Epäsuosittua - laimentamatonta kalvinismia

Epäsuosittua - AlfaTV on video, joka on minulle tullut joskus sosiaalisessa mediassa vastaan. Siinä puhuvat henkilöt ovat reformoituja kalvinisteja. Videolta löytyy myös Paul Washer.

En tykkää videon nuotista enkä sisällöstä yhtään. Ja mietin, että mikä siinä tarkalleen on vikana? Kaksi ehdokasta syyksi on, että 1) se on suunnattu modernia “etsijäystävällistä” hipsteriuskoa vastaan. Mutta se ei mainitse asiasta erikseen. Vaan puhuu kuin kaikki ihmiset kroonisesti haluaisivat tehdä Jumalan omaksi kuvakseen. Johon se vastineeksi alleviivaa sitä, että Jumalassa ei ole mitään ihmiselle ymmärrettävää, ihmistä miellyttävää tai jotain, mitä ihminen saattaisi odottaa tai toivoa. Tämä on ihan Raamatun perusteella epätosi väite.

Toinen on, että se 2) on suunnattu jotain kärjistettyä itsensä pelastamisen stereotypiaa vastaan. Siinä on paljon materiaalia kumartelevista ja meditoivista ukkeleista.

Näiden vastineeksi se esittää pelastuksen askeleet siten, että ihmisen pitää ensin olla jotenkin lyöty täysin toivottomaksi. Jumala tulee piinaavan oikeusistuimen tavoin käymään lävitse jokaisen ihmisen sanan, ajatuksen, asenteen ja teon. Muistatko jokaisen kerran, jolloin ajattelit seksiä tavalla, joka ei ollut ihan täydellisen oikein? Et tietenkään. Vaan Jumala muistaa. Kaikkien kaikki kerrat. Jotka jokainen heistä tulee löytämään edestään. Ja tämä on yksi universumin keskeisimpiä asioita.

Sitten on se pelastuskäsitys, että Jumalan täytyi saada rangaista jotakuta. Sen jälkeen Jumala predestinoi valitsemansa ihmiset pelastukseen, koska viha oli siten lauhdutettu heidän kohdaltaan. Ja tämän kellokoneiston käynnin näkeminen, jossa ihmiset Jumalan valinnan perusteella predestinoidusti lentävät pelastukseen tai kadotukseen, on maailmankaikkeuden hienoin asia. Josta enkelitkin riemuiten ylistävät.

Raamatussa on niin, että synti on ollut ensin, ja laki on jäljestäpäin annettu. Tuossa videolla asia esitetään niin, että laki on Jumalan ikuinen ja pysyvä ominaisuus, ja synti on vain rikkomusten tapahtuminen tai rikkomusten summa sitä vastaan.

Joku voisi sanoa, että tuo video edustaa äärimmäistä lakihenkisyyttä. “Jumala on pyhä”, huokaa Paul Washer äänellä, jonka sävy aivan kuin sanoo, että “%&#$ idiootti, etkö sinä käsitä?” Ja “ihminen on syntinen”, siis merkityksessä “ei mitään muuta kuin syntiä, syntiä, syntiä”. Että tällainen lähtöasetelma.

Kun taas kalvinistille tuo ajattelu edustaa äärimmäistä armoa. Koska missään ei ole ihmisen ja Jumalan välinen kuilu niin suuri ja syvä, ja ihmisen tila niin toivoton, kuin heidän opissaan. Kaikkien muiden armo on halvempaa ja kevyempää, koska ihmisen ei tarvitse ahdistua niin loppuun asti asiaa ajatellessaan. Ja ihmiselle jää kaikenlaisia luuloja, että hän voi käsittää tai kaivata tai osallistua uskoonsa.

Sitten on se hassu ajatus, että joku niistä kuvatuista, meditoivista ukkeleista ajattelisi pelastavansa itsensä kalvinistisessa merkityksessä sillä meditoinnillaan, nuokkumisellaan tai kumartelullaan. Minua vähän huvittaa se kontrasti, että videolla esiintyvät henkilöt ovat enemmän tosissaan kuin talibaanit, ja silti he näkevät kaiken jonkin äärimmilleen kärjistetyn ja marginaalisen ajattelutavan lävitse. Joka johtaa aivan hassuihin väärinkäsityksiin jos sitä soveltaa mihin tahansa muuhun.

Vai nouseeko jollekin muulle tästä muita ajatuksia?

Minulla on vielä pari kysymystä. Jos Jeesuksen ihmisyydellä ei ole mitään roolia pelastuksessa, niin miksi Jeesuksen tarvitsi elää ihmisen elämä? Jos Jeesus olisi kävellyt aavikolta täysi-ikäisenä miehenä Jerusalemiin kuolemaan, niin olisiko se ajanut saman asian? Miksi ensinnäkin kasvaa aikuiseksi? Ja miksi opettaa julkisesti? Koska neitseestä syntyminen oli ennustettu? No sen olisi voinut ennustaa toisin. Koska piti saada opetuslapsia? Heitä olisi voinut saada hyvin lyhyessä ajassa jos kalvinistinen käsitys evankelioinnista ja sovituksesta olisi silloin pitänyt paikkansa. Pieni joukko predestinoituja miehiä olisi kuullut tässä videolla sanotut asiat ja lähtenyt viemään sanomaa.

