeampi on välittää sinulle “kolminaisuuden” avulla sinulle minun mentaalinen konstruktioni kolminaisuudesta taikka sen varsinainen viittauskohde, eli itse pyhä Kolminaisuus. Ensinnäkin on nimittäin huomiotava tämä: se, mitä voidaan ajatella, ei voi olla itse pyhä Kolminaisuus, koska Jumalaa ei voi ajatella. Jumala, ajattelun lähde, Viisaus, ylittää kaiken olevan ja ajattelun, eikä ole ajateltavissa (viitattavissa) luonnollisesti, saatika aistittavissa (luonnollisesti). Tämän vuoksi jos luen pyhästä Kolminaisuudesta, minulle muodostuu kyllä kolminaisuuden käsitteestä, minulle muotoutuu mieleeni kolminaisuuden käsite, mutta tämä käsite on vailla varsinaista viittauskohdetta (vähän kuin yksisarvinen), ellei Pyhä Henki itse luo yhteyttä minun ja Kolminaisuuden välille. Tämä yhteyden luominen on usko. Usko - yhteys pyhään Kolminaisuuteen - ei ole siis sanoja, eikä edes abstraktioita, vaan usko on Pyhän Hengen yliluonnollinen armo.
Siis, kolme tasoa: sana, käsite, olio
- luonnollisen kielen sana “kolminaisuus” viittaa sen käyttäjän sanaa vastaavaan käsitteeseen
- luonnollisen mielen käsite kolminaisuus viittaa johonkin reaaliseen olioon Kolminaisuus
- ihmismieli ei voi konstruoida omilla voimillaan reaalista suhdetta Jumala-olioon: toisin sanottuna ihmismieli ei kykene luomaan viittausuhdetta käsitteestä olioon tämän olion ollessa kyseessä, koska olio itsessään ylittää kaiken olemassaolevan, eikä antaudu ihmisen hallittavaksi mielensä voimilla
No. Toivottavasti tämä nyt osoitti sinulle, miksi ajattelen, että pyhiä kirjoituksia ei voida käyttää uskon rekonstruktioon muuten kuin instrumentaalisesti, armonvälineen tavoin. Kirjoitukset kantavat Pyhää Henkeä, joka luo yhteyden meidän jumalakäsitystemme ja Jumalan välille, jos näin voisi sanoa. Tämä voima ei kuitenkaan ole siinä, että meidän jumalakäsityksemme olisi oikea tai oikein viittaava (alhaalta ylös), vaan siinä, että Pyhä Henki täyttää meidän sanamme voimallaan (ylhäältä alas).
Jotkut ortodoksit eivät aseta Raamattua samalle tasolle muiden kirjojen kanssa ihan sillä tavalla kuin sinä. Viittaan arkkimandriitta Benediktin lausumaan (joka on ollutkin täällä esillä): “Myös pyhät isät kirjoittivat kirjoituksiaan, mutta vain Raamatun tunnustetaan olevan jumalallista alkuperää ja sisältävän jumalallisen totuuden. Kaikki muut kirjoitukset perustuvat Raamattuun.”
@Silvanus:lta tuli kaksikin vastausta, mutta ei oikeastaan siihen kysymykseen, jonka esitin. Yritän vielä kerran. Silvanus sanoo mm.
Tämä kai tarkoittaa sitä, että uskontunnustus on jotenkin erityisen hyvä teksti “peruslähtökohdaksi”. Epäsuorasti Silvanus kaiketi sanoo, että Raamattu ei ole ihan yhtä hyvä kristityn “peruslähtökohdaksi”.
Tämä epäilemättä tarkoittaa sitä, että kristityn on kirkossa mahdollista kuulla oikeaa opetusta. Asian ydin: uskontunnustus ja kirkon opetus annetaan kristitylle kielellisessä muodossa. Kielellinen viestintä on tosin ongelmallista, kuten S. kuvaa. Mutta miksi uskontunnustus ja kirkossa annettava opetus olisi kielellisesi helppo ymmärtää, mutta Raamattu vaikea ymmärtää? Mikä vika Raamatussa täsmällisesti sanottuna on, kun se ei kelpaa perustaksi, mutta jokin muu kielellisesti ilmaistu asia kelpaa?
