Pitääpä aloittaa ketju, kun tuli yhdessä raamattupiirissä asia vastaan. Eli Ilm. 2. luvun kirje Efeson seurakunnalle ja siinä mainittu luopuminen ensi ajan rakkaudesta. Mitä tämä rakkaus on?
Monestihan tulee ajateltua, että kyseessä on vastauskoontulleen innostus. Sehän on ilmiö, jossa on hyvää ja huonoa, ja uskossa on kuitenkin tarkoitus myös kasvaa ja kypsyä. Moni kokee uskoontulemiskokemuksen teini-iässä, jolloin aivojen kehitys on vielä kesken eikä harkintakyky ole samalla tasolla kuin aikuisena. Aikuisempi kristitty saattaa muistella uskisteinitempauksiaan lähinnä nolona, kun tajuaa että eipä niillä ainakaan hyvää hedelmää tuotettu. Ensi ajan rakkauteen palaaminen ei siis tällaisen henkilön kohdalla varmastikaan tarkoita sitä, että pitäisi alkaa uudestaan käyttäytyä kuin 15-vuotias…
Tästä asiasta olisi mielenkiintoista kuulla sellaisten ihmisten ajatuksia, jotka ovat tulleet uskoon aikuisemmalla iällä. Millaista on elää hengellistä alkuhuumaa kypsän otsalohkon kanssa?
Mutta sitten mietin myös, tarkoittaako ensi ajan rakkaus tätä asiaa ollenkaan. Vai puhutaanko tässä esim. lähimmäisenrakkaudesta kuitenkin? Oliko efesolaisilla sellaista alussa enemmän, tai onko ihmisillä yleensäkin?
Minun mielestäni tuossa on tapahtunut Jeesuksen jääminen joidenkin uskon elämän asioiden varjoon. Keskitytään liian vähän Jeesukseen, liikaa johonkin muuhun, vaikka hyväänkin asiaan.
Itse olen sangen aikuisena (n.50v) tullut uskoon sairaskohtauksen aiheuttaman kuolemanrajakokemuksen kautta. Se usko on pysynyt ja sen kuin vahvistunut matkan varrella.
Olen aina ollut siinä käsityksessä, että tuo symbolinen “ensi ajan rakkaus” tarkoittaa juuri sitä maallisen rakkauden voimakasta hullaantumista, mikä usein johtaa intohimoiseen suhteeseen, mutta mikä saattaa myös kadota sangen pian ja aiheuttaa suhteen lopun.
Se symboloisi helposti uusista asioista innostuvan ihmisen uskoontuloa, mikä leimahtaisi kyllä nopeasti kiihkeään liekkiin, mutta pian hiipuisi ja aiheiuttaisi etääntymisen Jumalasta. Juuri kuten Anskutin kirjoitti.
Itselläni tuon yllättävän henkiin jäämiseni tuottama hurja usko Jumalaan ja elämäni merkitykseen tosiaan alussa loisti, mutta ajan kuluessa sen alla ja mukana kasvoi myös rauhallisempi rakkaus -luottamus Jumalan tukeen ja varjelukseen. Sitä vahvistivat useat johdatukselta vaikuttavat tapahtumaketjut elämässäni, ja monet selviämiset uusista uhkista ja hyökkäyksistä jotka onnistuin torjumaan. Jumala auttoi.
Varhaiskirkossa oli paljon ongelmia väärien opettajien kanssa. Efesolaisia oli luopunut ensirakkaudestaan, oikeasta uskosta, ja lähtenyt väärien apostolien kelkkaan. Myös Ilm. 2:6 (Siinä teet kuitenkin oikein, että inhoat nikolaiittojen* tekoja, joita minäkin inhoan - *Nikolaiitat ovat seurakuntaa uhannut lahko) tukee tätä teoriaa.
Ap. t. 20:29-30 29 Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa.
Vääristä apostoleista 2. Kor. 11:1-15
4 Jos joku tulee luoksenne ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet, jos te saatte jonkin toisen hengen kuin sen, jonka olette jo saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette jo ottaneet vastaan, niin sellaista te kyllä hyvin siedätte.
13 Semmoiset ovat vääriä apostoleja, petollisia työntekijöitä, he vain tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi.
Minussa syntyi voimakkain rakkaus Jumalaa kohtaan kun tajusin Pyhän Hengen vaikutuksesta saaneeni syntini anteeksi. Tuli tunne, että jos maailmassa olisi kahva kiskaisisin sen pois radaltaan. Eikä tuo tunne minua ole vieläkään jättänyt, vaan koen sen yhä uudelleen lukiessani evankeliumin sanaa.
