Sympatiapeukku Sakarjalle. 
3 tykkäystä
Taidanpa valittaa seuraavan kerran lääkärille huonosta palvelusta, kun.tämä ei tarjoa putkimiehen palvelua. Tai soitanpa seuraavan kerran atk-tuelle, kun olen uniohtanut kotiavaimet kotiin.
1 tykkäys
Itselläni meni Homman moderaatiossa sukset ristiin pääasiassa sen asian kanssa, että uskonnollista keskustelua ei sallittu yhteiskunnallisten asioiden yhteydessä. Tai lähinnä ei sallittu uskonnollisen näkemyksen puolustamista, joka ainoastaan katsottiin uskonnolliseksi keskusteluksi, ei niinkään uskonnon kritisoimista.
Joo. Se pakana- ja ateistiosasto on Homman ikävin puoli.
Alkuperäinen idea kai oli, että se olisi poliittisesti järjestäytyneempi palsta ja tietyt aiheet, jotka kiinnostavat hörhöjä kielletään kokonaan. Pakkoruotsi, vulgaarigenetiikka, juutalaisuus vs.natsismi ja uskonto olivat alkuun sellaisia. Nämä kiellothan eivät kuitenkaan pitäneet, koska internet. Modeosasto oli hyvinkin monipuolista eikä mitenkään leimallisesti ateistista, eikä varsinkaan militantisti uskon vastaista.
Itse asiassa yksi toinen mode antoi minulle bannit, kun haukuin keskustelussa - aiheesta, mutta tökerösti - Kerosen. Muut olivat kyllä kannallani, mutta rupesin itse äksyilemään ja neiteilemään vapaan keskustelun nimissä. Oma ideaalini nettikeskustelusta oli vielä silloin sellainen täysin anarkistisesti vapaa meininki jossa hienovireinen taiteellisuus ja vulgaari hölmöys eläisivät iloisesti rinta rinnan luoden jonkinlaista anonyymia kansanrunousarkistoa 
Jotta tästä päästäisiin otsikon aiheeseen, niin suosittelisin Ev.lut. kirkon seuraavaa kirkolliskokousta kokeilemaan tuota metodia. Katselin kokousvideoita ja niissä politiikka on koko ajan pinnan alla, mutta pyritään äärimmäisen asiallisiin puheenvuoroihin, jotka eivät kuitenkaan johda mihinkään. Ev.lut. ei pääse selville avioliittokäsityksestään osittain siitä syystä, että kukaan ei uskalla kiroilla bannien pelossa.
Minä en tiedä. Ja olen oikeastaan koko asiasta ihan eri mieltä.
Paljon vakavampaa on se, että mitä vain näkemyksiä voidaan perustelematta tai subjektiivisesti leimata vihaan kiihottamiseksi tai rasismiksi tai ihmisoikeuksien lokaan polkemiseksi. Tämä on täysin eri juttu länsimaissa kuin muualla maailmassa.
Se, että ihminen voi uskoa, ymmärtää oikean ja väärän, tiedostaa synnin vaikutuksen itsessään ja maailmassa ja ymmärtää luomakunnan oikean suhteen Jumalaan, edellyttää että sanoilla ja asioilla on sellaiset merkitykset ja sisällöt, että asioista on mahdollista puhua.
Mutta jos kaiken tällaisen puheen tilalle luodaan fiktiivinen tai mielivaltainen systeemi, jossa uskotaan ihmisen olevan kaiken mitta, ja siitä alkaen spekuloidaan ihmiselle absoluuttinen arvo, absoluuttinen vapaus ja absoluuttiset oikeudet, ja näiden vastakohdaksi spekuloidaan nuo kolme asiaa, niin ollaan menetetty koko mahdollisuus puhua uskosta, Jumalasta tai ihmisen todellisesta tilasta millään merkityksellisellä tavalla.
Jokaista tällaista spekulaatiota tai fiktiivistä ajatusten järjestelmää tai maailmankuvaa suojelee ukaasi. Tai ukaasien kokoelma. Nuo kolme ovat tällaisia ukaaseja. “Usko tähän meidän utopiaan tai olet a) vihaan kiihottaja, b) rasisti tai c) ihmisoikeuksien lokaan polkija.” Eli siinä Jumalasta lähtevä ja tuonpuoleiseen avoin todellisuus korvataan ihmislähtöisellä kuvalla todellisuudesta.
