Asia: Kavallus Hämeenlinnan ortodoksisessa seurakunnassa
Hämeenlinnan ortodoksisessa seurakunnassa on tapahtunut huomattava taloudellinen kavallus. Noin viikko sitten pankin sisäisessä valvonnassa havaittiin asiattomia tilisiirtoja. Seurakunnan varoja oli vajaan vuoden aikana kadonnut ilmeisesti parisataa tuhatta euroa. Tarkkaa summaa ei tällä hetkellä ole tiedossa. Teosta epäillään seurakuntasihteeriä. Hänen työsuhteensa on päätetty.
Seurakunnanneuvosto kirkkoherran johdolla vastaa käytännössä seurakunnan taloudesta ja hallinnosta.
Kavallusasia on poliisitutkinnassa.
Seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt sekä seurakuntalaiset ovat tapahtuneesta syvästi järkyttyneitä.
Kuulostaa melko merkittävältä summalta. Mitenhän asiaa ei ole havaittu aiemmin?
Saatiinkohan näitä rahoja takaisin? Jos ei saatu, niin tuomio (ehdollista ja 75 tuntia yhdyskuntapalvelusta) on naurettavan pieni verrattuna 100.000 euron rikoshyötyyn, kun mies tuskin jää Suomeen makselemaan velkojaan.
Ortodoksina alkaa miettiä että onko meillä näitä (kirkkokunnan pienuus huomioiden) suhteessa enemmän kuin evl.fi -kirkolla. Kysehän voi olla sattumasta tai huonosta onnesta, vai olisiko Suomen ortodoksisen kirkon taloushallinnossa tai -johtamisessa jotain rakenteellisia heikkouksia?
Veikkaan, että kyse on siitä, että seurakunnissa ylipäänsä hommat kaatuvat paljolti yksittäisten ihmisten harteille. Esimerkiksi talous- ja hallintoasiat ovat sellaisia, että harvalla on sen enempää halua kuin osaamistakaan niiden hoitoon. Sitten päädytään siihen, että yksi ja sama henkilö hoitaa kaikki talousasiat, ja muilla elimillä on lähinnä muodollista valvontaa.
Mikäli tileillä summat näyttävät suurin piirtein uskottavilta, niin niitä ei kukaan sitten tarkista sen kummemmin. Jos toimijat ovat luotettavia, niin kaikki voi sujua oikein hyvin jopa vuosikymmeniä. Jos talousasioista vastaavan pallille kuitenkin pääsee henkilö, jolla on esim. taipumuksia kleptomaniaan tai peliaddiktioon tai jos hänelle tulee äkillisiä talousvaikeuksia, niin houkutus seurakunnan varojen “lainaamiseen” voi käydä mahdottomaksi.
Kavaltajalla on voinut alunperin olla aivan vilpitön aikomus maksaa omin päin lainaamansa summa takaisin, mutta jostain syystä se joko jää tekemättä tai se ei käykään niin kuin hän oli suunnitellut. Ja kun kukaan ei huomaa, niin jossain vaiheessa herää halu pihistää hieman lisää jne. Koska tilintarkastuksia ei tehdä kovin usein, niin toiminta voi jatkua vuoden tai pari ennen kuin asia huomataan. Yksittäisen suurenkin summan voi varmasti kavaltaa huomaamatta, jos on sellaisessa asemassa että on siihen tilaisuus oman työnsä puitteissa.
Onko näitä nyt silti ollut kirkossamme poikkeuksellisen paljon? Vain pari tulee mieleen. Ehkä kyse on tilastollisesta sattumasta, että ne ovat sattuneet melko lyhyen ajan sisällä. Ilman muuta kirkon tulee miettiä toimintatapojaan ja harkita josko niissä olisi jotain tarkistamisen varaa. Ehkä kaikki tilisiirrot pitäisi hyväksyttää vähintään kahdella ihmisellä, jotta kukaan yksittäinen korruptoitunut henkilö ei pääsisi omin päin siirtelemään varoja tileiltä toiselle. Samoin olisi hyvä olla proseduuri, jonka mukaan esim. jokainen viikko aloitettaisiin sillä, että saldo tarkistetaan vastuunkantajien kesken ja kaikki on läpinäkyvää.
Jokin tuollainen yksinkertainen läpinäkyvyyttä edistävä käytäntö olisi hyvä tuoda estämään väärinkäytöksiä. Henkilökunnalle ja vastuuhenkilöille voisi myös tulla säännöllisesti sähköpostiin ilmoitus seurakunnan taloustilanteesta. Jos tiedonjako jää vain vuosikertomuksen jakamiseen, niin silloin siinä on tosiaan aina vuosi aikaa rauhassa kavaltaa, mikäli kaikki raha-asiat ovat vain yhden ihmisen kontolla. Systeemin pitää olla tarpeeksi avoin ja läpinäkyvä, jotta vertaisvalvonta on mahdollista.
