Niin Lutherkin kantaa uhria ja kehottaa seuraajiaan niin tekemään.
Näin meidän tulee antaa itsemme Jumalan tahdon huomaan, että hän tekisi meistä, mitä tahtoo, oman mielisuosionsa mukaan, sen ohessa vielä uhraten hänelle ylistystä ja kiitosta kaikesta sydämestämme hänen sanomattomasta ja suloisesta armostaan ja laupeudestaan, jonka hän on tässä sakramentissa luvannut ja antanut meille. Ja vaikka sellainen uhraaminen voi tapahtua ehtoollisen ulkopuolellakin, ja niin tuleekin olla, sillä se ei kuulu välttämättömästi ja olennaisesti ehtoolliseen, niin on kuitenkin jalompaa, soveliaampaa, voimallisempaa ja myös mieluisampaa, jos se tapahtuu joukossa ja seurakuntakokouksessa, missä toinen innostuttaa toista, liikuttaa ja lämmittää, niin että uhri väkevästi tunkeutuu Jumalan tykö ja epäilemättä saa, mitä halajaa … On aivan totta, että meidän ei tulisi näitä rukouksia, kiitostamme, ylistystämme ja oman itsen uhraamista tuoda välittömästi Jumalan eteen, vaan panna ne Kristuksen päälle ja antaa hänen esittää ne Jumalalle, niin kuin pyhä Paavali opettaa Hebr. 13. luvussa: … Näistä sanoista me opimme, ettemme uhraa Kristusta, vaan Kristus uhraa meidät, ja sen mukaisesti on sopivaa, jopa hyödyksi, että me sanomme ehtoollista uhriksi, ei oman itsensä vuoksi, vaan siksi, että me uhraamme itsemme Kristuksen kanssa, toisin sanoen me heitämme itsemme Kristuksen varaan vahvasti uskoen hänen testamenttiinsa emmekä tule muuten rukouksinemme, ylistyksinemme ja uhreinemme Jumalan eteen kuin hänen kauttaan ja välityksellään, ja ettemme epäile, että hän on meidän pappimme ja pastorimme taivaassa Jumalan kasvojen edessä. Jos ehtoollista tässä mielessä sanottaisiin uhriksi ja käsitettäisiin se siten, olisi se vallan oikein, ei sen vuoksi, että me uhraisimme sakramentin, vaan siksi, että me ylistyksellämme, rukouksillamme ja uhrilahjoillamme innostutamme häntä, annamme hänelle aihetta, että hän uhraisi itsensä taivaassa meidän puolestamme ja meidät hänen kanssaan.
Ylistys- ja kiitosuhrin minäkin tunnen ja uhrilahjan, rahalahjoituksen. Nämä ovat aivan normikäytäntöä esim. vapaissa suunnissa. Sen sijaan pelastukseksi ei voi uhrata mitään. Omaa aikaansa ja varojaan ehkä muiden evankeliointiin ja pelastumiseen.
Kiitos hyvästä tekstistä! Tästä näemme hienosti kuinka ainut uhri syntien edestä on Jeesuksen antama uhri. Me emme voi sitä uhria kantaa ehtoollisessa, sillä se on jo kannettu. Me voimme vain ottaa sen uskossa vastaan.
Ekumeenisesti asiasta kirkot yleisemmin ovat kyenneet sanomaan Kirkkojen maailmanneuvoston Kaste, ehtoollinen ja virka -asiakirjassa seuraavasti (vuodelta 1982):
A. Ehtoollinen kiitoksena Taivaalliselle Isälle
Ehtoollinen, johon aina kuuluu sekä sana että sakramentti, on Jumalan teon julistusta ja ylistystä. Se on suuri kiitosjuhla Taivaalliselle Isälle kaikesta mitä hän on tehnyt luomisessa, lunastuksessa ja pyhityksessä. Se on kiitosta kaikesta siitä, mitä Jumala yhä tekee kirkossa ja maailmassa ihmisten synneistä huolimatta, ja kaikesta mitä Jumala vielä tulee tekemään saattaessaan valtakuntansa täydelliseksi. Täten ehtoollinen on kiitosrukous (beraka), jolla kirkko tuo julki kiitollisuutensa Jualan kaikista lahjoista.