Olen myös havainnut merkkejä siitä, että luterilainen puhe, valittelu ja varoittelu pelastuksen ansaitsemisesta on tällainen spekuloidun järjestelmän sisältä annettu ukaasi niitä vastaan, jotka pitävät sovitusta jonain muuna kuin transaktiona ja vapaalippuna, joka omistetaan pelkällä affirmaatiolla.
Mutta tämä on minulle suhteellisen uutta. Ja niin diippiä kamaa, etten tiennyt näin diippiä olevan edes olemassa.
3 tykkäystä
Mutta eikö kristillinen usko ole aika yksimielinen siinä, että jokaisella ihmisellä on sama arvo luomisen ja lunastuksen perusteella? Jumalan luoma on jokainen, ja jokaisen puolesta Kristus on kuollut ristillä.
Tämä lähtökohta on aivan toinen kuin “utopia” tai “systeemi, jossa ihminen on kaiken mitta”.
Kun otsikkoa vielä ajattelen, kirkko ei mielestäni voi politisoitua siten että se unohtaisi varsinaisen missionsa. Se ei ole ideologinen tai utopistinen yhteisö, vaan kaikissa toimissaan Jumalan asialla ja uskon yhteisö. Mutta juuri Jumalan sana aiheuttaa uskovissa halua asettua hätää kärsivien asemaan ja myös puolustaa heitä. Kirkon jäsenet eivät ole maailmasta irrallisia olioita, vaan omatunto hereillä kulkevia tuntevia ihmisiä, joiden lähtökohta kriiseissä ja ihmisten kohtaamisissa ei kuitenkaan perusteiltaan ole “tästä maailmasta”. Taisi olla C.S. Lewis joka kirjoitti jotenkin niin että “eniten hyvää aikaan saaneet ovat iankaikkisuuden todellisuuden muistavia kristittyjä, ja vähiten lopulta saavat aikaan ne jotka pyrkivät riisumaan uskosta tuonpuoleisuuden.” Kristityn toivo ja luottamus Jumalan rakkauteen on jotain ihan muuta kuin maailman kärsimyksen edessä kädet pystyyn nostava kyynisyys. Usko hyvään ja myös auttamisen mielekkyyteen nousee syvimmältään uskosta Jumalaan.
Maailma laskee ihmiselle arvoa hyödyn ja rahan ja vallan mukaan. Kirkko katsoo kärsiviä kuten Kristus, joka tuli tähän maailmaan köyhäksi ja kaikkien pilkattavaksi.
1 tykkäys
Ei ole. Raamatussa ei ole sellaista abstraktia puhetta “arvosta” kuin mitä länsimaissa on lähinnä valistuksen ajoista lähtien.
Kaikkeus on väistämättä Jumalan luoma. Mutta jos haluat päätellä siitä jotain tai perustella sillä jotain, niin sinun pitää olla siitä monisanaisempi. Ja kun sanotaan, että jokaisen puolesta on Kristus kuollut, niin sillä otetaan kantaa aivan tietyn sovituskäsityksen puolesta. Yleensä sellaisen, johon minä en usko.
Sitä on tuskin mahdollista selittää niin, ettei se mene 95 % lukijoilta ohi. Mutta jo tuo puhe “samasta arvosta” on sen utopian tai sen systeemin sisältä. Tässä on sama ongelma kuin kalalla, jos sille yrittää selittää, että se ui vedessä.
Tarkoitatko, että jokin vastustamaton voima nousee estämään jos se yrittää? Kuitenkin tällä foorumillakin menee ehkä 50/50 se, että onko kirkko jo politisoitunut niin, että se on unohtanut varsinaisen missionsa.
Tarkoitatko, että se a) ei alkujaan ole tai b) sen ei pitäisi olla vai että c) se ei vielä ole vai d) sen on mahdotonta olla, tyyliin “jos kirkko nuijisi kuoliaaksi pieniä hylkeitä, niin silloin määritelmällisesti pienten hylkeiden kuoliaaksi nuijimisesta tulisi Jumalan asia” vai että e) sen piirissä on väkeä sekä että, mutta oikeassa ovat ne, joille se ei ole?