Kysymykseen ensiajan rakkaudesta vastaus on varmaankin ainakin osaksi tuota innostusta. Minä en ole vasta uskoon tullut, vaan yli 60 vuotta sitten, mutta ensi ajan rakkaus syttyi vasta vähän yli 15 vuotta sitten roihuun.
Jo sitäkin ennen olin kymmeniä vuosia uskossa, mutta sisällöstä en niin paljon tajunnut kuin nyt myöhemmin. Ja tuo roihun tärkein sisältö on Raamattu, sen kertomukset ja opetukset, Jumala. Tajuan päivä päivältä vain enemmän rakastavani Jumalan sanaa. Ehkä siksi, että olen saanut siihen koko tuon ajan hyvää opetusta, ehkä siksi että tunnen sitä nykyään paljon paremmin kuin ennen, kun käsitykseni siitä aiemmin oli hyvin ohut, kuin tämän päivän naispastorilla .
Innostus ja tunne on toki hiipunut. Se on enemmän tasaista luottamusta, ymmärrystä ja tietoa, mutta toisinaan roihahtaa myös hetkeksi liekkeihin. Toivoisin itse sen roihuavan enemmän, mutta en voi siihen juuri itse vaikuttaa. Sen se kuitenkin tekee, että joka päivä tajuan, miten tärkeä asia Raamattu on, miten jumalallinen ilmoitus se on ja miten johdonmukaisesti se etenee 1.Mooseksesta aina Raamatun loppuun asti, miten asiat nivoutuvat toisiinsa ja miten jo tuhansia vuosia aiemmin on tiedetty, mitä myöhemmin tulee tapahtumaan.
Ilmestyskirjassa Jeesus Johanneksen suulla puhuttelee seurakuntia. ”Sinä” ei ole siis yksilö vaan seurakunta, joka saa moitteita tai kehuja, varoituksiakin. Myös Efesolle Jeesus antaa ruusut ja risut.
Ne teot, joita ensimmäinen rakkaus teetti, olivat pakanuudesta irtautumista. Ilmeisesti taikuus yms. kiehtoi uudelleen kun asiasta piti muistuttaa.
Hauskallakin tavalla ”palavuus” voidaan ymmärtää myös konkreettisesti.
Ainakin näin voidaan tulkita:
Efesoksen seurakunta saa Jeesukselta myös moitetta. Se on luopunut “ensi ajan rakkaudesta” ja siksi Jeesus kehottaa sitä tekemään jälleen “ensi ajan tekoja”. Apostolien teoissa kerrotaan, mitä Efesoksessa tapahtui, kun kaupungin asukkaita kääntyi kristityksi. Ne, jotka olivat harrastaneet taikuutta ja omistivat alan kirjallisuutta, kokosivat kirjoista rovion ja sytyttivät sen tuleen. Kirjojen arvo oli 50.000 hopearahaa (Apt 19,19). Hopearaha oli lähes työmiehen päiväpalkka. Poltettujen kirjojen arvo nykyrahassa oli siis noin 10 milj. mk! Usko Jeesukseen otettiin todesta ja siitä tehtiin myös johtopäätökset. Into, jota oli ollut uskon alkutaipaleella, oli ilmeisesti hiipunut. Uskossa ei enää oltu niin tosissaan kuin oli oltu. Tästä Jeesus seurakuntaa moittii ja kehottaa sitä palaamaan siihen palavuuteen, joka seurakunnassa oli vallinnut pian sen syntymisen jälkeen. Ellei seurakunta tee parannusta, Jeesus lupaa siirtää Efesoksen seurakunnan pois omiensa joukosta. Se on pahinta, mitä seurakunnalle voi tapahtua. Jos Jeesus hylkää, seurakunta kuolee varmasti. Sille, joka kuulee Jeesuksen varoituksen, luvataan paljon: hän pääsee taivaaseen syömään elämän puusta. Joka siitä syö, se ei kuole koskaan (ks. 1 Moos 3,22).
Seurakunnista nimenomaan on kyse. Filadelfia taisi olla ainoa, joka ei saanut yhtään moitteita. Käytiin kiertämässä noita Ilmestyskirjassa mainittua seitsemää seurakuntaa Turkin alueella yli viisi vuotta sitten omin päin vaimon kanssa. Kaksi nyt ainakin löydettiin, Smyrna ja Efeso, lopuissakin olisi voitu käydä, mutta ainakin osa oli sen verran hankalien bussiyhteyksien päässä, ettei viitsitty yrittää.
