No ei oikein sitäkään. Niillä voi perustella sitä, että meidän tulee rakastaa lähimmäistä. Kirkko-oppi on joskin jonkin verran linkitteinen, mutta eri skene kuitenkin.
PS. Nimimerkkisi on puhutteleva. Rupeaa tekemään mieli nikotiinia.
Meillä ei ole sisarusten kanssa tehty eroa suuntaan eikä toiseen; broidi oli viimeksi puolisonsa kanssa luterilaisessa jumiksessa Vehmersalmella Joulun seutuvilla, itse taas osallistuin ortodoksiseen palvelukseen Valamossa jokunen kuukausi sitten.
Häh, miten niin muka?
Vai tarkoititko vain, että jokainen niistä ei sellaisenaan, itsekseen, riitä perusteluksi?
Yksikään niistä ei puhu nykyisenkaltaisesta kirkkojen välisestä toiminnasta. Ei silloin ollut monia kirkkoja. Oli vain yksi kirkko. Nykyinen tilanne on vähän erikoinen anomalia.
No, miten sen nyt ottaa; Sana ”kristitty” (muinaiskreikkalaisesta sanasta Χριστος), joka tarkoittaa voideltua eli Kristusta esiintyy Uudessa testamentissa kolme kertaa (Apt. 11:26; Apt. 26:28; 1 Piet. 4:16). Jeesuksen Kristuksen seuraajia kutsuttiin ensimmäisenä kristityiksi Antiokiassa (Apt. 11:26), koska heidän käytöksensä, toimintansa ja puheensa olivat kuin Kristuksen. Kirjaimellisesti sana ”kristitty” tarkoittaa “Kristuksen puolueeseen kuuluva” tai “Kristuksen seuraaja”.
Kristitty on joku, joka on syntynyt uudesti Jumalan vaikutuksesta (Joh. 3:3; Joh. 3:7; 1 Piet. 1:23) ja uskoo ja luottaa Jeesukseen Kristukseen. Ef. 2:8 sanoo: “ Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.”
Kristityn tuntomerkit ovat juuri rakkaus toisia kohtaan ja kuuliaisuus Jumalan Sanalle;
“Joka sanoo tuntevansa hänet mutta ei pidä hänen käskyjään, on valehtelija, eikä totuus ole hänessä. Mutta joka noudattaa hänen sanaansa, hänessä Jumalan rakkaus on todella saavuttanut päämääränsä.”
“Joka rakastaa veljeään, pysyy valossa, eikä hänessä ole mitään, mikä veisi lankeemukseen.”
1.Joh2:4-5, 10
Lempinimeni sain reilut 40 vuotta sitten, ja paheesta olen pitänyt kiinni Ukko-Paavon hengessä 
Lempinimi on kunniakas. Siitä sietääkin pitää kiinni.
Mutta raamatunjakeita tai argumentaatiota en ymmärrä. En kiistänyt sinun kristittiystäsi (Onko tuo suomea?). Kiistin sen, että alunperin esittämittämilläsi raamatunlauseilla voisi perustella ekumeniaa.
Olet oikeassa. Mutta samalla tulkintaperiaatteella voidaan rajata ties mitä Kristuksen, apostolien ja profeettojen opetusten ulkopuolelle; nykytilanne asiassa X on erilainen kuin se, johon he ovat viitanneet, “anomalia”.
Tämän tietenkin tajuaa (lähes) kuka tahansa hupsutteluksi, vai mitä? Totta kai voimme perustella raamatunjakeilla ja -luvuilla asioita, jotka eivät sellaisenaan ilmene Raamatussa. Ainakin valtaosa noista sitaateista puhuu mm. siitä, miten kristittyjen tulee suhtautua toisiinsa. Ja ekumenian ideana on juuri erilleen joutuneiden kristittyjen kerääminen yhteen, tai ainakin lähemmäs toisiaan.
2 tykkäystä
Suomen kielen sana kristillisyys ei oikein nykymerkityksessä kuvaa alkuperäistä kristityn statusta, ja toisaalta kristittyys ei ehkä ole oikein hyvää suomea, mutta kyllä sinänsä oikein…
Itse asiassa “alkuperäisen” ekumenian raamatullinen perusta on Kristuksen niin sanotussa ylimmäispapillisessa rukouksessa: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.”