Hätää kärsivien asemaan asettuminen ei ole tae siitä, että olisi kyse pelastavasta uskosta tai että sen asettumisen tai asettuvan henkilön maailmankuvan olisi motivoinut pelastava usko.
Mistä sinä erotat sen, että milloin on ja milloin ei ole?
Sama kuin edellä. Millä perusteella sijoittelet ja kenet sijoittelet näihin kahteen ryhmään? Ei varmaan kukaan ole C. S. Lewisin kanssa tuosta eri mieltä. Erimielisyys koskee sitä, että kehen tuolla jaottelulla viitataan.
Paitsi silloin kun ei nouse.
3 tykkäystä
Tuntuu että sinulla on joku väärin ymmärtämisen armolahja…
En jaksa tenttaamiseesi alkaa vastailla.
Surullista jos evankeliuminkin sisällöstä olemme eri mieltä.
Päinvastoin. En koe millään tavalla käsittämättömänä sitä, mitä sanot. Paitsi niissä kohdissa, missä puhut sekavasti tai epäselvästi. Silloin esitän kysymyksiä, jotta saisin selville, mitä olet tarkoittanut. Sen sijaan saan välillä vaikutelman, että et itse ymmärrä mitä puhut tai mitä vastaan siihen.
Käytännössä tuossa koko edellisessä viestissäni on yksi ainoa keskeinen pointti. Se vain toistuu niin monta kertaa, koska se liittyy samalla tavalla suunnilleen joka kohtaan siinä, mihin kirjoitin vastauksen.
Eihän se ole surullista. Koska on mahdollista, että edes toinen meistä on käsittänyt asian oikein.
1 tykkäys
[quote=“Thinkcat, post:207, topic:1455, full:true”]Käytännössä tuossa koko edellisessä viestissäni on yksi ainoa keskeinen pointti. Se vain toistuu niin monta kertaa, koska se liittyy samalla tavalla suunnilleen joka kohtaan siinä, mihin kirjoitin vastauksen.
[/quote]
Siinä tapauksessa olisi varmaan tehokkaampaa esittää se yksi pointti.
1 tykkäys
Vastaan tuossa viestissä yhdeksään kohtaan. Niistä ainakin kuusi alinta sanoo saman asian. Neljä alinta jopa melko suoraan. Ajatus on, että jos sen voi olla käsittämättä yhden perusteella, niin neljän tai kuuden jälkeen sitä ei ainakaan voi olla käsittämättä.
Tai sitten voi. Kysymys sinänsä ei ole monimutkainen eikä vaikea. Mutta kun se osuu juuri koko kala vedessä tyyppiseen taustaoletukseen, joka tekee eron systeemin sisäpuolen ja ulkopuolen välillä. Täytyykö minun keksiä vielä lisää tapoja sanoa sama asia?
Kenties olen tylsä, mutta uskon, että kuuden lyhyen vihjauksen (tai epäsuoran ilmaisun tai valaisevan kysymyksen) esittäminen nopeana sarjana ei ole kaikkein tehokkain tapa viedä asiaansa perille. Se The Asia, joka puhujalla piirtyy kirkkaana silmien eteen ja joka hänen suuntaansa paistaa joka riviltä tai niiden välistä, tuskin on samanlainen päivänselvä tulkinta-avain kuulijalle.
Tämä. Tästä siinä on kyse.
Tavallinen ajattelutapa on, että luterilaisuus on hengellinen asia ja ilmiö, josta politiikka voidaan jollain tavalla pitää erillään. Ajattelutapaan kuuluu, että tässä ollaankin onnistuttu varsin pitkään. Kunnes nyt homma on alkanut mennä siihen, että 60-luvun jälkeen on toteutunut Frankfurtin koulukunnan povaama marssi läpi instituutioiden. Sen seurauksena kirkko on lähtenyt runsain mitoin vasemmistolaisen aktivismin tielle. Eli kirkko etsii “sorrettuja ryhmiä” tai toisin sanoen proletariaatteja, ja lähtee ajamaan niiden asiaa.
Lähteenäni tälle pohdinnalle, etenkin seuraavana tulevalle, on Voegelinin artikkeli nimeltä On Hegel - A Study in Sorcery.