Ehtoollinen on suuri ylistysuhri, jonka välityksellä kirkko puhuu koko luomakunnan puolesta. Jumalan sovittama maailmahan on läsnä jokaisessa ehtoollisessa: leivässä ja viinissä, ehtoollisvieraissa ja niissä rukouksissa, joita nämä kantavat Jumalan eteen itsensä ja kaikkien ihmisten puolesta. Kristus yhdistää uskovat itseensä ja liittää heidän rukouksensa omaan esirukoukseensa niin että uskovat kirkastuvat (the faithful are transfigured) ja heidän rukouksensa tulevat kuulluiksi. Tämä ylistysuhri on mahdollinen yksin Kristuksen kautta, hänen kanssaan ja hänessä. Leipä ja viini, maan ja ihmistyön hedelmät tuodaan uskossa kiitoksen kanssa Jumalan eteen. Täten ehtoollinen on merkkinä siitä, miksi maailma on tuleva. Se on kiitosuhria ja ylistyslaulua Luojalle, universaalista osallisuutta Kristuksen ruumiiseen ja vereen sekä vanhurskauden, rakkauden ja rauhan valtakuntaa Pyhässä Hengessä.
Lisäksi voidaan todeta, että myös Kristuksen kertakaikkinen uhri on läsnä ehtoollisessa:
B. Ehtoollinen Kristuksen muistamisena (anamnesis)
Ehtoollinen on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen muistamisen juhla, ts. elävä ja voimallinen merkki hänen kertakaikkisesta uhristaan ristillä. Tämä uhri vaikuttaa yhä ja koskee koko ihmiskuntaa. Ehtoolliseen liittyvä raamatullinen kuva muistamisesta viittaa siihen, että Jumalan työ vaikuttaa tässä ja nyt Jumalan kansan viettäessä ehtoollista jumalanpalvelusliturgiassaan.
Kristus itse ja kaikki mitä hän on tehnyt meidän ja koko luomakunnan hyväksi (tullessaan ihmiseksi, ottaessaan orjan muodon, toiminnassaan, opetustyössään, kärsimisessään, uhrissaan, ylösnousemuksessaan, taivaaseen astumisessaan ja lähettäessään meille Pyhän Hengen) on läsnä tässä muistamisessa (anamnesis) ja lahjoittaa meille yhteyden hänen kanssaan. Ehtoollinen on myös esimakua hänen paluustaan (parousia) ja lopullisesta Jumalan valtakunnasta.
Kristuksen muistaminen (anamnesis), jossa hän itse toimii kirkkonsa riemullisen ehtoollisenvieton välityksellä, on täten sekä hänen työnsä nykyistämistä (representation) että tulevan ennakointia (anticipation). Se ei ole vain menneiden tapahtumien ja niiden merkityksen mieleen palauttamista, vaan voimallista julistusta Jumalan suurista teoista ja lupauksista.
Nykyistäminen ja ennakoiminen ilmenevät kiitoksessa ja esirukouksessa. Muistaessaan kiitollisena Jumalan suurta pelastustekoa kirkko rukoilee samalla, että Jumala saattaisi kaikki ihmiset osallisiksi tämän työnsä hedelmistä. Kiitoksessa ja esirukouksessa kirkko on yhteen liittyneenä Poikaan, joka on sen ylimmäinen pappi ja suuri esirukoilija. (Room. 8:34; Hebr. 7:25). Ehtoollinen on Kristuksen ainutkertaisen uhrin sakramentti, Kristuksen, joka elää yhä toimittaakseen esirukousta puolestamme. Ehtoollinen on kaiken sen muistamista, mitä Jumala on tehnyt maailman pelastuksen hyväksi. Jumala ei toista sitä mitä hän tahtonsa mukaisesti toteutti Kristuksen lihaksitulossa, hänen elämässään, kuolemassaan, ylösnousemuksessaan ja taivaaseenastumisessaan. Nämä tapahtumat ovat ainutkertaisia eikä niitä voida toistaa tai edelleen jatkaa. Ehtoollisessa kirkko kuitenkin kantaa Jumalan eteen esirukouksensa yhteydessä Kristukseen, suureen ylimmäiseen pappiimme.