Jeesuksen olisi tarvinnut elää ehkä päivä. Raamattu olisi todella paljon ohuempi tietenkin. Tai lähinnä evankeliumit olisivat. Niitä ei tarvita edes nykyisessä muodossaan, jos niiden ainoa funktio on se, että jokaisesta niiden kertomuksesta poimitaan vain nämä tässä videolla sanotut asiat.

Vai joutuvatko kalvinistit sanomaan kuitenkin lopulta, että Jumala arvostaa hyvää kertomusta? Tai että Jumalan toimintaan vaikuttaa se, että ihmiset arvostavat hyvää kertomusta? Tai että Jeesuksen piti elää? Eikä vain kärsiä ja kuolla?

1 tykkäys

Olemme jossain määrin eritelleet luterilaisuuden ongelmia, mutta kylläpä tuossa kalvinismissa tuntuu olevan nuo kaikki luterilaisuuden kritisoitavat puolet vietynä potenssiin 10.

Kuvasit hyvin kellokoneistoa, jossa kaikki on ennalta määrättyä, pelastuvat mukaanlukien, ja siitä huolimatta ihminen on (muka) läpeensä paha ja syntinen. Minäkin todella kysyn, mihin Jumala tuollaisessa asetelmassa muka Jeesusta tarvitsi. Sovittamaan valittujen ihmisten synnit itse luomassaan kellokoneistossa?

Siis jos suoraan sanon, kalvinistinen asetelma on minun silmissäni niin älytön ja epäuskottava, että ihan ärsyttää!

Itse en ole koskaan hyväksynyt sellaista kristillisyyttä, jossa Jeesus kelpaa vain syntiuhrin asemaan ja osoittamaan hyperbolillaan (mikään Jeesuksen opetushan ei ole oikeasti voimassa), että ihminen on tuomion oma - ja laki syntirimpsuineen otetaan sitten Paavalilta. Sen paremmin en ole osannut epäsuhtaa sanoittaa.

Kiitos kun näin ansiokkaasti ilmaisit asian!

1 tykkäys

Kalvinistinen systeemi on sisäisesti äärimmäisen looginen, mutta tekee Jumalasta psykopaatin. Luterilainen systeemi sisältää ihmiselle käsittämättömiä paradokseja, mutta siinä Jumala on rakkaus.

Satuttiin tuossa juuri miehen kanssa puhumaan tuosta perinteisen protestanttisesta evankelioimistyylistä, jossa ensin yritetään kaupata ongelma (synninhätä) ja sitten siihen ratkaisu. Ihmisethän eivät välttämättä koe omaa syntisyyttään ja ahdistu sen edessä, joten armokaan ei silloin kelpaa ja/tai koko ajatus rakastavasta Jumalasta jää täysin teorian tasolle, ilman liittymäkohtaa todelliseen elämään. Mutta se, että ensin markkinoidaan ongelma, ei tätä välttämättä ratkaise, voi jopa lähinnä karkottaa ihmisiä. Joten mietittiin sitä, onko kristinuskoa mahdollista “markkinoida” muuten kuin synti-armo-akselista käsin, ja saada ihmisiä uskon yhteyteen muulla tavalla? Niin että ymmärrys synnistä ja armosta kuitenkin jossain vaiheessa kehittyisi?

6 tykkäystä

Hyvä pohdinta. Niinhän se on että synti ei ole oletusasetuksena kun ihminen alkaa miettiä olisiko Jumala oikeasti olemassa. Nykyään?
Eräs mieleenjäänyt lausahdus: “opeta ihminen ensin rukoilemaan, kyllä se usko sieltä sitten aikanaan tulee”.
Siinä on tietysti ristiriita, että onko järkeä rukoilla tai kehottaa rukoukseen, jos Jumala ei merkitse mitään.

Mutta ajattelen, että onko evankeliointi välttämättä niin täysin eri asia kuin kristillinen kasvatus. Lasten ja nuorten parissa lähdetään ainakin kirkossa usein siitä arjen tilanteesta. Tottakai opetetaan kristinuskon perusasiat silti. Mutta kysymys ei ole siitä, että synninhätä synnytetään vaan että elettäisiin Jumalan edessä kaiken aikaa.
Ehkä aikuisillekin, jotka eivät pidä itseään uskovina eivätkä rukoile, olisi tuotava tämä näkökulma mahdollisuudeksi.

Tämähän on sitä samaa aihetta, jota thinkcat on pitänyt esillä toisaalla. Usko liittyy elämään. Synti on todellisuutta, mutta sen karvaus tulee ilmi usein elämän varrella, jos Jumala on kuvioissa mukana. Silloin armon merkitys ja rakkauden merkitys avautuvat. Ihmisellä kun ei ole kykyä ratkaista niitä kaikkein pahimpia solmuja muuten kuin Jumalan avulla - jos hänessä on syntynyt usko.