Sana ekumeeninen juontuu kreikankielisestä sanasta oikū´menos, joka merkitsee asuttua maailmaa. Sanalla on sittemmin kirkollisessa kielenkäytössä alettu tarkoittaa ’koko kristikuntaa" koskevaa.
Eli tässä tarkoituksessa sitä, mikä on kaikille maailman kristillisille kirkoille (kristityille yhteisöille / tunnustuskunnille) yhteistä.
“Käsite kirkko on Uuden testamentin kreikaksi ekklisia, kutstuttujen ja kutsuun vastanneitten yhteisö. Suomenkielisen sanan kirkko taustalla on muinaisruotsin kirkia (nykyruotsin kyrka), joka juontuu kreikan sanasta kyriaki, suomeksi: Herralle kuuluva. Alun perin se tarkoittaa jokaista jumalanpalvelusyhteisöä, leivän murtamiseen kokoontuvaa seurakuntaa.”
[SEN]
Kristuksen kirkko oli lähes 1000 vuoden ajan jokseenkin muodollisesti yhtenäinen. Suuri skisma oli teologinen ja poliittinen kiista katolisen kirkon sisällä, joka johti kristikunnan hajaannukseen ja katolisen ja ortodoksisen kirkon syntyyn Rooman ja itäisten patriarkaattien suhteiden katkettua.
Viimeinen yhteinen kirkolliskokous pidettiin vuonna 787. Sen jälkeen Nikean uskontunnustuksesta syntyi sanamuotokiista, niin sanottu filioque-kiista. Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen latinankielisen sanan Filioque (suom. ja Pojasta), joka tarkoitti Pyhän Hengen lähtevän, ei vain Isästä, vaan myös Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta.
Toki Filioque oli enää kirsikka kakun päällä, ja hajaannukseen oli kertynyt jo paljon muita, niin opillisia kuin poliittisiakin syitä.
Meillä evl-kirkko on merkittävä tunnustuskunta, mutta maailmanmitassa pieni “lahko”, jonka sisällä on 5 herätysliikettä, joista lestadiolaisuus taas on räjähtänyt opillisten erimielisyyksien takia yli kolmeenkymmeneen osaan, joista nykyisin toimii noin 16–19. Esikoislestadiolaiset jakaantuivat 2016 ja Esikoislestadiolaiset ry:llä ei ole sakramenttiyhteyttä Suomen evl-kirkkoon.
Luterilaisuus ei muodosta yksittäistä kirkkoa kuten esimerkiksi roomalaiskatolisuus, vaan se koostuu erilaisista alueellisista tai kansallisista kirkoista, kuten Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Maailmanlaajuisesti luterilaisia kirkkoja on noin 140, joista 138 kuuluu vuonna 1947 perustettuun Luterilaiseen maailmanliittoon. 2000-luvun alussa maailmassa oli kaikkiaan 65 miljoonaa luterilaista. Vertailun vuoksi, ortodokseja on noin 270 miljoonaa, katolilaisia noin 1,25 miljardia
Nykyisin ekumenialla ymmärretään kuitenkin ehkä yleisimmin kristillisten kirkkojen ja tunnustuskuntien yhteistyötä ja pyrkimyksiä läheisempään yhteyteen. Nykyinen ekumeeninen liike sai alkunsa vasta 1800-luvun lopulla. Yhteiskristillisen liikkeen nimenä sen otti käyttöön Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblom 1800-luvun lopulla.
Kristillinen ekumenia taas on eri asia kuin uskontojen kohtaaminen ja niiden välinen vuoropuhelu eli uskontodialogi, vaikka myös viimeksi mainitustakin toisinaan käytetään ekumenia-sanaa. Kansalliset ekumeeniset neuvostot ymmärtävät ekumenian nimenomaan kristinuskon sisäisenä liikkeenä, mutta pyrkivät toisaalta myös osaltaan edistämään uskontojen kohtaamista ja yleistä suvaitsevuutta.