Hän on väärässä, ilmaisee itsensä epätarkasti - tai hän on kirjoittanut erilaiselle yleisölle kuin sinä. Jälkimmäinen on todennäköinen selitys.
Itse Raamatussa sanotaan, että “Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään.” (2.Tim. 3:16) Niinpä kaikki Jumalan Hengestä syntyneet kirjoitukset auttavat elämään Jumalan mielen mukaisesti. Olennaista on nimenomaan oikea elämä Jumalan käskyjä noudattaen.
Jeesus moitti niitä, jotka luulivat, että Elämä löytyy vain pyhistä kirjoituksista: “Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän”. (Joh. 5:39). Olennaista eivät kuitenkaan ole kirjat ja kirjaviisaus, vaan se että oikeasti toteuttaa Jumalan käskyt omassa elämässään ja on osallinen Jumalan pyhästä hänen kirkkonsa jäsenenä.
Btw, en minä pidä Raamattua samanlaisena kuin muut kirjat. Vain se sisältää aikalaisten ja silminnäkijätodistajien omia kertomuksia ja kuvauksia Jeesuksesta. Tämä tekee sen ainutlaatuiseksi. Sen sijaan Pyhässä Hengessä syntyneitä kirjoja on muitakin, kaikilta vuosisadoilta - myös omalta ajaltamme. Pyhä Henki elää yhä ja vaikuttaa myös kirjoittavissa uskovissa, ei vain maalaavissa tai laulavissa.
Sitaattisi on vajaa. Virkehän jatkuu: “- ja nehän juuri todistavat minusta”. Tulkintasi vääristelee Jeesuksen ilmeisen ajatuksen. Moite ei kohdistu innokkaisiin raamatunlukijoihin, vaan niihin, jotka eivät usko Jeesusta, vaikka Mooses ynnä muut todistavat hänestä.
Oma tulkintasi on vajaa, sillä se jättää huomiotta sen toisen mainitsemani lainauksen, jonka mukaan jokainen Jumalan hengestä syntynyt kirjoitus - olipa se sitten Raamatussa tai ei - on hyödyllinen opettaessaan Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Meitä ei tuomita Raamatun tuntemisen perusteella, vaan tekojemme mukaan. Jumalan tahdon mukaiseen elämään voi oppia, vaikka ei olisi koskaan lukenut Raamattua. Silvanus on perustellusti esittänyt, että kristinusko ei ole sitä, että yritetään konstruoida uskoa Raamatusta.
Raamattu on tärkeä ja pyhä, mutta sillä ei ole sellaista asemaa kirkon elämässä kuin solascripturistit yrittävät esittää. Kirkon usko ei perustu Raamattuun, vaan toiminnalliseen suhteeseen Kolmiyhteisen Jumalan kanssa Kristuksen kirkon kautta ja sen saamista siunauksista osallisena. Tämä on jotain aivan muuta kuin se, että lueskellaan Raamattua ja ajatellaan, että oikea elämä pitäisi pusertaa esille siitä ja vain siitä.
Ensiksi: Muistatko Raamatun ulkoa? Et varmaankaan. Mutta uskontunnustuksen muistat. Tätä tarkoitan PERUSlähtökohdalla. Kyse on siis jostakin helposta muistettavasta asiasta, joka voi toimia ihmisen perustana, josta hän ajattelee muita asioita, ja jonka valossa hän myös lukee kirjoituksia.
Toisekseen: Raamatun rooli ei ole olla uskon sääntö, vaan sen lukeminen ja kuuleminen ovat välineitä Jumalan kohtaamiseen ja puhuteltavana olemiseen. Lyhyet tunnustukset ovat sääntöjä, joiden kautta Raamattua luetaan.