Hämeenlinnassa seurakuntasihteeri, joka hoiti maksuasiat, oli samalla myös kirjanpitäjä. Olisi tietysti hyvä, jos kirjanpitäjä olisi eri henkilö. Seurakuntasihteeri oli tehtaillut vääriä kuitteja. Pankki oli huomannut säännölliset siirrot tietylle tilille. Hämeenlinnan tapauksessa keskustellaan siitä olisiko kirkkoherran ja seurakunnan neuvoston pitänyt huomata toiminta aikaisemmin. Hämeenlinnan kirkkoherra on lähdössä eläkkeelle ja siellä on pian kirkkoherran vaali.
Lahdessa kirkkoherra oli antanut seurakunnan varoista ison diakonialainan, jota lainan saaja ei ollut maksanut takaisin. Hän oli lainannut paitsi seurakunnan myös omia rahojaan ja joutunut huijatuksi mamu-seurakuntalaisen taholta. Kirkkoherraa ei syytetty kavalluksesta, vaan virka-aseman väärinkäytöstä. Hän menetti virkansa.
Pienessä seurakunnassa yksi ihminen voi hoitaa yksin kaikki talousasiat. Vaikka kirkkoherran pitäisi valvoa, pienessä seurakunnassa hänelle jää hallinnollisiin asioihin monesti vähemmän aikaa, koska hengellinen työ vaatii aikaa. Kirkkoherroilla ei välttämättä ole myöskään minkäänlaista talousasioiden ymmärrystä. Seurakuntaneuvostossa taas moni ei ymmärrä sitäkään rahoista. Tilinpäätös esitetään kerran vuodessa ja nuijitaan hyväksytyksi ja vastuuvapaudet myönnetyksi, vaikka asiasta ei mitään ymmärretty. Talousasioissa etenkin puuttuminen on monesti mielletty hankalaksi, paitsi jos puhutaan kokousten pullatarjoilubudjetista. Siihen on helppo ehdottaa säästöjen tekemistä vaikkapa luopumalla raesokerista pitkön päällä.
Tosiaan kuten on sanottu, ei pienessä seurakunnassa välttämättä ole kovin monia, jotka pystyisivät talousasioita hoitamaan asiantuntevasti. Kirjanpito on sellainen aihe, joka on monien yrittäjienkin mielestä vaikeaa ja hankalaa ja siihen perehtyminen koetaan vastenmieliseksi. Saati sitten vaikkapa pastorille, jonka mielenkiinto on luultavasti ihan muualla. Lopputulos on se, että ihmiset eivät edes halua ymmärtää talousasioita, vaan mielellään ulkoistavat vastuun sille yhdelle, joka osaa ja tietää. Siinä on sitten kiusaus ja tilaisuus toimia väärin. (Oikeastihan kirjanpidon perusteet ei ole mitenkään erityisen vaikea aihe opeteltavaksi. Opetetaanhan sitä menestyksellisesti suoraan peruskoulusta tuleville kauppaopistolaisillekin. Luulisi kirkkoherran pystyvän siihen mihin amisteinikin.)
Jännää tässä kuviossa on kuitenkin se, että edellä sanottu koskee kaikkia pieniä seurakuntia. Uutisia kavalluksista ei kuitenkaan ole tullut samaan tahtiin muista pienistä seurakunnista kuin ortodoksisista. Sattumaako, vai onko ortodoksisissa seurakunnissa jokin muukin tekijä, joka altistaa tällaiselle verrattuna esimerkiksi vapaiden suuntien seurakuntiin?
[quote=“Anskutin, post:9, topic:1420”]
Jännää tässä kuviossa on kuitenkin se, että edellä sanottu koskee kaikkia pieniä seurakuntia. Uutisia kavalluksista ei kuitenkaan ole tullut samaan tahtiin muista pienistä seurakunnista kuin ortodoksisista. Sattumaako, vai onko ortodoksisissa seurakunnissa jokin muukin tekijä, joka altistaa tällaiselle verrattuna esimerkiksi vapaiden suuntien seurakuntiin?[/quote]
Katolisten seurakuntien osalta asiaa ainakin auttaa se, ettei tileillä ole tuommoisia rahasummia
Tämä oli kylläkin ensimmäinen ortodoksisen seurakunnan työntekijän saama kavallussyyte minun aikanani. Olen ollut 43 vuotta ortodoksi.
Lahden tapauksessa oli kyse huijauksesta, joka kohdistui hyväntahtoiseen kirkkoherraan. Kirkkoherra oli (ehkä) ylittänyt valtuutensa myöntäessään suurehkon diakonialainan eräälle Suomeen muuttaneelle seurakuntalaiselle. Mies ei käyttänyt lainaa siihen mihin piti, vaan hummasi rahat ja jätti lainan maksamatta.
Harmillinen juttu tuokin. Seurakuntien työntekijöiden pitäisi pystyä vastaamaan rahankerjääjille, että mikäli nämä tarvitsevat taloudellista apua, on heidän hakeuduttava sossuun ja KELA:n toimistoon eikä kirkkoon. Kirkko jakaa hengellistä apua ja aarteita. Maallista apua kaipaavien tulee mennä muihin konttoreihin. Papin tulisi vain jämptisti sanoa, että en anna sinulle rahaa mutta voin siunata sinut ja rukoilla puolestasi.