3 tykkäystä

Olet asian ytimessä. En ole koskaan ymmärtänyt sellaista mentaliteettia, että “yritetäänpäs nyt keksiä sinusta jokin synti, jonka tunnossa rypeä, jotta osaat sitten ottaa vastaan armon”.

Siinä hypätään ikään kuin valmispaketin kanssa asioiden yli ja ohi.

Ainakin minulle on tärkein kysymys, miten elää Jumalan tahdon mukaisesti ja Jeesusta seuraten jo tätä elämää.

2 tykkäystä

Calvin on symppis. Psalmikommentaarit ovat hoitavia. Calvin on mukavampi kuin Luther. Olisin reformoitu jos pitäisi vaihtaa kirkkokuntaa. Paitsi että ei minua huolittaisi reformoiduksi kun olisin niin ärsyttävä. Predestinaation(reformoidun) historia on itsessään paras kuvaus predestinaatiosta ja siitä miten se toimii. Barth hoiti homman tyylikkäästi loppuun vaikka mielestäni ei viimeistä sanaa saakaan.

D

Joitain huomioita:
Videon katsominen ei ollut niin epämiellyttävä kokemus kuin mitä oletin (tai ei olisi ollut ilman kohtaa 3.25 jossa suitsuttava ristikaulainen vanhan kirkkokunnan pappi vilahtaa osana teoillaan täydellistymistä hakevien buddhalaisten ja muslimien rivistöä).

Niin kuin sanoitkin, video näyttäisi olevan suunnattu ”etsijäystävällistä hipsteriuskontoa” vastaan, pluralististista ja humanistista asennetta vastaan, jossa mahdollinen jumala oletetaan ilman muuta ihmisen omien toiveiden ja arvojen mukaiseksi. Uskoakseni suuren osan videolla sanotusta voisi (yksittäisinä lausumina) kuka tahansa kristinuskon vakavissaan ottava allekirjoittaa. Tietysti painotukset ja rivien välit joskus ratkaisevat kokonaismerkityksen. Jos sinulla on epämieluisia henkilökohtaisia kokemuksia joistakin reformoitujen baptistien suuntaisista lahkoista, niin silloin jotkin vivahteet huomaa epäilemättä herkemmin.

Mainitsit erikseen Paul Washerin (minulle tuntematon). Oliko hänen esiintymisensä jotenkin erityisen arveluttavaa, vai onko hän joissain piireissä muita filmillä esiintyneitä tärkeämpi nimi?

Tietystä vanhan, ”katolisen” kokonaiskirkon näkökulmasta heresia, lahkolaisuus, ”erottautuminen” lähtee siitä, että yksittäiset ihmiset ottavat joitakin Raamatun kohtia ja tietyn erityisen tulkinnan niistä jonkinlaiseksi ylivertaiseksi periaatteeksi joka antaa heille kyvyn ja oikeuden tutkia ja tuomita kaiken muun. Kalvinismissa, jonka kritisoiminen tällä foorumilla on varsin turvallista, tämä periaate on ilmeisesti ollut se, että mikään ei saa himmentää Jumalan kunniaa (vaikka monet ajattelevat, että nimenomaan kalvinistien olettamalla tavalla kunnianarka Jumala ei kunnioitusta ansaitsisi).

En itse tunne näitä nykyisiä reformoituja kristittyjä. 1500-1600-lukujen reformoituja tunnustuskirjoja olen lukenut, ja pintapuolisen vaikutelman perusteella ne ovat mielestäni paremmin kirjoitettuja kuin luterilaisten vastaavat teokset. Calvinin pääteoksia en ole lukenut, mutta käsittääkseni hän oli varsin pätevä läntisistä lähtökohdista työskentelevä teologi, ja lähempänä vanhaa katolisuutta kuin myöhempien vuosisatojen seuraajansa (ei mikään bibleonlyisti).

Itse itäiseen ortodoksiaan päätyneenä entisenä luterilaisena näen 1500-luvun kalvinismissa tiettyjä sympaattisia puolia. Siinähän pyrittiin palaamaan vielä pidemmälle kohti patristisia ja heprealaisia juuria kuin luterilaisuudessa, ja silloin palattiin myös tiettyihin käytäntöihin ja opillisiin ilmaisutapoihin, jotka idän kirkko oli säilyttänyt, esimerkiksi kymmenen käskyn numerointitapaan tai liturgisen soitinmusiikin kieltoon. Toisissa asioissa toki kalvinistit menivät vielä luterilaisia pidemmälle heresiaan, esimerkiksi jyrkässä kuvakiellossa tai [poistettu kohta] ehtoollisen lokaalipreesensin kiellossa. (Tosin ajattelen että ainakin Calvinin oma ehtoollisoppi voitaisiin selittää vanhan kirkon kannalta parhain päin, niin kuin jotkut ekumeenisesti suuntautuneet, ”korkeakirkolliset” reformoidut teologit ovat yrittäneetkin.)

Joistain minun silmääni sattuneista, epäilemättä esittäjiensä ajattelutapaa valottavista kohdista filmillä: tosiaan paljon korostetaan tiettyä Jumalan lakia ja normia ikään kuin Jumalan itsensäkin yläpuolella olevana asiana, jota tämän valitettavasti täytyy noudattaa ja välttämättä rangaista jotakuta. Ihmisen ja Jumalan ”hyvä” näyttävät erkanevan kovin kauas, esimerkiksi kun sanotaan, että todellisella ilolla ja onnella ei ole mitään tekemistä maallisten asioiden tuottaman ilon kanssa.