SELITYS (8) Ehtoollisen merkityksen tarkasteleminen esirukouksen valossa auttaa ymmärtämään katolisessa teologiassa esiintyviä viittauksia ehtoolliseen “sovitusuhrina”. Ajatuksena on tällöin, että on vain yksi sovitusuhri, ristin ainutkertainen uhri, joka nykyistyy ehtoollisessa ja kannetaan Isän eteen Kristuksen ja hänen kirkkonsa esirukouksessa koko ihmiskunnan puolesta. Raamatullisen “muistamisen” käsitteen valossa soisi kaikkien kirkkojen tutkivan uudelleen vanhoja “uhriin” liittyviä erimielisyyksiä ja ymmärtävän syvemmin niitä syitä, joiden vuoksi muut kuin heidän oma traditionsa joko käyttävät tai hylkivät käsitettä “uhri”.
Kristuksen muistaminen (anamnesis) on kaiken kristillisen rukouksen perusta ja lähde. Meidän rukouksemme nojaa ja liittyy täten ylösnousseen Herran alituiseen esirukoukseen. Ehtoollisessa Kristus antaa meille voimaa elää hänen kanssaan, kärsiä hänen kanssaan ja vanhurskautettuina syntisinä rukoilla hänen kauttaan täyttäen hänen tahtonsa iloisella mielellä ja vapaasta sydämestä.
Kristuksessa me annamme itsemme joka päivä eläväksi ja pyhäksi uhriksi (Room. 12:1; 1 Piet. 2:5). Tämä hengellinen ja Jumalalle otollinen jumalanpalveluksemme saa ravintonsa ehtoollisesta, jossa meidät Jumalan rakkauden voimasta pyhitetään ja sovitetaan, jotta olisimme sovituksen palvelijoina maailmassa.
Yhdistyineinä Herraamme ja yhdessä kaikkien pyhien ja marttyyrien kanssa meitä uudistetaan Kristuksen verellä sinetöidyssä liitossa.
Koska Kristuksen muistaminen on saarnatun Jumalan sanan varsinainen sisältö, samoin kuin se on myös ehtoollisaterian sisältö, nämä molemmat vahvistavat toisiaan. Ehtoollisen oikeaan viettoon kuuluukin sanan julistaminen.
Siinä tekstiseinää kerrakseen. Paljon sanotaan vielä Kristuksen läsnäolosta ja Pyhän Hengen avuksihuutamisesta, myös ehtoollisen liittymisestä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoitteluun jne. mutta ehkä tämä riittää kun nyt uhrista puhutaan.
Yksi asia jää ihmetyttämään. Kun mainitaan jokin asia joka aiheuttaa epäilyksiä luterilaisissa, joku rientää kilvan mainitsemaan että asiahan ei ole noin, että olemme tuon jo uskonpuhdistuksen aikaan perustelleet toisin (esim. messu-uhri). Sitten kun parin viestin ajan jatkaa sitä mieltä olemista että messu-uhri on oleellinen, etten sanoisi jopa välttämätön ja muuttumaton osa kirkkoa (koska jos emme voi yhtyä Kristuksen uhriin niin mitä kirkosta jää jäljelle?), ilmaantuukin yhtäkkiä pitkiä viestejä joissa pyritään osoittamaan että kyllä kyseessä oleva asia on säilynyt luterilaisuudessa.
Tämä hämmentää.
No, on vanhoissakin kirkoissa tällaisia hämmentäviä juttuja, mutta ne eivät yleensä koske ihan noin keskeisiä asioita uskon elämässä.