Efesoon pääsi suoraan junalla Izmiristä (Smyrna), jossa metrolla varta vasten mentiin katsomaan vanhaa Smyrna-nimistä paikkaa. Lisäksi Izmirin keskustassa oli vanhoja Smyrnan raunioita ja piispa Polykarpoksen kirkko, jossa hänen hautansa oli. Polykarpos oli apostoli Johanneksen oppilaita. Johanneksen hautakirkon rauniot taas olivat Efesossa, jossa kurkistelin alas kammioon. Kuulemma sieltä välillä nousee pölypilvi, kun Johannes vastaa rukouksiin. Ei meidän aikana kuitenkaan.
Lyhykäisyydestään huolimatta tämä on yksi parhaita ketjuja joihin olen tutustunut tässä muutaman päivän aikana jotka olen täällä ollut rekisteröityneenä. Oli pakko antaa kaikille tykkäys.
Minä olen juurikin niitä jotka tulivat uskoon teininä ja olivat radikaaleja alkuvuosina. Tuolta ajalta on ylilyöntejä, mutta myös paljon rakkaita muistoja. Sittemmin uskosta tuli maltillisempi, tosin vaikea sanoa paljonko aikuistuminen noin muutoinkin vaikutti tai eri elämänkokemukset. Elämä ei ollut helppoa nuorena, enkä kaipaa niistä ajoista juuri mitään.
Kuulostaa pitkälti omalta kokemukseltani.
Sanokaa te jotka olette olleet pitkässä parisuhteessa, että eikös parisuhteelle käy vähän samoin? Ensihullaannus hiipuu, mutta kiintymys ja luottamus syvenee. Kuulin tästä joskus sanonnan: “Nuori rakkaus on kuin nuotio: se roihuaa, kipinöitsee, valaisee ympäristön. Sitä ihaillaan, mutta sen lähelle ei passaa mennä. Kylmä tuuli heikentää sitä. Kypsä rakkaus taas on kuin hehkuva hiillos: se ei enää roihua eikä kipinöitse, mutta on lämmin ja luokseen kutsuva, ja kaikilla on hyvä olla sen äärellä lämmittelemässä ja tekemässä ruokaa. Ja kylmä tuuli saa sen vain hehkumaan entistä punaisemmin.”
Kauniita sanoja. Pitkässä avioliitossa on ilot ja surut jaettu yhdessä ja usein selvitty vaikeista vaiheista eteenpäin. Ei se ilman oppimisprosessia pysy koossa - eli omasta oikeassaolemisesta on pakko ainakin luopua jne - eikä aina valitettavasti sittenkään vaikka mitä olisi opittu. Lahjahan tuo on, että saa olla yhdessä edelleen.
Mutta tämän ketjun aloitus ei kyllä käsitellyt mitään tällaisia asioita.
Ilmestyskirja on Jeesuksen puhetta seurakunnille. Monet niistä ovat luopuneet oikeasta uskosta. Ei ole enää sitoutumista ja pakanallisuuden pois polttamista. Siksi moitteet.
Tätä tämä on. Tekisi mieleni melkein sanoa alkuosaan, että ikävä kyllä. Ihmettelen, mistä joillakin riittää intoa ja paloa esim lähetys- tai evankelistan työhön, arvostan heitä suunnattomasti.
Itsestään ihminen ei voi uskoa ammentaa, tarvitaan Jumalan Pyhän Hengen voimaa, sitä vain ikävä kyllä minulta puuttuu, mutta olen nähnyt sen lähihistoriassani toimivan, sitä ikävöin.
Erilaisia uskonpolkuja on varmasti monenlaisia, kuten on ihmisluonteita ja tarpeitakin. Joku tykkää jostakin, mitä toinen ei voi sietää. Sen olen täälläkin useasti saanut nähdä. Ei kuitenkaan ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa uskoa, vaikka onkin vain yksi ainoa oikea ilmoitus ainoasta Jumalasta. Lähestymiskulmia on yhtä paljon kuin on ihmisiä. Jokainen lähestyy Jumalaa oman elämänkokemuksensa ja taustansa kautta ja etsii sitä mitä eniten kaipaa. Itse kaipaan eläväksi tekijää, uudistajaa, uuden voiman antajaa, en tulen sammuttajaa. Tulta minä olen tullut tuomaan tänne, sanoi Jeesuskin.
Kuuntelin eilen illalla, kuten usein muulloinkin radio Deistä kristillisten lähetysjärjestöjen ohjelmia. Raamattu kannesta kanteen on pitkän ajan jokapäiväinen suosikki, mutta myös monia muita kuuntelen, esim. Irrtv:n Itäraportti-ohjelmaa, jossa käsitellään kulloinkin käynnissä olevien lähetyskohteiden asioita Suomeakaan unohtamatta. Kuten edellä kuvasin, kuuntelen näitä ihmetellen ja ihaillen, miten jotkut jaksavat tehdä kovasti töitä Herran elopelloilla, täysi arvostukseni heille. Oma uskoni kun riittää hädin tuskin itselleni, saati muille jaettavaksi.