Ja jos rivien välistä ennakkotietojeni valossa luin, niin kalvinistinen pelastusoppi yhdistetään baptistisen kääntymyskokemuksen välttämättömyyden tarpeeseen (jo monien 1600-luvun puritaanien tekemällä, mutta ei suinkaan Calvinin ajattelun kannalta välttämättömällä tavalla): ”Kun Jumalan Henki tulee sydämeen ja ihminen kokee Armon…” [niin se on jotain aivan muuta kuin mikään aikaisempi].
Todetaan että ”Raamattu opettaa katumuksen ja uskon välttämättömyyttä”, mikä on aivan oikein ja olennaista, mutta annetaan ymmärtää että yksilön on ymmärrettävä tämä katumus ja usko opillisesti oikein ja koettava se elämyksellisesti oikein, jotta se olisi oikeaa. (Tämä kritiikkini on tietysti sovellettavissa myös ainakin suureen osaan luterilaisuutta.)

Filmin on siis ilmeisesti tarkoitus vedota sekularisoituneiseen, mutta amerikkalaisen hyvän tavan mukaan ”kristillisyyteen” periaatteessa myönteisesti suhtautuvaan katsojaan. Tuntuu, että siinä esiintyvä tiukka ihmisen lähtökohtaisen arvottomuuden painottaminen ja sen loogisiin seurauksiin vetoaminen vaikuttaisi vain tietyn tyyppiseen, nykyään ehkä melko harvinaiseen vastaanottajaan, ihmiseen, joka yhtäältä kunnioittaa loogiselta kuulostavaa perustelua ja toisaalta tuntee epämääräistä syyllisyyttä ja jonkinlaista masokistista halua tulla rangaistuksi. Joku filmin puhuja (muu kuin Washer) kuvailee ihmisen asianmukaista tilannetta Jumalan edessä: mies on pää painettuna alas ja suu kiinni, valmiina kuulemaan tuomionsa. On ehkä pystyttävä kuvittelemaan itsensä vuoron perään tuomion lausujan, vastaanottajan ja yleisön asemaan ja kokemaan mielihyvää kaikissa positioissa.

Ilo tämän kellonkoneiston toiminnan seuraamisesta tuo minulle mieleen 1900-luvun marxisti-leninistien (tai Ranskan vallankumouksen huippuvaiheen jakobiinien) kauhunsekaisen hurmioitumisen historian musertavan pyörän edessä, auliuden, jolla ilmeisesti useimmat Stalinin näytösoikeudenkäynneissä tuomitut vanhat bolsevikit alistuivat, koska kokivat kohtalonsa välikappaleena historian vääjäämättömässä, voittoisassa etenemisessä.
:robot:

Otaksutko, että luterilaiset kieltäisivät ehtoollisen lokaalipreesensin joiltakin osin?

En, pahoittelen epäselvää muotoiluani. Virallinen luterilainen käsitys on ymmärtääkseni ns. “sakramentaalinen unioni”, Kristuksen ruumis ja veri ovat viinissä ja leivässä, niiden kanssa ja niiden alla. Olen unohtanut, mikä on tämän ja ns. konsubstantiaatio-opin ero, muistan, että jotkut kommentaattorit tällä foorumilla eivät halunneet viimeksimainittua termiä käytettävän. Voi olla, että käytän lokaalipreesens-sanaa jossain ei-standardissa merkityksessä, mutta ajattelen että “reaalipreesens”-käsite voidaan ymmärtää myös jossain sellaisessa (luullakseni joidenkin reformoitutaustaisten ryhmien käyttämässä) merkityksessä jossa Kristus on kyllä “reaalisesti” läsnä itse tapahtumassa, mutta ei lokalisoidu (paikallistu) ehtoollisaineissa.
Luterilaisten keskuudessa on tosin käsittääkseni ollut ajoittain taipumusta sellaiseen ajatteluun, että Kristuksen sakramentaalinen läsnäolo ehtoollisaineissa rajoittuu tiukasti nauttimishetkeen, siis siihen hetkeen, jossa ne otetaan vastaan suulla. Calvinin ajatus oli kai se, että uskovat nousevat ehtoollista vastaanottaessaan jossain spirituaalisessa mielessä taivaaseen, jossa Kristuksen ruumis sijaitsee.

Kirjoitukseeni, jota muokkasin useaan kertaan, oli jäänyt väärään paikkaan sanat “pidemmälle menevässä”, jotka nyt poistin. Tarkoitukseni oli sanoa, että kalvinistit menevät [itäisen ortodoksian näkökulmasta] vielä pidemmälle heresiaan, pilkku, ja pilkun jälkeen tulevat kohdat ovat ne, joissa he poikkeavat luterilaisista. Enhän myöskään oleta, että luterilaisilla olisi kuvakielto. Luterilaisten hereettisyyden luonnetta en tuossa kohdassa lainkaan kuvaillut.

