Esivalta ja sitä vastaan asettuminen kristinuskon kannalta

Viime aikoina on yhä räikeämpiä esimerkkejä tullut esille asettumisesta vastustamaan esivallan ja/tai oikeuslaitoksen ratkaisuja ja niiden täytäntöönpanoa. Kuten esimerkiksi pakkopalautusten estämispyrkimykset lennon estämispyrkimyksin jne.

Kahden regimentin käsityksen mukaan kristitynkin tulee kunnioittaa esivaltaa. Demokratiassa kansalaiset valitsevat lainsäätäjät, joiden lakien mukaan viranomaiset toimivat.

Onko oikein, onko kristillistä, uskoa itse tietävänsä paremmin, tai seurata jotakin propagoivaa poliittista tai muuta mediatahoa ja lietsoa joukkomielipide vastustamaan esivaltaa ja kapinoimaan sen toimia vastaan?

Inhoesimerkki:

“Yli 2000 allekirjoitti adressin, joka vastusti irakilaisen perheenisän karkotusta Suomesta - tuomittiin nyt lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä
Eilen klo 16:50
Akram Rikan esiintyi aiemmin julkisuudessa ahkerana yrittäjänä ja perheenisänä. Itä-Uudenmaan käräjäoikeus tuomitsi hänet viime viikolla pitkään jatkuneesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.”

1 tykkäys

Pitäisi taas pohdiskelua mitä mieltä asiassa olen.

Mielestäni kuitenkin yleisesti kristinuskossa korostetaan väärin esivallan alle alistumista. Joo keisarille pitää antaa mikä keisarilla kuuluu, eli ei noin yhtään mitään millä olisi oikeaa arvoa.

Se toki pitää paikkaansa, että keinot miten osoittaa mielipiteensä ovat rajattu kristittynä. Ja miksiköhän mitään muuta olisivatkaan, koska ei riehumisella ja räyhäämisellä saavuta mitään kestävää minnekään suuntaan.

Erityisen luotaantyöntävänä pidän rukoilun esivaltaa vastaan, joka on samalla ainakin käytännössä uskonnonvastainen. Pitäisi ainakin hyvin tarkkaan tällöin miettiä mitä sitä toivoakaan, tai rukoilee.

Ulkopuolinen lienee käsitykseni mukaan hyvin monessa tapauksessa oikea paikka kristitylle. Jättää maailmalle maailman murheet, ja rakentaa Jumalan valtakuntaa lähtien itsestään ja läheisimmistään.