Pienissä yhteisöissä sattuma vaikuttaa todennököisyyksiin paljon enemmän kuin suurissa yhteisöissä, joten pieniä ja suuria yhteisöjä ei voi samalla tavalla verrata.
Lisäksi ortodoksisuus Suomessa on sellainen eksoottinen marginaalikirkko, joka houkuttelee Suomessa varmasti erilaisia persoonia kuin maassa, missä se edustaa enemmistöä.
Menin käymään erään ex-kollegan kotona, hän oli kutsunut harrastuskerhon hallituksen kotiinsa pitämään kokouksen, kun vapaata kokoustilaa ei helposti löytynyt vakipaikasta. Olin käynyt edellisen kerran hänen kotonaan 15v sitten, sen jälkeen tavannut kaveria vain satunnaisesti harvakseltaan vastuualueisiimme liittyvissä asioissa.
Minun oli tarkoitus ostaa päivällä kukkia kaverin rouvalle, kun kerran päästää meidät kotiinsa kokoustamaan, mutta unohdin. Viime hetkellä kotoa lähtiessä tuli mieleen, että jotakin toki tahtoisin rouvalle viedä, ja kun en muuta keksinyt, nappasin yhden ikonin mukaani. Olin niitä ostanut useammankin kuvan kuluneena syksynä/talvena kun olen kiemurrellut tuon harkitsemani siirtymisen ortodoksikirkkoon kanssa. Ajattelin sanoa, että voivathan he sen lahjoittaa eteenpäin, jos ikoni ei sovi heidän kotiinsa. Mutta jotenkin koin tuon ikonin viemisen juuri oikeaksi tässä tilanteessa ja tälle perheelle.
Kun saavuin kaverin kotiin ja ojensin isännälle ikonin ja pyysin antamaan sen rouvalle kiitokseksi, kaveri totesi, että vaimo pitää lahjasta varmasti, ja itse asiassa kerää ikoneita. Hän vei minut katsomaan seinää, mikä oli lähes täynnä ikoneja (mutta ei samaa), kysyin onko kaverin vaimo ortodoksi, ja näin oli asia. En sitä tiennyt, ei se ollut tullut esille keskusteluissamme aiemmin, kun olimme vain hoitaneet harrastukseen liittyvän kerhon hallitusasioita, ja minut oli kutsuttu kys. hallitukseen vasta tänä vuonna.
Sain vielä vaimolta kiitosviestin puhelimeen.
Minusta tämäkin pikku episodi on johdatusta jos mikä.
Suurin osa ortodoksisen kirkon jäsenistä on syntynyt ortodoksiseen perheeseen. He eivät ole siis itse hakeutuneet kirkon piiriin, vaan kuuluvat perinteiseen ortodoksiväestöön. Enemmistö seurakuntien papistosta ja maallikkotyöntekijöistä kuuluu tähän ryhmään. Tämän foorumin ortodoksit (isä Larsia lukuunottamatta) ovat käännynnäisiä. Jos me olemme jotenkin “hörhöjä”, ei pidä leimata kaikkia ortodokseja sellaisiksi.
En kirjoittanut ortodokseista yleisesti enkä edes käännynnäisistä yleisesti vaan yksittäisistä persoonista. Tähän foorumiinkaan en viitannut, mutta ihan oikeassa elämässä olen törmännyt tilanteisiin, missä ihminen on kertonut liittymisestään/halustaan liittyä ortodoksiseen kirkkoon, ja joillakin tämä on liittynyt vähän erikoisempaan persoonaan. Minä luulen, että näille yksilöille ortodoksisen kirkon vetovoima olisi ollut pienempi, jos se olisi ollut enemmistön kirkko. Toisaalta luterilaisuus on ulkoisesti niin paljon karumpi ettei se varmaan vähemmistökirkkonakaan houkuttaisi samalla tavalla eksoottisena vaihtoehtona.
Oma pohtimiseni siirtymisen suhteen johtuu siitä, että en koe nykyisen kirkkokuntani, evl, johtoa ja nykytoimintaa rehellisenä, yritetään kumartaa sinne ja tänne ja miellyttää kaikkea, ja lait, säännöt ja opit saavat lentää roskikseen tuon facebook-tykkäysten (ja verotulojen) haalimisen sijasta.
Ortodoksikirkko vaikuttaa pysyneen opissaan ja sanomassaan, eikä kumartele maailman suosiota. Se olisi minulle myös luonnollisempi suunta kuin kat. koska isovanhemmissa oli ortodokseja.
Olen varmaan outo ja persoonallinen tyyppi, monienkin mielestä, mutta ortodoksikirkosta en etsi eksotiikkaa, vaan turvallista perinteistä kristillistä kirkkoa.