Kiitos perinpohjaisesta lisäselvityksestäsi. – On kyllä totta, että luterilaisten keskuudessa on ollut eri aikoina taipumusta milloin mihinkin väärään ehtoollisoppiin. Siksipä tunnustuskirjoissa onkin varsin seikkaperäistä selittelyä siitä, mikä on oikea ehtoollisoppi ja mikä ei (http://tunnustuskirjat.fi/yo/7.html).

1 tykkäys

En tiedä onko tämä ketjun aiheeseen enää, mutta jatkan tätä Anskutinin hyvää mietiskelyä että ei monella ole tarvetta edes rakastavalle Jumalalle, vielä vähemmän kuin synnistä pelastavalle Jumalalle. Eikä moniakaan kiinnosta se, että pitäisi tekeytyä rakkaudenkaipuiseksi tai synnintuskaiseksi.
Mutta eksistoimisen mysteeri kiinostaa aika monia, tieteen kautta ja muutenkin.
Kosminen Kristus sopii kvanttimekaniikan teorioiden rakosiin oikein hyvin.
Tämä on itsellenikin ensisijainen syy olla Kristuksesta kiinnostunut. Syntisyys harmittaa lähinnä sen takia että tulee oltua huonona esimerkkinä ja kiusauksena muille. Rakkautta taas on maailmankaikkeuden kasvatuksellinen johdatus persoonallisuutta hioviin ja jalostaviin tilanteisiin, joten ei sitäkään tarvitse kirkkoon mennä kokemaan.

“Kaikki on luotu hänen kauttaan
ja häntä varten.
Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta,
ja hän pitää kaiken koossa.”

Itse olen jo jonkin aikaa käynyt vakituisesti kalvinistisessa kirkossa. Joistakin asioista olen eri mieltä, ja kaikesta en pidä, mutta opetus on ollut hyvin johdonmukaisesti hurjan hyvää.

Suosittelen kokeilemaan:

http://mcleanpres.org/sermons/

Tuli jokin aika sitten toinenkin filmi, jonka voi löytää täältä: Nuoret - rauhattomat - reformoidut - AlfaTV

Olen ehkä kaksi kolmasosaa katsonut. Keskeisin minulle tuleva ajatus on edelleen, että kalvinistinen usko on yhtä kuin sellainen käsitteiden piiri, joka koskee yksilön moraalista suoritusta Jumalan edessä. Eli on annettu laki. Ja jos yksilö noudattaisi sitä, eli muotoilisi olemuksensa sen mukaan, niin elämä olisi parasta mahdollista. Samaan aikaan tulee ajatus, että Jumalan tahto = lain noudattaminen.

Ihminen siis ikuisesti tekee valintaa lain ja synnin välillä. Ja tässä yhtälössä armo on jotenkin laskostunut lakiin tai hyvin lähellä sitä, tai aina tavoitettavissa vain sen kautta. Tekisin ehkä sellaisen kärjistyksen, että kalvinismissa laki ja armo potentoivat toisensa. Mitä enemmän haluat toista, sen enemmän saat toista. Mitä enemmän haluat lakia, eli ihmisen absoluuttista syyllisyyttä, sen suurempana näyttäytyy predestinoitu armo. Mitä enemmän haluat armoa, niin sen suurempi ja pelottavampi on oltava laki, koska muuta armoa ei ole kuin lain kauheudelta pelastuminen.

Kalvinistilla on suunnattoman kauhea Jumala, joka on kuitenkin samaan aikaan suunnattoman armollinen, koska pelastaa uskovan omalta suunnattomalta kauheudeltaan. Siihen kuuluu, että Jumala on, pohjimmiltaan ja olemukseltaan, lakia. Eli pelastus on lain kauheudesta alkaen ja lain ihanuuteen päätyen. Armo on vain käännös, jossa laki, joka on yhtä kuin Jumala, muuttuu kauheasta ihanaksi.

Kun taas luterilaisuudessa laki ja armo käytännössä, lopulta, kumoavat toisensa. Ainakin riparilaisena, isoskoulutuslaisena ja kahvilan vapaaehtoisena aistin sen näin. Kaikki laki, mikä saarnataan, on Jumalasta ihmiseen kohdistuva ulkoinen uhka, joka tekee ihmisen syylliseksi. Mutta mitä enemmän laki eli lain toinen käyttö tekee ihmisen syylliseksi, niin sitä syyttömämmäksi armo tekee hänet seuraavalla askeleella. Ja jos laki ei ole tehnyt ihmistä ollenkaan syylliseksi, niin armo on vain Jumalan lain eteen asetettu kuonokoppa, joka estää kaikki tällaiset yritykset.

Siitä on historiassa seurannut se, että kun laki ja armo ovat neutraloineet toisensa, niin Jumalan uhkaavuuden tilalle pelastuksen motivaatioksi tuli joissain piireissä ihmisen surkeus. Mitä madompi on matkamies maan, sen enemmän hän iloitsee kun saa perillä olla pystypäin. Joissain taas Jumala jätti jäljelle radikaalin vapauden, jota hallitsemaan haluttiin sittenkin tuoda lain kolmas käyttö, joka ei välttämättä eroa kuin nimellisesti sen ensimmäisestä käytöstä.