Vastakkainen ajattelutapa on, että luterilaisuus ja koko protestantismi on pohjimmiltaan tämänpuoleinen asia, joka on aina yhtä kuin politiikka. Karkeasti ajatellen katolisen keskiajan keskeinen idea oli se, että kirkko edustaa hengellistä ja tuonpuoleista. Sen rinnalla maallinen valta on ohimenevä ja välttämätön paha. Maailma on synnin ja kuoleman vallassa, ja siksi siltä ei pidä odottaa mitään suuria. Protestantismin synnyn ehto ja väistämätön seuraus oli, että yhteiskunta ei enää ollut “metafyysisesti alisteinen” kirkolle ja tuonpuoleiselle, vaan yhteiskunta itse sai tuonpuoleisen sisältöjä.
Tähän pätee se itse keksimäni maksiimi, että asia voi olla aidosti sekulaari vain verrattuna johonkin sakraaliin. Eli aidosti maallista on olemassa vain verrattuna johonkin pyhään. Jos näin ei ole, niin sekulaari itse tulee käsitetyksi pyhänä. Eli reformaatio halkaisi sen keskiajan todellisuuden, jossa tämä suhde oli ollut voimassa, ja heitti aidon tuonpuoleisen ja Jumalan johonkin kosmiseen Ö-mappiin. Sieltä Jumala saa pilkistää sanan ja sakramenttien muodossa, mutta muulla tavalla millään aidolla tuonpuoleisella ei ole mitään valtaa tämänpuoleiseen.
Tämä halkio siis valmistui ennen reformaatiota eri ajattelijiden toimesta ja “repesi” lopullisesti reformaation myötä. Siitä seurasi kehitys, joka lopulta tuotti Ranskan vallankumouksen ja saksalaisen idealismin. Eli luterilaisuus on aina ollut täysin poliittista ja tapahtunut politiikan ehdoilla. Viimeistä puolta vuosisataa vain leimaa se, että politiikan sisältö on lähtenyt odottamattomiin suuntiin. Siinä, missä pietistisesti voidaan ajatella, että näkymätön seurakunta on Jumalan valtakunta maan päällä, ja katolisesti että näkyvä kirkko on Jumalan valtakunta maan päällä, niin protestanttisesti ajatellaan, että protestanttinen valtio on Jumalan valtakunta maan päällä.
Voidaan ajatella, että kirkko ja Kari Mäkinen ovat “poikenneet luterilaisuudesta” tai “poikenneet Jumalan sanasta”. Mutta vähintään yhtä perusteltuna pidän ajatusta, että historiallisesti protestantismissa on kyse jonkinlaisesta paruusiasta (eli Kristuksen läsnäolosta kirkon ja valtion liiton kautta), ja koko Raamatun korostamisella on vain jonkinlainen välinearvo tähän todellisempaan päämäärään nähden. Ei ole kuviteltavissa, että tätä paruusiaa voisi vuosisatojen jälkeen peruuttaa siksi, että kulttuurissa “edistys edistyy”.
On pelkkä hämäys, että sen jatkumisen kriteerinä olisi “uskollisuus Jumalan sanalle eli Raamatulle”. Silloin “luopuminen Raamatun selvästä sanasta” merkitsisi paruusian päättymistä (joka siis on mahdoton ajatus ja siksi sitä ei voida tiedostaa). Kun oikeasti uskomuksen jatkumisen kriteerinä on kyvyttömyys uskoa tämä maailma, sen valtiot, hallitukset ja yhteiskunnat radikaalisti väliaikaisiksi, epätäydellisiksi, ristiriitaisiksi, katoaviksi ja jatkuvassa käymistilassa oleviksi.
Eli STLK ja LHPK (plus kirkon omat herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt) ovat anomalioita. Sitä selkeästi itse ymmärtämättä. Ja kirkon syy olla myötämielinen tänne Euroopan halki rynnänneille vihaisille nuorille muslimimiehille on sama kuin sen syy olla myötämielinen LGBJNE-jengille. Ei mitään syytä kuvitella, että ensimmäisessä olisi kyse “uskollisuudesta Raamatulle” ja jälkimmäisessä päinvastaisesta.