Tätä minäkin olen usein yrittänyt sanoa. Jos esim. sanoo, että luterilaiset suhtautuvat väärin ikoneihin, niin sitten joku rientää sanomaan, että kyllä meilläkin on ikoneja, kyllä mekin niitä käytämme. Ja sama juttu vaikkapa luostareiden kanssa: “Ei luostareita ole meilläkään kielletty, jos joku haluaisi sellaisen perustaa, se olisi luterilaiselle ihan sallittua.” Siinä on jonkinlainen älyllisen epärehellisyyden maku. Muistan, että alkufoorumilla de Muerto oli tässä vänkäyksessä aivan mestari. Ei ollut asiaa, jota hän ei olisi kyennyt joidenkin yksittäisten, satoja vuosia vanhojen luterilaisten tekstien perusteella osoittamaan teoriassa myös luterilaisuuteen kuuluvaksi tai sallituksi jutuksi. Mutta ei se muuta sitä tosiseikkaa, että esim. nuo em. seikat eivät ole samalla tavalla osa ev.-lut. uskonnonharjoittamista kuin mitä ne ovat vanhoissa kirkkokunnissa. Ei usko voi olla sellaista, että pitää olla tohtori voidakseen osoittaa teoriassa mahdolliseksi sellaiset asiat, jotka vanhoissa kirkkokunnissa ovat aivan itsestäänselvää peruskauraa. Joko jokin asia kuuluu tietyn usk. yhteisön elämään ja opetuksiin tai sitten ei.
Ne jotka ovat kristittyjä, ovat “uhrissa sisällä”, kantavat sitä ruumiina, Kristus päänään, omassa itsessään taivaallisella alttarilla.
Ne jotka ovat kristinuskon sanoman ja rukouksen komppailijoita, rukoilevat sitä uhri-ruumista muistamaan heitäkin.
Tässä on kristityn ja kristillismielisen rukoilijan ero.
Tämän takia ennen laitettiin ovet kiinni niin katujilta kuin katekumeeneilta kun eukaristinen osuus liturgiasta alkoi. Sellainen ihminen joka ei ole tarpeeksi vahvassa tilassa ottaakseen osaa uhrin kantamiseen saa riittävästi kun voi pyytää kirkkoruumiilta asioita ja saada opetusta katekumeenien liturgian aikana. “Aikuiseksi kasvaneet kirkon jäsenet” tekevät työtä, liturgiaa, eivätkä vain odota vastaanottavansa.
Pyhittyminen ja siihen liittyvä askeesi johtuvat siitä todellisuudesta että ihminen on yhtä kirkkoruumiin ja Kristuksen kanssa. Ei siinä voi olla muuttumatta joksikin ja sen muuttuminen aiheuttaa tarvetta jonkinlaiseen askeettiseen kristilliseen elämäntapaan, koska yhtäkkinen jarruttamaton muuttuminen on mahdotonta kestää ihmiselle.
Kun taas sellainen joka vaan rukoilee ulkoapäin että jospa tuo hienolta kuulostava asia auttaisi minuakin, kokee että hänelle annetaan kaikki eikä hän itse ole hommassa mukana.
Noissa ekumeenisissa teksteissä mitä tänne linkattiin oli hyvä pohja luterilaisille alkaa toteuttamaan kristillistä kutsumustaan täydesti.
Selitys on yksinkertainen. Tälläkin foorumilla kirjoittaa eri luterilaisten kirkkojen edustajia. Osa on pappeja, osa maallikoita. Samaan kirkkoon kuuluvatkin saattavat olla kasvaneet hyvin erilaisissa hengellisissä yhteisöissä.
Viimeksi kulunut vuosisata on ollut ekumenian vuosisata. Sitä edeltänyttä epäluuloisuutta ja vihamielisyyttä on nykyään vaikea ymmärtää. Kuvaavaa on kuitenkin, että vielä ennen Vatikaanin 2. konsiilia viime vuosisadan puolivälissä Suomessa luterilaiset piispat pelkäsivät, että katolinen kirkko on aloittamassa eräänlaisen offensiivin, vastauskonpuhdistuksen ja tilasivat salaisen selvityksen asiasta. Selvitys totesi, että mitään offensiivia ei ole tulossa.