Savolaisittain pitkälti aiheen vierestä, mutta jos nuo pääpointit yrittää kaivaa;
-
Ekumenialla voidaan tarkoittaa alkuperäistä tai myöhempää merkitystä
-
Kristityt ovat olleet viimeiset reilut 1000 vuotta siinä määrin eripuraista sakkia (ompeluseuroista kirkkokuntiin), että sitä, että Kristinusko (kaikkine kuppikuntineen) on edelleen maailman suurin uskonto, (n. 2,4 miljardia, mikä on hieman alle kolmasosa maailman väestöstä) on pidettävä melko vahvana näyttönä siitä, että sen perustunnustus on tosi, ja Jumala ylen pitkämielinen
2 tykkäystä
Ei tuota kannattaa äärimmäisyyksiin vetää. En kyllä äkkiseltään keksi hirveän montaa muuta esimerkkiä, mihin tuo argumentti toimisi.
Sitähän minäkin! Se ei oikeasti toimi ekumeniajutussa. Ei ole mitään syytä ajatella, että ne periaatteet eivät olisi ohjeellisia myös eri kirkkokuntia edustavien kristittyjen suhteen.
Se, miten niitä kussakin tilanteessa käytännössä voidaan soveltaa, on tietenkin oma juttunsa. Raamattu kun harvoin tarjoaa täysin eksakteja tilannekohtaisia ohjeita, esim. “näin tulee sinun toimia kun naispuolinen työtoverisi kahvipöydässä kertoo kaksimielisiä vitsejä” taikka “jos samaan pakanakaupunkiin perustetaan sekä ortodoksinen että katolinen seurakunta, niin pappien on torilla tavatessaan tervehdittävä toisiaan tällä tavoin”.
No eipä tietenkään. Mutta on melkoinen hyppy vetää kohdista tyyliin “kantakaa toistenne kuormia” päätelmiä ekumeniaan. Luontevampaa on ajatella, että jaa minäpä lohdutan ahdistunutta ystävää. Siksi on vähän pöljää käyttää em. tyyppisiä kohtia keskusteluun ekumeniasta.
1Kor. 1:10 jne. taas koskee sitä apostolien ajan kirkkoa eikä nykytilannetta. Sen soveltaminen kirkollisen hajaannuksen tilaa, jossa ei ole vuosisatoihin ollut kauheasti yhteyttä, on toki relevantti mutta ei ihan yksinkertainen kysymys. Minä toki uskon, että alkukirkko on yhtä kuin Ortodoksinen kirkko, mutta pluralistisemmasta positioita kohdan soveltaminen on vähän vaikeampaa.
Tahdoit siis sanoa, että ihan jokainen siteerattu kohta ehkä ei ole riittävän harkittu, etkä ei ekumeniaa ollenkaan voi noilla teksteillä perustella?
Ei se kyllä ihan tuotakaan kontekstissa tunnu olevan.
Enemmän jälkimmäistä kuin edellisellä.
Ok, jos tahdot olla väärässä niin eipä siinä mitään. Tai on siinä jotain, en nääs pidä tulkintatapaasi kovin hyödyllisenä oikein mihinkään, mutta en nyt jatka enempää. Ehkä.
Meidän äiti tekee teidän äideistä ruokaa.
KP Leo on Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa. KS Arsenin titteli on “Karjalan metropoliitan tehtäviä hoitava Joensuun piispa”. Hieman kömpelösti resitoitava ja pitkä titteli, mutta niin me nykyään laulamme, kun esipaimentamme palveluksissa muistelemme.
1 tykkäys
Kiitos korjauksesta, menee vielä KP Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa vanhalta muistilta Karjalaan
KS Karjalan metropoliitan tehtäviä hoitavassa Joensuun piispa Arsenissa on miestä moneksi, sijaisti hiljan myös Iisalmen kirkkoherraa vt. hallinnollisena tehtävien hoitajana, tällä hetkellä tehtävässä on kuitenkin käsittääkseni käytännössä rovasti Iivo Suvanto.
Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi Arseni valittiin kirkolliskokouksessa lokakuussa 2004 ja Tammikuussa 2005 Tuhlaajapojan sunnuntaina asetettiin virkaansa nimikkeellä Joensuun piispa. “Vaikea ja haastava yhteydenpito Suomeen asettuneisiin siirtolaisortodokseihin” kuului apulaispiispan uusiin tehtäviin, Arseni on opiskellut Pietarissa 6 vuotta… Apulaispiispalla ei ollut omaa hiippakuntaa ja tämä toimi arkkipiispan avustajana Karjalan hiippakunnassa (nyk. Kuopion ja Karjalan hiippakunta) toimipaikkanaan Kuopio.
Vuoden 2013 kesäkuun alusta Arseni hoisi myös Oulussa sijaitsevan hiippakuntapiispan (metropoliitan) tehtävää Panteleimonin eläköidyttyä, kunnes Elia vihittiin virkaansa 2015 tammikuussa.
Piispainkokous Valamossa päätti 15. joulukuuta 2017, että Arseni hoitaa apulaispiispana Kuopion ja Karjalan hiippakunnan piispan tointa 1.1.2018 alkaen toistaiseksi, kuitenkin enintään siihen saakka, kun kirkolliskokous on valinnut uuden piispan ja kunnes valittu piispa on ottanut toimen vastaan.
Silloin vielä KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo käynnisti viime vuonna Karjalan hiippakunnassa seurakuntien yhteisen kehitysprosessin. Piispainkokous päätti, että arkkipiispa Leo hoitaa näitä vireillä olevia asioita edelleen ja että ne jäävät piispan tointa hoitavan sijaisen vastuualueen ulkopuolelle.
Kun Helsingin piispa, metropoliitta Ambrosius (joka on ollut myös Joensuun piispa ja Oulun hiippakunnan piispa) jäi eläkkeelle ja arkkipiispan istuin siirtyi Helsinkiin, Leo sai arvonimekseen tuon KP Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa.
Ambrosius on ollut tunnettu ekumenian edistäjä, mutta ehkä ei siitä sen enempää…tarkoitus ei aina pyhitä keinoja.
“Kirkolliskokouksen päätöksellä nykyinen Karjalan hiippakunta muuttuu 1.1.2018 alkaen Kuopion ja Karjalan hiippakunnaksi. Hiippakunnan piispan istuin pysyy Kuopiossa, mutta hänen arvonimensä muuttuu Kuopion ja Karjalan metropoliitaksi. Kirkolliskokous päätti, että hiippakunnan metropoliitta valitaan viimeistään ensi vuoden varsinaisessa kirkolliskokouksessa marraskuussa.”
Ortodoksipiispat palvelevat yleensä pitkään, ja monet useassa tehtävässä, hiippakunnalla tai ilman, mutta valistumaton veikkaukseni on, että uusi metropoliitta tulee jälleen piispakierrätyksen ulkopuolelta ja Arseni saa tehdä väitöskirjansa jossain vaiheessa loppuun. Voin toki olla väärässä
Elia (siviilinimeltään Matti Wallgrén) valittiin Oulun metropoliitaksi Valamossa pidetyssä kirkolliskokouksessa marraskuussa 2014, oli yllätysehdokas eikä itse ollut edes paikalla vaalissa. Kirkolliskokous asetti suljetussa kokouksessaan kolme ehdokasta piispainkokoukselle ja piispat valitsivat heistä kaksi, jotka olivat sitten lopullisessa vaalissa mukana. Piispanvaalissa hän voitti piispa Arsenin äänin 17–16. Yksi edustaja äänesti tyhjää.
"Esipaimen Arseni rapsuttaa koiraa ja puhelee:
”On hyvä, että piispaksi valittavien pätevyys tutkitaan ja että valitsijat saavat hyvissä ajoin tiedot ehdokkaiden koulutuksesta ja työkokemuksesta. Kriteerien tulisi olla ainakin samat kuin papin tai kirkkoherran paikkaa hakevilla.”
Sen sijaan hän on sitä mieltä, että minkään vaalikeskustelujen järjestäminen ei kuulu ortodoksisen kirkon tapaan selvittää ehdokkaiden pätevyyttä."
