Annan puheenvuoron aiheesta Eero Huoviselle, joka tuo hyvin esille Lutherin kritiikin po. asiassa:
Yhteenveto
Lutherin katolisen Non ponere obicem –ajatuksen kritiikki
Polemiikin takaa käy kuitenkin ilmi se, mihin Luther varsinaisesti tähtää kärjistyksellään. Sakramentti ei hänen mielestään voi hyödyttää niitä, jotka eivät usko; juuri epäuskohan on Lutherin mukaan ainoa varsinainen kuolemansynti. Pelkkä “esteen” asettamatta jättäminen ei siis “riitä” sakramentin hyödyn saamiseen. Lutherin mielestä non ponere obicem -edellytys ilmaisee täten liian lievästi sen, mitä sakramentti “vaatii” (requiri).
Samansisältöinen kritiikki skolastista obex-edellytystä kohtaan on tyypillistä myös muille fides infantium -ongelman kannalta keskeisille lähteille. Kolmannen loppiaisen jälkeisen sunnuntain saarnassaan vuodelta 1524 Luther yhdistää obex-arvostelunsa suoraan kysymykseen lapsen uskosta: "Edellä mainittua valhettaan he [ = skolastikot] ovat kehitelleet vielä pidemmälle ja opettavat nyt sitkeästi. Vaikka sinulla ei olisi lainkaan uskoa, sakramenteilla on kuitenkin sellainen voima, että ne vastaanottamalla saat armon ja syntien anteeksiantamisen ilman mitään uskoa, kunhan et vain tietoisesti aio tehdä syntiä. Näin pitkälle he siis ovat päätyneet edellä mainitusta mielipiteestään, jonka mukaan pikkulapset saavat armon ilman uskoa, pelkästään kasteen vaikutuksesta ja voimasta. Näin he siis kuvittelevat. Saman näkemyksensä he soveltavat myös aikuisiin ja kaikkiin ihmisiin. Omilla päähänpistoillaan ja puheillaan he ovat varsin mestarillisesti kitkeneet pois kristillisen uskon sekä tehneet sen tyhjäksi ja hyödyttömäksi. Sakramentin voimalla he nyt nojaavat yksinomaan omiin tekoihinsa.
Lutherin mielestä pelkkä non ponere obicem -asenne on siis “riittämätön” edellytys sakramentin hyödyn saamiseksi. Hän haluaa “vaatia” sakramentin vastaanottajalta enemmän kuin skolastinen, vain negatiivisen “asettamatta jättämisen” (non ponere) edellytys. Tämä positiivinen “enemmän”, jota sakramentti Lutherin mielestä “vaatii”, on usko. Juuri usko on ainut ja oikea edellytys sakramentin hyödyn saamiselle. Obex-edellytyksen virhe on siinä, ettei se “vaadi” uskoa. Tämä Lutherin sakramenttiteologian perustava piirre onkin yleisesti tunnettu tutkimuksessa.
Lutherin tekstien analyysissä on sen sijaan kiinnitetty huomiota vain niukalti hänen sakramenttioppinsa toiseen keskeiseen korostukseen. Sen mukaan Luther nimittäin näyttää “vaativan” ihmiseltä vähemmän kuin skolastinen oppi, joka hänen mielestään edellyttää ihmiseltä omia tekoja eikä luota Jumalan armoon. Tämä käy ilmi siitä skolastiseen obex-oppiin kohdistuvasta Lutherin moitteesta, ettei sen mukaan sakramentin hyödyn saamiseen “vaadita armoakaan”. Hänen mielestään skolastinen oppi panee liian vähän painoa armolle, eli Jumalan teolle. Jotta sakramenttien vaikutus ymmärrettäisiin oikein, Lutherin mielestä täytyy “vaatia” enemmän “armoa” ja kiinnittää vähemmän huomiota siihen, mitä ihmiseltä edellytetään.