Uskon itse, että lailla on oikeasti vain yksi käyttö, joka on Lutherin tarkoittama toinen. Käytännössä yhteiskunnat luovat ja ovat luoneet omat järjestyksensä pitkin historiaa ihan ilman Mooseksen tai Jumalan vaikutusta. Ihminen muodostaa aina yhteisöjä, jotka lynkkaavat ja uhraavat jäseniään vaihtelevin kriteerein ja vaativat heiltä eri asioita kokonaisuuden säilyttämiseksi. Ilman sitä prosessia ei ole yhtäkään ajallista yhteisöä. Eli lain ensimmäinen käyttö, jos laki käsitetään Jumalan antamiksi käskyiksi, oli korkeintaan Israelin kansan erikoisuus. Silti, samaan aikaan, Israelia koski sen toinen käyttö siinä, missä muitakin.

Kun taas lain kolmas käyttö on siksi tavallaan itsensä kumoava käsite, että elämä Kristuksessa ei sinänsä perustu “laille” sen varsinaisessa merkityksessä, tai samassa merkityksessä kuin lain toisessa käytössä.

Tämän rinnalla on se, täysin eri ilmiönä, kun luterilainen käsitys laista ja armosta jättää ihmisen eräänlaiseen radikaaliin vapauteen. Lain ja armon vastakkain asettavasta sovituskäsityksestä ja tuloksena olevasta radikaalista vapaudesta johtuen armo ja armon oleminen yllykkeenä lihalle on mahdollista erottaa toisistaan nimellisesti, mutta ei käytännössä. Jos armon merkitys on vain neutraloida laki, niin jää täysin avoimeksi, tai on jonkin muun perusteella määrättävä, että pelastutaanko lailta lihaan vai hengelliseen elämään.

Eli jos Luther puhui lain kolmesta käytöstä ja tarkoitti lailla suoraan Jumalan antamia sääntöjä, niin hän erehtyi ensimmäisessä ja viimeisessä. Kun taas kalvinistien koko pelastus tapahtuu Lutherin tarkoittamaan lain kolmanteen käyttöön, eli lain täydelliseen toteutumiseen. Ei sen funktion vaan myös sen kirjaimen. Ei kirjaimen merkityksessä VT:hen kirjoitettu Mooseksen laki, vaan Jumalan täsmällisen ja loogisen tahdon joka asiaan.

Kun taas jos Luther tarkoitti lailla vain yleensä ottaen samaa kuin “vallitseva periaate”, niin siinä tapauksessa laki tarkoittaa kolmea eri asiaa: ensin langenneen ihmiskunnan lakia, sitten Mooseksen lakia ja viimeisenä Hengen lakia (Room. 8:2). Tärkeä havainto, että saman jakeen synnin ja kuoleman laki ei ole Mooseksen laki, vaan osa samaa ilmiötä kuin langenneen ihmiskunnan laki. Koska synti johti kuolemaan ihan selvästi jo ennen Moosekselle annettua lakia. Siinä laki toisessa merkityksessä eli Moosekselle ilmoitettuna valaisee lakia ensimmäisessä merkityksessä, eli sitä tosiasiaa, että synti johtaa kuolemaan.

Tähän jäi ehkä jotain täydennettävää vielä. Mutta ehtinen palata asiaan.

Innostuneesta näistä katolisista videoista totesin, että sieltä löytyi myös Calvinista yksi:

Video hieman suitsuttaa (pun intended) katolista ajattelua. Mutta jos siitä ei välitä, niin siitä nousee kaksi pääpointtia. Olen siis itse, uskoon tultuani, kehittänyt melko pitkälti kalvinistisen mielenlaadun ja ajattelutavan ilman mitään opetusta tai historiallista lähdeaineistoa. Ehkä voin syyttää Internetiä ja kaiken maailman salaliittoja ja harhaoppeja jahtaavia ministryjä - jotka siis jahtaavat katolisia ja karismaatikkoja yhtä paljon. Minulle on siksi hyvin merkittävä kokemus huomata, että koko maailmankuvan pääpiirteet voi summata kahdella pointilla.

Ensimmäinen on, että ihminen ja Jumala kilpailevat kunniasta. Tai että ihmisen kunnia ja Jumalan kunnia ovat aina merkiltään vastakkaisia ja toisensa kumoavia. Tästä seuraa toinen, että kaikki se, mitä ihminen on maallisen elämänsä aikana, on pahaa, likaista, väärää ja epäpyhää. Ei ole mitään puhetta luomisen tai luomakunnan hyvyydestä. Kaikki, mikä Jumalalle kelpaa tai voi kelvata, on absoluuttisen tuonpuoleista ja toismaailmallista. Kalvinistinen armo on sitä, että jokainen uskova on toisessa maailmassa asetettu Kristuksen eteen virheettömänä. Kalvinistin käsitystä Jumalasta ei siksi mitenkään, heidän omasta mielestään, voi sanoa vihamieliseksi, tuomitsevaksi tai lakihenkiseksi, koska hänelle vain tämä eteen asetettuna oleminen on todellista. Kaikki muu on epätodellista tai yksinkertaisesti olematonta.