Yksilötason tulkinta Paavalin käskystä on kristitylle usein luonnostaan oikea tai ainakin sinne päin, vaikka käsky on suunnattu seurakunnalle ja laajemmassa kontekstissa koko Kristuksen ruumiille (kirkolle), jonka jäseniä kristityt ovat. On kuitenkin kyettävä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen siitä, että a) käsky on voimassa ja b) siitä, mitä se yhteisölle tarkoittaa, pakaralihas ei voi ohjata päätä… Kun / jos sitten esim. ymmärretään / sovitaan, että “toistenne” merkitys on lähempänä kaikkia kuin kavereita, toteutuu myös käskyn funktionaalinen ekumenia.
Kristinuskossa kirkon merkitys tulee näkyväksi paikallisessa seurakunnassa. Sen vuoksi käsitys hengellisestä seurakunnasta on jokseenkin sama kuin hengellisestä kirkosta. Apostolisessa uskontunnustuksessa käytetään sanoja “uskon pyhän yhteisen seurakunnan” (sanctam catholicam ecclesiam) ja Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksessa sanoja “uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon” (unam, sanctam, catholicam ecclesiam). Kreikan ja latinan kielisissä teksteissä käytetään termiä ekklesia / ecclesia, joka yleensä käännetään sanalla “seurakunta”. Tässä yhteydessä se kuitenkin kuvaa koko kirkon merkitystä ja olemusta. Hengellisessä merkityksessä kirkko on siis yksi.
Otan käytännön esimerkin ekumenian pöljyydestä 
Ns. SELK-VOK -neuvottelujen (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppineuvottelut) osana kirjattiin Siikaniemessä 2011 useampikin yhteinen teesi.
Lainaan Riikka Pääkkösen gradua, joka avaa aihetta jokseenkin hyvin. Gal 6:2 “Kantakaa toistenne taakkoja” (“kuormia” KR33/38, “taakkoja” KR92) liittyy po. yhteydessä osapuolten käsityksiin eukaristian ja diakonian suhteesta ja siitä, kuinka elää kristittynä.
Suhde trineettioppiin (kolminaisuuteen, lat. trinitas, kreik. trias) on ratkaiseva kriteeri arvioitaessa, onko jokin uskonnollinen suunta tai ryhmittymä kristillinen vai ei-kristillinen.
Kolminaisuusoppi on kristinuskon perustavin opinkappale ja dogmi, kuormien / taakkojen kantaminen taas ei, mutta ymmärrykseni on siinä määrin puutteellinen, etten oivalla, ettei käsky olisi varsin laajana raamattuperusteena myös ekumenian suhteen vähintään oleellinen.
“Julkilausuman mukaan sovitustyön myötä ihmisen ei tarvitse enää huolehtia omista taakoistaan, vaan Kristus ottaa ne kantaakseen. Toisaalta todetaan, että kristityt ovat kutsuttuja kantamaan toistensa taakkoja.”
[Gal 6:2]
"4.2.2 Jakamisen ja sovituksen yhteisö
Teesin esittely valitussa viitekehyksessä; Ehtoollinen esitetään julkilausumassa keskinäisen
jakamisen välineenä. Mikä on kirkon rooli ja merkitys lähimmäisyyden toteutumisessa
tämän päivän kontekstissa? Osapuolet luonnehtivat kirkon osuutta:
“Kirkko on keskinäisen jakamisen ja sovituksen yhteisö, jonka välityksellä
Jumalan rakkaus avautuu koko maailmalle (Matt. 25:34–40). Kristus
ottaa ihmisten synnin, hädän ja kärsimyksen kantaakseen, ja myös
kristityt on kutsuttu kantamaan toistensa kuormia (Gal. 6:2). Siksi eukaristia
ja diakonia kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kristus antaa itsensä
kertakaikkisessa uhrissaan, jotta hänen omansa antaisivat itsensä
eläväksi uhriksi (Room. 12:1), toimittaisivat ”liturgiaa liturgian jälkeen”.