V2:n jälkeen Suomessa luterilaisten suhtautuminen katoliseen kirkkoon on muuttunut valtavasti. Sen myötä on kyetty myös näkemään ne piirteet omassa perinteessä, joille ehkä ummistettiin silmiä kontroverssisyistä omaa erillistä identiteettiä vaalittaessa.
Kaikissa luterilaisissa yhteisöissä kehitys ei välttämättä ole kulkenut samaan suuntaan ainakaan yhtä sutjakkaasti. Mitä pienempi porukka, sitä merkityksellisempää on perustella sitä miksi me ei olla noita muita ja niiden kanssa. Silloin helpommin tarraudutaan vanhoihin kontroversseihin.
Jossain määrin tätä samaa harrastavat intomieliset traditionalistit katolisessa ja ortodoksisessakin kirkossa. Riemurinnoin riennetään kertomaan, kuinka protestanteilla ei ole reaalipreesensiä tai sitä tai tätä. Silmät ummistetaan ekumeenisilta saavutuksilta opissa ja kirkkojen lähentymisestä, koska ne uhkaavat identiteettiä. Ei riemuita saavutetusta yksimielisyydestä, joka voisi johtaa näkyvään ykseyteen kirkkojen välillä, koska odotetaan mieluummin että oma oikeassaoleminen tulisi vahvistetuksi käännynnäisen suulla joka julistaa: “Pelkkää pimeyttä oli siellä, kuinka saatoinkin elää sellaisessa harhassa!”
No ei se ole. On kristittyjä jotka ovat pärjänneet tai joutuneet pärjäämään ilman sitä pitkiä aikoja tai koko elämänsä. Ei se tee heistä vähemmän kristittyjä. Ei luterilaisistakaan.
Kandee lukea tuo @paterhenrik in linkkaama USAn katolisten piispojen lausunto. Ei tässä hiemu kaukana olla.
Lutherin messukritiikistä seuraavassa piispa Jolkkosen pohdintaa. Sori katoliset tässä nousee esiin nominalismi katolisuuden ongelmallisena taustaoletuksena:
“Later in the Middle Ages, especially among some Nominalists, the notion of the sacrifice, however, gained more and more anthropocentric emphases. It was taught that Christ’s death reconciled us from original sin, but to reconcile for daily sins we need the sacrifice of the Mass. The more the Eucharist gained an independent sacrificial position beside the sacrifice of Christ, the more strongly it seemed to be in conflict with the New Testament, according to which Christ’s sacrifice was once for all, complete and adequate (Heb 10:10). The more the priest was emphasized as the active officiator of the sacrifice, the more passive role was afforded to the sacrificial offering of Christ. The more teaching was offered on how the fruits of the sacrifice of the Mass were to benefit absent parishioners and those in purgatory, the more instrumental value was conferred upon the Eucharist.”
"The Second Council of Lyon had defined the officiation of the Eucharistic sacrifice as one way to bring relief to souls in purgatory. This strengthened the position of the Votive Masses, where the parishioner purchased a Mass from a priest on behalf of a reason or a person. The priest celebrated the Votive Mass alone joining the intercessory prayers to the Canon Prayers of the Mass. The Mass, administered in Latin and partially in an inaudible voice, left the parishioners with the role of a passive audience.
Luther strongly resisted the pattern where the priest was interpreted as offering up the sacrifice and parishioners, absent and in purgatory, were the beneficiaries. The problem was worsened by the fact that the Mass could be purchased from a priest."
Messu voitiin toimittaa uhriluonteensa takia myös kuolleiden puolesta.
En tiedä mikä on ortodoksisuuden kanta tähän. Fakta on että Lutherin ansioista ( tai en tiedä tunnustaako kat kirkko tämän) katolinen kirkko hylkäsi pahimmat ylilyönnit.