Toisen pointin suora seuraus on ikonoklasmi. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että mennään katolisiin kirkkoihin hajottamaan ikoneita, patsaita ja kuvia. Vaan se tarkoittaa käytännössä sen kiistämistä, että mikään ihmisessä, maan päällä tai ihmisten välisissä suhteissa voisi olla Jumalan mielen mukaista tai ilmentää Jumalan kuvaa tai kaltaisuutta (την εικονα του επουρανιου, 1Kor. 15:49).

Tämä ei tarkoita vain sitä, että kalvinistin mielestä evankelinen taide tai rockgospel on huonoa silloin kuin ja siksi että se on huonoa, esimerkiksi kornia tai triviaalia. Vaan se on huonoa, koska se närästää tätä kunniastaan ihmistä vastaan sotivaa ja ikonoklasmia vaativaa kalvinistista kuvaa Jumalasta. Koska se on luodun ihmisen teko, joka otetaan vastaan aisteilla.

Video, jonka @IDA laittoi luterilaisten taustaoletusten keskusteluun, sisältää näkökulman, että protestanttinen vallankumous (joka hyvin noudattaa jatkuvan vallankumouksen periaatetta) teki Jumalasta - rakastavan isän sijaan - lainlaatijan ja tuomarin. Eli toi kristinuskoa lähemmäksi muhamettilaista jumalakuvaa. Tämän rinnalla on minusta outoa, miten yksi Eero Heikkilän suuri pointti oli, että “Jumala pitää oppia näkemään rakastavana isänä”. Se on hämmentävää, koska käytännössä en löydä mitään Lasarus-veljien materiaaleista tai mistään Eeron puheista, mikä antaisi mitään katetta tai substanssia tälle ohjeelle. Eli piti oppia näkemään jotain, mikä on aivan erikseen poistettu paletista puoli vuosituhatta sitten.

Vihollisuus kunniasta ja ikonoklasmi. En voi ottaa kantaa kalvinismin raamatullisuuteen. Mutta jos se on niin vihamielinen kaikkea sitä kohtaan, mitä tavallinen ihminen intuitiivisesti toivoo, arvostaa ja kokee olevansa, niin en ymmärrä, mikä ihmisiä motivoi siihen. Voegelin epäilemättä kutsuisi moderneja kalvinisteja gnostilaisiksi juuri tuon vihamielisen todellisuuspaon vuoksi. Tämä taas on äärimmäisen hauska ajatus kun miettii niitä, joiden mielestä gnostilaisuus oli joku tosi kristinusko, jonka sen roomalainen haara syrjäytti ja liiskasi. He kun mieltävät, että siinä on kyse pelkästä pehmeästä subjektivismista, ja että militantti ikonoklasmi on täysin vapaaehtoista.

1 tykkäys

Omalta kohdaltani voin todeta, että minuun vetosi rankkuuden kaipuu. Yhtä hyvin olisin voinut lähteä fanittamaan norjalaista kirkonpolttoheviä. Tämä on tietysti monelle nuoruuteen kuuluvaa kapinaa sitä lasta kohtaan, joka hän oli ennen kuin murrosikä tuli ja löi elämän pelin säännöt uusiksi.

Mutta minulla se ei jäänyt kapinaksi. Kun englantini alkoi sujua ja tuli netti, joka oleellisesti helpotti tiedon hankintaa ja kirjojen tilaamista, minusta kehkeytyi omassa yksinäisyydessäni eräänlainen ‘grandrapidsilainen’ kalvinisti (koska monien lukemieni kirjojeni julkaisupaikka oli Grand Rapids, Michigan, USA).

Ajatus Jumalan suvereenisuuden viemisestä loogisesti niin pitkälle kuin mahdollista vastasi kokemustani kertakaikkisesti itsestäni riippumattomien voimien heiteltävänä oltavana. Jumalan kanssa ei neuvotella. Se oli eräänlaista teististä kosmisismia. Kiksien saamista siitä, miten pieni ja tarkoituksen olen, ja miten mielivaltaista on se rakkaus, jota Jumala luomilleen osoittaa. Tässä yksi syy, että edelleen liki ainoa harrastamani fiktion muoto on kauhu.

Itseinho nousee ihmisen omasta psykologiasta ja kalvinismi jos mikä teologisena järjestelmänä tarjoaa keinot tulkita tuo tunne Jumalan tapana huomata sinut - ja parhaassa tapauksessa valita sinut omaksi rakkaakseen. Kunhan muistat, että itseinhokaan ei ole mikään ansio, josta Jumala armollisuudessaan palkitsee sinut.

Mutta tämä oli minulle muutaman vuosikymmenen ajan evankeliumi. Samalla sekä kauhistuttava että ihanan jäätävä looginen itseensä sulkeutuva aksiomaattinen järjestelmä; sopiva henkilölle, joka fysiikan opinnoissaan etsi jotain vastaavan tyyppistä materialistista todellisuuden mallia. Kovinta kuviteltavissa olevaa kalliota, jolle talonsa rakentaa. Teististä ateismia.