Ehtoollinen ohjaa heidät nälkäisten ravitsemiseen, heikoimmista
huolehtimiseen, sairaiden parantamiseen ja toivon tuomiseen toivottomille.166”
Sic
“Erikoista on, että teesiin subjektiksi on kirjattu monikon kolmas
persoona, ”he”. Tällä viitataan luonnollisesti käsitteeseen elävät uhrit, mutta jos
kirkon edustajat eläisivät kuten ehdottavat, luontaisempi valinta olisi ollut käyttää
me-muotoa, kun olisi voinut lausua: Ehtoollinen ohjaa meidät nälkäisten ravitsemiseen…”
"Aivan samoin kuin Kristus ottaa ehtoollisessa kannettavakseen kaiken toivottomuuden, synnin ja kuoleman niin myös kristitty ottaa kannettavakseen lähimmäisensä taakat. Tämä merkitsee olemista ”Kristus lähimmäiselleen”.
[Martikainen 1999, 194]
“Staniloae puolestaan luonnehtii ortodoksien näkemystä vastavuoroisuudesta Kristuksen
työn ja kristityn tekemän lähimmäisyyden työn välillä. Hän toteaa, että Kristuksen
sovitustyön tähden kristityn täytyy samoin uhrata itsensä lähimmäisensä vuoksi.
Staniloaen mukaan lähimmäistä on kohdeltava aivan kuten itse Kristusta. Tästä syystä
kristitty ei myöskään voi suvaita eriarvoisuutta, koska se estää yhteyden toteutumista
loitontamalla ihmisiä toisistaan.”
[Staniloae 1980, 206–207, 209]
“Eukaristian ja diakonian välistä suhdetta perustellaan toteamalla, että ehtoollisessa Kristus uhraa itsensä kristittyjen hyväksi. Samalla edellytetään, että häneen kuuluvat kristityt antaisivat edelleen itsensä eläviksi uhreiksi, ja toimittaisivat liturgiaa liturgian jälkeen. Tällä käsitteellä on ortodoksinen perusta.”
[Hurskainen 2010, 5]
“Hurskainen katsoo, että Kiovan neuvotteluissa vuonna 1995 lähimmäisyyden työhön liittyen muodostui käsiteristiriita, jossa vastakkain olivat ortodoksien ”liturgia liturgian jälkeen” sekä luterilaisten ”iloinen vaihto”. Ensimmäinen korostaa Hurskaisen mukaan yhteisöllisyyden merkitystä lähimmäisyydentyössä kun taas jälkimmäisessä korostuu yksilön henkilökohtainen panos yhteisön hyväksi.”
"6.2.3 Kuinka elää kristittynä?
Teesien esittely valitussa viitekehyksessä; Jotta yksilöä voidaan pitää sitoutuneena yhteisöönsä, siltä edellytetään osallistumisen lisäksi yhteisön asettamiin normeihin sopeutumista.
Tässä yhteydessä tällä tarkoitetaan käyttäytymistä ja moraalikäsityksiä.
Siikaniemessä näiden suhde esitettiin seuraavasti:
“Kirkon sanoma ja toiminta liittyvät olennaisesti toisiinsa. Siellä missä
kirkon jäsenet elävät uskonsa mukaisesti osoittaen kristillistä rakkautta
teoissaan ja suhtautumisessaan ympäröivään maailmaan, kirkon jäsenyys
vahvistuu ja kirkko vetää puoleensa uusia jäseniä. 302
Neuvottelijat toivovat, että kirkon jäsenet toimisivat sen ymmärryksen pohjalta, mikä
heille on kirkon välittämän sanoman ja toiminnan pohjalta muodostunut omasta uskostaan.
Kristillinen rakkaus mainitaan kaiken hyvän tekemisen lähtökohtana. Lisäksi
toivotaan, ettei hyvän tekeminen ja rakkautta välittävä suhtautuminen rajoittuisi
ainoastaan toisiin yhteisön jäseniin vaan koko ympäröivään maailmaan.”
Lieneekö tämä sovelias ketju tälle linkille?
Linkki on Konstantinopolin patriarkka Bartolomeoksen puheeseen, jonka hän piti Euroopan kirkkojen konferenssin yleisistunnossa Tallinnassa 18.6.2023. Hän puhuu ekumenian nykytilasta ja näkymistä mielestäni vähän pessimistiseen sävyyn 
. Ja monisanaisesti myös.