Toisaalta Luther uskoa edellyttäessään siis haluaa “vaatia” sakramentin vastaanottajalta enemmän kuin skolastinen obex-edellytys, mutta toisaalta hänen mielestään ihmiseltä täytyy “vaatia” vähemmän, koska sakramentin vastaanottaminen ei ole ihmisen teko, vaan Jumalan armon lahja. Syvimmältään nämä kaksi “vaatimusta” eli siis usko ja armo sakramenttien vaikutuksen edellytyksinä eivät kuitenkaan muodosta vastakohtia Lutherin teologiassa. Ratkaisevaa on tällöin muistaa se edellisen pääluvun tulos, ettei usko ole mikään ihmisen oma autarkkisesti toteuttama teko, vaan hänessä toteutuva Jumalan työ. Jumala itse ja vain hän antaa sen, mitä hän ihmiseltä “vaatii”. Sisällöllisesti armon ja uskon “vaatimus” ovat siis identtiset, ja ne molemmat muodostavat vastakohdan tekojen vaatimiselle. Ihmiseltä edellytetyn “esteen asettamatta jättämisen” eli tekojen asemasta häneltä “vaaditaan” uskoa eli sitä, minkä Jumala armossaan antaa hänelle.
Lutherin sakramenttioppia ei siis voida kuvata siten, että hän pyrkisi korostamaan Jumalan objektiivisen armon asemesta ihmisen subjektiivista uskoa. Tällainen Jumalan armon ja ihmisen uskon välinen vastakkainasettelu ei vastaa Lutherin intentioita. Kyseiseen tulkintaan voidaan päätyä vain, mikäli usko ymmärretään - vastoin reformaattorin kantaa - ihmisen vapaaksi ratkaisuksi eli teoksi. Lutherin mukaan Jumalan armo ja ihmisen usko eivät ole toistensa vastakohtia, vaan perimmäinen rajalinja kulkee armon ja tekojen tai uskon ja tekojen välillä. Sekä Lutherin polemiikki skolastista oppia vastaan että hänen oma sakramenttioppinsa tulevat ymmärrettäviksi vain, mikäli muistetaan tämä perustava lähtökohta.
Luther siis pelkää, että skolastiikan sakramenttioppi saa ihmisen nojautumaan omiin ansiollisiin tekoihinsa. Sekä opus operatum -ajatus että obex -edellytys ilmentävät hänen mielestään tekojen vanhurskautta. Samoin kuin sakramentin pelkkä ulkonainen toimittaminen (ex opere operato) oli hänen mielestään muuttunut sakramentin jakajan omaksi “hyväksi teoksi”, myös pelkkä ulkonainen sakramentin vastaanottaminen eli “esteen asettamatta jättäminen” oli muuttunut ihmisen “hyväksi teoksi”. Tämä Lutherin kanta käy ilmi eksplisiittisesti seuraavasta sitaatista, jossa hän arvostelee sitä, että ihminen saisi armon pelkästään sakramentin vastaanottamisen perusteella, ilman uskoa. Samalla hän ilmaisee, missä merkityksessä hänen omasta mielestään sakramentteja voidaan pitää “armon vaikuttavina merkkeinä”.
“Niinpä ei myöskään voi olla totta, että sakramentteihin sisältyisi vanhurskauttamisen vaikuttava voima (inesse vim efficacem iustificationis) tai että ne olisivat armon vaikuttavia merkkejä’ (signa efficatia gratiae). Sillä kaikkea tätä puhutaan uskon kustannuksella ja tuntematta jumalallisia lupauksia. Eri asia on pitää niitä vaikuttavina siinä mielessä, että ne mitä varmimmin ja vaikuttavimmin antavat armon (certissime et efficacissime gratiam conferant) siellä, missä luja usko on läsnä. Mutta nytpä niitä ei pidetäkään tässä mielessä vaikuttavana, koska niiden sanotaan hyödyttävän kaikkia, myös jumalattomia ja epäuskoisia, kunhan he eivät vain aseta mitään estettä’ (non ponant obicem), ikään kuin juuri epäusko ei olisi kaikkein itsepäisin ja vihamielisin armon este. Näin pitkälle he ovat menneet tehdessään sakramentista käskyn ja uskosta teon. Jos sakramentti antaa minulle armon sen tähden, että (quia) minä otan sen vastaan, silloin totisesti saan armon oman tekoni (ex opere meo) enkä uskon perusteella. Silloin en myöskään tartu sakramentin lupaukseen, vaan ainoastaan Jumalan asettamaan ja säätämään merkkiin. Huomaat siis selvästi, etteivät sentenssiteologit ole ymmärtäneet sakramenteista yhtään mitään, koska he väitellessään sakramenteista eivät ole lainkaan kiinnittäneet huomiota uskoon eivätkä lupauksiin. Sen sijaan he ovat takertuneet vain merkkiin ja merkin käyttöön. Näin he syöksevät meidät uskosta tekoihin ja sanasta merkkiin. Näin he ovat, kuten jo sanoin, paitsi vanginneet sakramentit myös tuhonneet ne niin hyvin kuin ovat osanneet.”