Tiedän, että jotkut kalvinistiset teologit pyrkivät eufemisoimaan opin ydintä. Tarkoitan oppia sellaisena kuin se ilmenee Dordrechetin kaanoneissa ja Westminsterin tunnustuksessa. Mutta en juurikaan seuraa enää näitä vääntöjä.

1 tykkäys

Alfa tv aikanaan esitetty 10 osainen sarja, tässä esittely jakso.

Tohtori Peter Lillback johtaa meidät uskonpuhdistajien jalanjäljille Lutherin Saksasta Calvinin Genevaan. Kuinka reformaatio muokkasi maailmamme?

https://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=5742532

1 tykkäys

Mahtavaa. Paitsi että en saanut esittelyosaa näkymään tuolla sivulla (Ubuntu LTS, selaimena Brave), niin jouduin kikkailemaan videon sieltä ensin muualle ja sitten katsomaan.

Aluksi ajattelin, että sarjassa olisi kyse jonkinlaisesta Lutherin ja Calvinin eli siis protestanttisen teologian suitsuttamisesta. Mutta jo esittelyosassa käy ilmi, että se ihanne, mitä sarja haluaa pitää esillä, on sekulaari maailma, jossa vallitsee uskon ja omantunnon vapaus.

Sarja on vain tekstitetty suomeksi. Sen alkuperäinen nimi, The Protestant Revolt, kertoo sen lähestymistavasta paljon enemmän. Eli protestanttisen uskonpuhdistuksen idea ei ollut puhdistaa Katolinen kirkko pois yksityisten ihmisten uskosta, tehden heistä ehdottomia tosi luterilaisia tai tosi kalvinisteja, vaan puhdistaa usko pois yhteiskunnasta, muuttaen sen yksityiseksi ja vapaaehtoiseksi asiaksi.

image

Aivan hillitön juonipaljastus siis heti alussa. Katolisen kirkon traditio uskoo sentään sen verran olevansa ainoa ja oikea, että pitää uskonnonvapautta ateistien, kommunistien ja vapaamuurareiden keksimänä petoksena. Tai pahempana, mutta siitä ehkä jotain toiste.

Presbyteerisessä teologiassa on sellainen hassu jännite, että toisaalta se on olevinaan ainoa oikea ja puhdas tapa lukea Raamattua. Silloin kaikkien pitäisi teoriassa uskoa siihen. Toisaalta uskomisella ei sinänsä ole mitään merkitystä, koska ihminen on alusta alkaen predestinoitu ylös tai alas. Seurakunta on sillä tavalla vain näiden ylös predestinoitujen ihmisten välttämätön sijoituspaikka. Muussa tapauksessa kaikki se, mikä merkitsee, on sekulaari maailma.

(Terveisiä @tortoise. Tässä vaiheessa huomasin, että haluan tarinoida.)

Uskon vähän sellaiseen salaliittoon, monestakin syystä, että koko Calvinin elämäntyön tarkoitus oli nimenomaan siivota Katolinen kirkko pois rahan ja poliittisen vallan tieltä. Niin Calvin kuin Lutherkaan eivät olleet mitään köyhiä poikia, joilla vain sattui olemaan vilpitön innostus teologiaan.

Kun olen kuunnellut John MacArthurin ja muiden opetuksia menestysteologiaa vastaan, niin tottakai olen sitä mieltä, että karismaatikkojen tyylinen rahan, menestyksen ja terveyden taikominen uskottelun voimalla on peräisin jostain suljetulta osastolta. Mutta jos heitä ei olisi, niin kalvinismi olisi se alkuperäinen ja varsinainen menestysteologia.

Häväistys, minkä presbyteerit näkevät karismaatikoissa, ei koske menestystä sinänsä. Vaan sitä ajatusta, että kuka tahansa voisi jollain hengellistä tekniikkaa tai taktiikkaa tai tietynlaista rukousta käyttämällä saada sen itselleen. Sen sijaan menestyksen kuuluu tulla siitä, mitä ihminen on sekulaarissa maailmassa. Kalvinismi johtaa väistämättä äärimmäiseen sekulaariin individualismiin. Amerikkalainen karismaattisuus on siitä individualismista jonkinlainen spiritualisoitu versio. Tai sitten ajatus on, että jokainen voi yrittää “taikoa” itselleen menestystä maallisin (presbyteeri) tai hengellisin (karismaatikko) menetelmin, mutta vain valitut onnistuvat.

Saatan olla linkittänyt tämän tänne joskus ennenkin, mutta tässä on käytännössä hyvä analyysi tuosta individualismista, mainitsematta karismaatikkoja. Tässä on myös alkupuolella sellainen kertaus protestantismin historiasta, mistä olisin kiinnostunut, että onko joku jotenkin eri mieltä.


Katson, miten pitkälle jaksan keskittyä tuohon sarjaan.

Kiitos, hyvin toimi. Esittelyjakson perusteella saattaa olla kiinnostavakin sarja.

Ihailen salaa reformoituja koska minut on valittu pelastumaan Helvettiin. En ole muuten ikinä katsonut yhtään kristillistä opetusvideota.

D