3 tykkäystä
Toivottavasti en vaikuta saivartelijalta, mutta proletaareista sanan perinteisessä mielessä eli työväenluokasta ei ole kyse. Koko frankfurtilaisuuden kantava idea on juuri selän kääntäminen (länsimaalaiselle) työväenluokalle, koska sen todettiin jo vuosikymmeniä sitten muuttuneen de facto taantumukselliseksi voimaksi. Sen tilalle uudeksi avantgardeksi nousivat mm. kehitysmaiden “sorretut”, seksuaalivähemmistöt ja naiset. Koko Hubarahan sen sanoitti mainiosti: “ruskeiden tyttöjen” jaloon arvoon ovat oikeutut oikeastaan kaikki muut paitsi valkoiset miehet.
1 tykkäys
Sori kun tartun puolikkaaseen lauseeseen, mutta nimenomaan monissa kehitysmaissa kyllä tapahtuu tosi kauheita asioita naisia ja erilaisia vähemmistöjä kohtaan. Sellaisia asioita, ettei mun mielestä ole mitään syytä laittaa “sorrettua” lainausmerkkeihin. Kolmannen aallon feminismiä ei tarvitse kannattaa, mutta kai sitä silti voi myöntää, että monissa kulttuureissa tapahtuu ihan oikeaa sortoa. Ja että asialle voisi olla tarpeen tehdä jotain.
Edit: Sori, huomasin vasta nyt, että tuossa olikin pilkku välissä. Eli kehitysmaiden “sorretut” oli ihan oma kategoriansa, ei määrite seksuaalivähemmistöille ja naisille. En silti poista viestiäni, koska siinä on pointti. Kehitysmaissa tapahtuvaa sortoa ei pidä vähätellä.
1 tykkäys
Kehitysmaissakin epäilemättä tapahtuu kauheita asioita milloin kenellekin. Mutta Frankfurtin koulukunnan (ainakin sen vähemmän sofistikoituneiden) kannattajien keskuudessa lähtökohta on, että joka ikinen “kehitysmaalainen” ihminen on sorrettu pelkän kehitysmaalaisuutensa nojalla.
En mielestäni jättänyt mitään erehtymisen mahdollisuutta, että olisin puhunut sanasta sen perinteisessä merkityksessä.
Vallankumouksen kiilaksi valittu ryhmä tai ryhmien kokoelma on kuitenkin toissijainen siihen verrattuna, että koko ajatuksen taustalla on usko siihen, että on mahdollista immanentisoida eschaton eli tehdä jonkinlainen pysyvä tila tai valtakunta läsnäolevaksi täällä sosiaalisen toiminnan, politiikan, talouden, tieteen tai vaikka väkivallan avulla.
Ajatus on niinkin outo, että kerta tuossa projektissa jo ollaan, niin sen mukaan on pakko uskoa, että tavallinen länsimainen ihminen on jo saavuttanut valtakunnan, eli materiaalisesti yltäkylläisen keskiluokkaisen elämän, jossa riittää syötävää, matkustettavaa, harrastuksia ja ystäviä. Jonka kautta tulee näkymätön tunne toteutumisesta ja tarkoituksen saavuttamisesta. Jos tämä ei olisikaan se valtakunta, niin koko projekti olisi vaikeuksissa. Ainoa vaihtoehto sille olisi miettiä, josko sittenkään ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme (Heb. 13:14).
Joten länsimaiselta kulttuurilta kysytään, että luopuuko se leikistä vai tuplaako panokset. Ja se valitsee jälkimmäisen. Samaan aikaan ne, jotka ovat jo sisällä, ovat alkaneet miettiä, että onko tämä todella se valtakunta? Tai jos on, niin ovatko he itsekään siinä sisällä? En tarkoita tällä kirkosta eroamisia, vaan sitä ilmiötä, että ollaan alettu herätä jonkinlaiseen mystiseen henkiseen pahoinvointiin koko kulttuurissa. Samaan aikaan ollaan kuitenkin lähempänä valistuksen ihanteita kuin koskaan. Eli kyse ei ole vapauden, veljeyden ja tasa-arvon sopivasta määrästä, koska valtakunnassa ainoa sopiva määrä on yksinkertaisesti suurin mahdollinen.