Lutherin mielestä non ponere obiceni -edellytys merkitsee siis, että sakramentin pelkkä ulkonainen vastaanottaminen riittää armon saamiseen. Skolastiikan termein voitaisiin sanoa, että Luther pelkää dispositiosyyn (causa dispositiva) muuttuvan vaikuttavaksi syyksi (causa efficiens), jonka perusteella ihminen tulee vanhurskaaksi. On ilmeistä, että tässäkin Luther eskaloi sitä merkitystä, mikä non ponere obicem -ajatuksella oli skolastiikassa alun perin.
Lutherin oma teologinen intentio on vastustaa sakramentin vaikutuksen muuttamista ihmisen omien tekojen välineeksi. Jos sakramentti pelkän ulkonaisen vastaanottamisen perusteella - eli “koska” (quia) ihminen vastaanottaa sakramentin - antaisi armon, silloin vanhurskauttaminen toteutuisi “oman tekoni perusteella” (ex opere meo). Tällöin itsessään oikeasta sakramentista tulisi teko (opus). Juuri tässä käy ilmi, miten sekä ex opere operato että non ponere obicem -kritiikki ilmaisevat yhtä ja samaa Lutherin intentiota arvostella sakramentin vääristynyttä käyttöä eli niiden “vankeutta” (captivitas) silloisessa kirkossa.
Sen sijaan Lutherin arvostelu ei suuntaudu tässäkään kohdassa sakramenttien oikeaan vaikutukseen. Tekstikohdan alussa on tosin ajatus, joka näyttäisi viittaavan siihen, että Luther haluaisi kokonaan torjua ajatuksen sakramenttien vaikuttavuudesta. “Niinpä ei myöskään voi olla totta, että sakramentteihin sisältyisi vanhurskauttamisen vaikuttava voima (inesse vim efficacem iustificationis) tai että ne olisivat `armon vaikuttavia merkkejä’ (signa efficatia gratiae).” Tätä passusta onkin usein käytetty esimerkkinä, kun on haluttu väittää, että Luther haluaisi sanoutua totaalisesti irti katolisesta sakramenttiopista.
Tekstikohdan oikea konteksti käy kuitenkin ilmi sen jatkosta, jossa Luther esittää oman positiivisen tulkintansa sakramenttien vaikutuksesta. “Jos usko on läsnä” (si assit fides) on hänen oma “edellytyksensä” sakramenttien vaikutukselle. Kun “usko on läsnä”, silloin kuuluu sakramenteille hänen mielestään jopa suurempi ja varmempi vaikutus kuin mikä niille skolastisessa teologiassa myönnettiin. Luther käyttää jopa superlatiivisia ilmauksia painottaakseen mahdollisimman vakuuttavasti, että sakramenttien oikein ymmärretty vaikutus on voimakkaampi kuin mitä tomistiset ja skotistiset teoriat esittivät. Luther ilmaisee tämän kantansa selvästi: “Eri asia on pitää niitä vaikuttavina siinä mielessä, että ne mitä varmimmin ja vaikuttavimmin antavat armon (certissime et efficacissime gratiam conferant) siellä, missä luja usko on läsnä.”
Tässä suhteessa Lutherin näkemys sakramenttien vaikutuksesta onkin tulkittava toisin kuin mitä eritoten protestanttisessa reformaationtutkimuksessa on usein väitetty. Vastoin näitä väitteitä sakramenteille ei Lutherin mukaan kuulu suinkaan vähäisempi vaikutus kuin mikä niillä oli keskiaikaisessa teologiassa vaan voimakkaampi.Tutkimuksessa on usein pidetty varsinkin Lutherin varhaisteologialle tyypillisenä, että sakramenttien vaikutus jäisi uskon ja sanan varjoon. Monet tutkijat ovat myös väittäneet, että vasta 1520-luvun lopulla eli siis vasta uudestikastajia ja yleensä spiritualisteja vastaan käydyn kiistan jälkeen Luther olisi alkanut korostaa sakramenttien effektiivisyyttä.
Nämä väitteet kuten edellä on voitu huomata - eivät kuitenkaan saa tukea lähteistä. Väitteiden puutteena on lisäksi se, etteivät ne tavoita adekvaatisti, itse asiaa eli sitä, mitä sakramentti vaikuttaa.
Eero Huovinen, Fides Infantium, s. 80-85.
No ponere obicem= “ei aseta estettä”.