Pitääpä aloittaa ketju, kun tuli yhdessä raamattupiirissä asia vastaan. Eli Ilm. 2. luvun kirje Efeson seurakunnalle ja siinä mainittu luopuminen ensi ajan rakkaudesta. Mitä tämä rakkaus on?
Monestihan tulee ajateltua, että kyseessä on vastauskoontulleen innostus. Sehän on ilmiö, jossa on hyvää ja huonoa, ja uskossa on kuitenkin tarkoitus myös kasvaa ja kypsyä. Moni kokee uskoontulemiskokemuksen teini-iässä, jolloin aivojen kehitys on vielä kesken eikä harkintakyky ole samalla tasolla kuin aikuisena. Aikuisempi kristitty saattaa muistella uskisteinitempauksiaan lähinnä nolona, kun tajuaa että eipä niillä ainakaan hyvää hedelmää tuotettu. Ensi ajan rakkauteen palaaminen ei siis tällaisen henkilön kohdalla varmastikaan tarkoita sitä, että pitäisi alkaa uudestaan käyttäytyä kuin 15-vuotias…
Tästä asiasta olisi mielenkiintoista kuulla sellaisten ihmisten ajatuksia, jotka ovat tulleet uskoon aikuisemmalla iällä. Millaista on elää hengellistä alkuhuumaa kypsän otsalohkon kanssa?
Mutta sitten mietin myös, tarkoittaako ensi ajan rakkaus tätä asiaa ollenkaan. Vai puhutaanko tässä esim. lähimmäisenrakkaudesta kuitenkin? Oliko efesolaisilla sellaista alussa enemmän, tai onko ihmisillä yleensäkin?