Kyllä tuollaisissa raamatunlausekokoelmissa voi olla suuret ongelmat. Yksittäisistä lauseista voi päätyä vääriin johtopäätöksiin. Pitää ottaa huomioon asiayhteys ja viitata mieluummin vaikkapa koko Raamatun lukuun yksittäisten jakeiden sijasta. Asiayhteydessään merkitys voi olla eri kuin minkä käsityksen saa yksittäisestä jakeesta. Näin esim. Room. 2 luku.
Toki Jumalan ilmestyminen ja ilmoitus on tapahtunut historiallisissa tapahtumissa eikä pelkästään Raamatun sivuilla. Muutenhan meillä ei olisi muuta kuin kuviltelmia. Toisaalta on myös totta, että historialliset tapahtumat ovat olleet ja menneet, mutta niistä tehdyt historialliset muistiinpanot ovat ainoastaan jäljellä.
Raamattu on näin ollen se ainoa peruste, josta voimme katsoa miten asiat ovat olleet ja miten Jumalan ilmoitus on historiassa tapahtunut. Kristillisen uskon mukaan Pyhä Henkin on myös johdattanut Raamatun kirjoittajia niin, että Raamattu itsessään on Jumalan ilmoitusta.
1 tykkäys
Tässä yhteydessä Vincet Leriniläisen “Quod ubique, quod semper, quod ab omnibus creditum est.” eli “Mitä kaikkialla, aina ja kaikki ovat uskoneet.” on mahdollisimman katolinen eri yleiskristillinen ja yksimielinen pohja Raamatun tulkinnan ohjeena. Vincentille kyse on nimenomaan Raamatun tulkintatraditiosta, ei Raamatun ulkopuolisesta traditiosta.
Jos lähdemme tästä periaatteesta, joka on mielestäni hyvä periaate, voimme jättää kaikki Raamatun ulkopuoliset traditiot uskon perusteina pois ja nähdä kirkossa alusta alkaen olleen apostolisen opetuksen - erityisesti uskon/totuuden säännön (regula fidei/kanoon tees aleetheiaas) - olevan vain Raamatun tulkintaa ohjaava asia.
Tämän periaatteen mukaan Raamattu on uskon perusta, jolloin myös erilaisista kirkollisista traditioista voidaan erottaa mikä on apostolista ja mikä ei. Kaikki Raamatun ilmoituksen ulkopuolinen ja sen vastainen kirkollinenkin tradito on luonnollisesti epäapostolista. Näin uskon/totuuden sääntö ohjaa Raamatun tulkintaa ja Raamatulla voidaan erottaa oikea apostolinen traditio inhimillisistä traditioista. Kyse ei ole mistään kehäpäätelmästä tms., vaan historiallisen kristinuskon kehityksestä, jossa suullinen apostolinen opetus eli uskon/totuuden sääntö sekä Raamatun perinteinen tulkinta ja Raamattu ovat aina olleet vuorovaikutuksessa keskenään.
Tulkitset tuota ajatusta väärin. Sehän näet nimenomaan korostaa tradition merkitystä. “Se, mitä kaikkialla ja aina” on uskottu, sisältää näet myös sen ajan, jolloin Raamatun kirjoja ei ollut kirjoitettu. Sinä sen sijaan vääntelet ajatuksen sellaiseen muotoon, että se käsittää vain Raamatun kirjoittamisen jälkeisen ajan.
1 tykkäys
Asenteellisuutesi aiheuttaa jälleen ongelmia. En kirjoittanut, että ajatus käsittäisi vain Raamatun kirjoittamisen jälkeisen ajan.
Ymmärrätkö sinä, että esim. UT:n kirjoittamista edeltävä suullisen tradition aika on Raamatun ulkoista traditiota?
Mitä epäselvää tässä on? Vincent kirjoittaa Raamatun tulkintatraditiosta ei Raamatun ulkopuolisesta ilmoituksesta.
Millä perusteella Vincentius tarkoitti tämän Raamatun tulkinnan ohjeeksi? Minä olen ymmärtänyt dogmatiikan opiskelujen aikana, että se tarkoitettiin oppien, ei raamattuhermeneutiikan kriteeriksi. Ei siis “luetaan, niin kuin aina on luettu”, vaan “uskotaan, niin kuin aina on uskottu”.
1 tykkäys