Juuri kun hihittelet siellä sitä miten toisen kirkkokunnan jäsenet levittävät toisista virheellistä tietoa niin itse jaat tietoa mikä on harhaanjohtavaa. Messuja ei ole koskaan ostettu. Messua pitävän ihmisen kulut on korvattu, kynttilät ja viinit maksettu sekä annettu avustus kirkon ylläpitokuluihin. Sielunmessun on silti aina voinut saada ilman maksua, sillä kirkko jakaa sakramentteja ilman maksua. Pelkällä Pyhällä Hengellä papitkaan eivät kuitenkaan elä. Katolilaiset eivät ole koskaan maksaneet kirkollisveroa (paitsi nyky-Saksassa), joten maksut on kohdistettu vapaaehtoisten kertaluontoisten maksujen tapaan esimerkiksi tilanteisiin joissa henkilö tarvitsee kirkon toimituksia. Kysymyksessä ei ole kuitenkaan ollut messun ostaminen vaan kulukorvaus.
Ja siitä että ihmiset ovat joutuneet elämään pitkiä aikoja ilman messu-uhria. Eivät ole joutuneet. Kirkko on tietääkseni toimittanut ja viettänyt messua ja liturgioita siitä lähtien kun Kristus perusti kirkkonsa.
Kyllä minulla on ihan vakaa oppikirjakäsitys siitä että privaattimessut ja kuolleiden puolesta pidettävät messut olivat hyvä tulonlähde. Ja samalla se, että näihin puututtiin ja pahimmat ylilyönnit lopetetiin. Ylilyöntejä on tapahtunut joka kirkossa, en minä sanonut tuota nykykirkkoa moittiakseni. Se liittyy olennaisesti Lutherin kritiikkiin. En hihittele asialle.
Tähän väliin muuten pieni sivuhuomio: Suomen kirjakielen isä, suomalainen reformaattori ja piispa ilmeisesti suhtautui kiirastuleen aika konservatiivisesti ja säilytti rukouksissa siihen liittyvää aineistoa. Tämä nyt ei tosin ehkä kerro muusta kuin siitä, että luterilaisuus on ollut jo reformaatioaikana aika moni-ilmeinen. Joistain asioista on vahvahko konsensus, mutta toisista jää enemmän tulkinnanvaraa.
Huomionarvoista kuitenkin on se, että luterilainen reformaatio ei torjunut kuolleiden puolesta rukoilemista. Sitähän Suomen ev.-lut. kirkossakin harjoitetaan, joka sunnuntai ja yleensä jokaisen hautaansiunaamisenkin yhteydessä.
Reformaattoreiden kritiikki kohdistui sen sijaan siihen, että sakramentin viettäminen uhkasi pelkistyä kuolleiden hyväksi luettavaksi välineeksi. Seurakuntaa ei välttämättä ollut lainkaan paikalla tai jos oli, he keskittyivät seuraamaan ehtoollisen draamaa mutta eivät nauttineet ehtoollista (siksihän kirkkolakiinkin oli otettu vaatimus edes kerran vuodessa tapahtuvasta ehtoollisen nauttimisesta!). Syöminen ja juominen jäivät taka-alalle.
Papistosta keskiajalla iso osa oli matalasti koulutettuja ja he elivät votiivimessuilla. Messuja ostettiin (tätä sanaa voitaneen käyttää, koska kyse oli oikeasti eräänlaisesta teollisuudesta) tältä papistolta moniin eri syihin, myös maallisten pyrkimysten saavuttamiseksi, ei vain kiirastulessa olevien hyväksi. Varhaiskeskiajalla eräs kirkolliskokous oli tosin kieltänyt votiivimessujen toimittamisen vihamiehen kuoleman pyytämiseksi…
Lutherille eräs hyvin merkityksellinen kokemus oli pyhiinvaellus Roomaan. Luther oli odottanut korkeampaa pyhyyttä, mutta kohtasikin prostituoitujen palveluita ostavia votiivipappeja, jotka pilkkasivat reaalipreesenssiä. Se jätti selvästi jälkensä nuoreen munkkiin.