Hannu Haukka uskaltaa kiertää Ukrainassa sotatantereilla vieden apua sinne, missä sitä eniten tarvitaan, nyt hän oli Senegalissa perustamassa paikallista mediamissiota, maassa jossa eri uskonnot ja vallat kilpailevat keskenään. Juuri kun heidän piti aloittaa medialähetysoperaatio paikallisella televisiokanavalla, tulivat vihollisryhmät ja polttivat studiot ja koko lähetyskeskuksen. Tee siinä sitten lähetystyötä.
Suomessa Irrtv:n mediamissio oli pari vuotta sitten, jossa kävin tilaisuudessa evankelista Ari Taljaa kuuntelemassa. Nyt hän oli ollut Koko perheen vappu-tapahtumassa Helsingissä juontamassa yhdessä Irrtv:n varatoiminnanjohtajan Andreas Wirthin kanssa ja vetivät Jeesus-marssia, johon itsekin olen joskus osallistunut. Nämä usein helluntai- ja vapaakirkollistaustaiset ihmiset jaksavat tehdä työtä, koska Herra antaa heille siihen voiman. Sitä etsin ja kaipaan itsellenikin.
Tulin uskoon 38-vuotiaana.
Olin jättänyt kaiken entisen elämäni löytääkseni elämälleni todellisen tarkoituksen. Koko omaisuuteni mahtui yhteen reppuun ja minulla oli rahaa vuodeksi, kahdensadan euron kuukausibudjetilla. Sen piti riittää elämän tarkoituksen löytymiseen.
Viimeisellä melontareissulla ennen tätä elämänmuutosta olin rukoillut korkeammalle voimalle että en ole tarkoituksella paha, miksi kaikki menee kohti tuhoa, enkä tiedä enää mitä tehdä sillä minähän olen todella yrittänyt olla hyvä ihminen ja että on vain vaikeaa löytää elämäntapa jossa todella kaikki naksahtaa kohdalleen ja pystyy seuraamaan omaatuntoaan. Aallokko oli korkea merikajakillekin ja koin että itse elementitkin halusivat heittää minut olemattomiin. (Myöhemmin lempipsalmeiksi muodostuneet 18 ja 93 muistuttivat tästä hetkestä.) Ajattelin että jos kaiken tarkoitus on hukuttaa minut kuoleman aaltoihin on parempi jättää kaikki ja joko kuolla tai löytää elämän tarkoitus.
10 kuukauden kuluttua Jeesus oli löytänyt minut.
Kävin joka päivä messussa noin puolentoista vuoden ajan. Sen jälkeen käytännön syistä muutaman kerran viikossa. Kävelin 1300 km kolmessa eri valtiossa.
Asuin yhteensä kaksi vuotta kahdessa eri luostariyhteisössä.
Palvelin erilaisissa seurakunnan toiminnoissa. Olisin voinut jäädä sille tielleni, mutta palasin kotimaahan. Se on ollut vaikeaa, mutta uskon että uuden elämäntavan on päästävä parantamaan myös juuret.
Ennen en ollut huolissani syntisestä elämästäni, koin olevani niin tiukoilla ja heikoilla että Jumala ymmärtää minun yrittäneen olla hyvä ihminen. Synnintunto on tullut hitaasti ja rakastavassa suhteessa Jumalaan se on ollut luonnollista.
Uskoontulon kokemus oli kokemus siitä että minun kohtaloni ei olekaan ennalta kirjoitettu suoraan kurjuuteen ja kadotukseen vaan minun varalleni on suunniteltu ihan muuta.
Vaikeus on siinä että maailma ei toimi uskossa ja maailmasta on uskovankin hetkeksi löydettävä elämänsä.
14 vuoteen on mahtunut kaikenlaista ja varmaan olen uskossani kasvanutkin. Rakkaus tuntuu kuitenkin samalta kuin silloinkin. Jeesuksen kanssa on saatava olla, muuten millään ei ole mitään merkitystä. En tarkasti mieti mikä on syntiä ja mikä ei mutta kun alkaa tuntumaan siltä että Jeesuksen silmistä heijastuu eron suru, on tehtävä jotain, muutettava tapojaan, käytävä ripittäytymässä, puhumassa uskovan veljen tai sisaren kanssa.
Hyvää hedelmää noista viidestä ensimmäisestä vuodesta tuli paljon, sekä itselleni että toivottavasti myös muutamalle muulle.
Aivolohkon tila oli mikä oli, en ota kantaa.
Eikä tuo tunne minua ole vieläkään jättänyt, vaan koen sen yhä uudelleen lukiessani evankeliumin sanaa.
.