Uskon, että 80-luvulle tultaessa tämä projekti nimeltä protestanttinen yhteiskunta oli suunnilleen tehnyt kaiken, mitä sen oli mahdollista tehdä toteutuakseen. Ainoastaan maahanmuuttajat ja homoseksuaalit olivat jäljellä. Kun mietin sellaista tulenarkaa iskulausetta kuin “meillä on unelma”, niin muistelen Atreyun ja Gmorkin keskustelua Päättymättömän tarinan keskivaiheilla. Siis ei elokuvasta, vaan kirjasta saksaksi tai englanniksi. Tämä menee vielä niin, että elokuvassa käydään keskustelusta joku amerikkalaistettu purkkaversio, josta on kadonnut se metafyysinen pointti, minkä kirja tahtoi esittää.
Keskustelun pääkohdat menevät jotenkin niin, että 1) ihmisillä tulee olla unelmia, koska 2) valtakunta (eli kirjan satumaailma, nimeltään Fantasia), koostuu ihmisten unelmista. Mutta 3) kun ihmiset alkavat menettää unelmiaan, heitä on helppo hallita. Kun 4) ihmiset menettävät unelmiaan, Fantasia hajoaa. Kun 5) unelmat putoavat Fantasiasta todellisuuteen, niistä tulee valheita. Ja 6) valheita ihmiset käyttävät voidakseen hallita toisiaan.
Jätän ajatuksen tähän kesken ja kiedon langanpäät yhteen seuraavalla kerralla.
2 tykkäystä
(kirjoittaja on perunut viestin ja se poistetaan automaattisesti 24 tunnin kuluttua, paitsi jos se liputetaan)
Yksityisen ja yleisen sotkeminen keskenään näkyy tosiaan olevan eräs oman aikamme suuria moraalifilosofisia helmasyntejä. Meillä turhan huonosti tunnettu katolilainen saksalainen juristi ja oikeusfilosofi Carl Schmitt (1888-1985) pohti näitä kysymyksiä paljon. Seuraavassa mielestäni monin tavoin mielenkiintoinen katkelma Schmittin vuonna 1932 kirjoitetusta esseestä, jolla on vahvoja yhtymäkohtia myös tämän ketjun tematiikkaan (teoksesta Poliittisen käsite, Tutkijaliitto, Helsinki 2015, suom. Arto Kuusterä & Jussi Palmusaari):
Vihollinen on ainoastaan sellainen vähintäänkin otaksuttava eli reaalisesti mahdollinen ihmisten muodostama taisteleva kokonaisuus, joka asettuu samanlaista kokonaisuutta vastaan. Vain julkinen vihollinen voi olla vihollinen, koska kaikki, mikä liittyy tällaiseen ihmisten muodostamaan kokonaisuuteen, erityisesti kokonaiseen kansaan, muuttuu sen myötä julkiseksi. Vihollinen on hostis, ei inimicus laajassa mielessä; polemios, ei ekhthros. Monien muiden kielten tavoin saksassakaan ei tehdä eroa yksityisen ja poliittisen ”vihollisen” välillä, mikä mahdollistaa lukuisat tahalliset ja tahattomat väärinymmärrykset. Usein lainattu raamatunkohta ”rakastakaa vihollisianne” kuuluu diligite inimicos vestros, agapate tous ekhthrous humon, eikä diligite hostes vestros. Tässä ei puhuta poliittisesta vihollisesta. Myöskään tuhatvuotisessa kamppailussa kristinuskon ja islamin välillä ei yhdenkään kristityn mieleen ole juolahtanut ajatus, että rakkaudesta saraseeneja tai turkkilaisia kohtaan Eurooppa tulisi puolustamisen sijaan luovuttaa islamille. Poliittisessa merkityksessä ymmärrettyä vihollista ei tarvitse henkilökohtaisesti vihata, ja vasta yksityisen sfäärissä tulee ylipäätään mielekkääksi ”vihollisen” eli vastustajan rakastaminen. Jos onkin selvää, ettei kyseinen raamatunkohta pyri kumoamaan hyvän ja pahan tai kauniin ja ruman välisiä vastakohtia, niin vielä paljon vähemmän se koskee poliittista vastakohtaa. Ennen kaikkea se ei merkitse, että oman kansan vihollisia tulisi rakastaa ja tukea [näitä] omaa kansaa vastaan. [kursivoinnit alkup., boldaus minun]
5 tykkäystä