Olen vahvasti siinä käsityksessä, että tämä ei ihan pidä paikkaansa. Olen itse sitä mieltä, että katolisessa kirkossa oli paljon sellaista, millä ei ole suoraa tekemistä itse synnin, sovituksen ja pyhityksen kanssa. Esimerkiksi tämänhetkisen ymmärrykseni mukaan en kykene sijoittamaan reliikkejä osaksi muuta uskoa tai näkemään, että niillä ja muulla uskolla olisi olemuksellista tai välttämätöntä yhteyttä. Mutta olen myös sitä mieltä, että Raamattu itsessään ei kerro kaikkea, koska Raamattu on aina suhteessa siihen, miten kunakin aikana elävät ihmiset sen käsittävät.
Tästä on paljon epäselvyyttä suunnilleen kaikkialla. Yleinen tapa ajatella on, että koska ihminen on muuttumaton ja tuonpuoleinen järki, niin Jumalan ja Raamatun on täytynyt eri aikoina muuttua, koska ihmiset ovat toimineet Jumalan ja Raamatun kanssa eri aikoina eri tavoilla. Kun todellisuus on, että Jumala ja Raamattu ovat muuttumattomia, mutta ihmisen suhde Jumalaan tai ihmisen ymmärryksen taso muuttuu sen mukaan, mitä aikaa hän elää ja minkälaisessa poliittisessa ja filosofisessa ilmapiirissä.
Koska Jumala on muuttumaton, niin se tapa, millä Jumala ymmärretään oikein, on myös muuttumaton ja kaikkina aikoina sama. Esimerkiksi kuolemanrangaistukseen pätee aina se, että pienemmästä hyvästä luovutaan suuremman hyvän suojelemiseksi tai pienempi paha tehdään suuremman pahan ehkäisemiseksi. Ja eri kulttuurit tekevät tästä sitten oman sovelluksensa sen mukaisesti, miten niillä on varaa laittaa hyvät ja pahat asiat järjestykseen. Eli “älä tapa” muuttuu muotoon, että “koska joku kuitenkin tappaa, niin toimikaa tavalla, jonka seurauksena tapetaan mahdollisimman vähän” - josta yksi sovellus on vaikka määrätä kuolemanrangaistus teosta, joka suurella varmuudella, joko kerran tehtynä tai rankaisematta jäätyään yleistyessään vaarantaisi vaikka kymmenen ihmisen hengen. Tai koko yhteisön tai kylän tai kulttuurin jatkumisen.
Se, että Jumala sallii pienemmän pahan toteutumisen, jotta suurempi paha vältettäisiin, ei tarkoita että Jumala olisi muuttanut mieltään pahaa koskien tai määräisi pahan jotenkin itseistarkoituksena. Se tarkoittaa vain, että Jumala ei ole mekanismi, jonka parametrien ulkopuolelle ihminen voisi tuosta vain kävellä. Ja on ihmisen vika, kollektiivisesti tai yksilönä, aiheuttaa tilanne jossa vaikkapa jonkun pitää kuolla.
Eli jotkut poliittiset ja filosofiset ilmapiirit ovat suotuisampia Raamatun ja Jumalan ymmärtämiselle kuin toiset. En tiedä, oliko se Lutherin ajatus tai tarkoitus, mutta lopputulos on joka tapauksessa ollut se, että Luther perusti humanistisen kirkon. Siinä monessa asiassa se, mikä ennen oli ollut Jumalalle alisteista, nousi Jumalan rinnalle tai tuli Jumalasta riippumattomaksi. Jos kristinuskon historia olisi moderni matkustajalento, niin Luther sijoittuisi kohtaan “aloitamme laskeutumisvalmistelut” - ei kohtaan “olemme saavuttaneet lopullisen lentokorkeuden”.
Ei tosin ole olemassa sellaista jakoa, että olisi kasa virheitä, jotka vain luterilainen kirkko tekee ja katolinen ei tee. Puhdasoppisuuden aika innokkaimpien noitavainojen ja siveysrikoksista määrättyjen teloituksien kanssa oli protestanttien juttu. Siitä huolimatta vastaavia ilmiöitä esiintyi jo katolisen kirkon puolella. On tärkeää ymmärtää, että tätä aikaa ei ole tehty ikuiseksi. Mitään maailman valtiota, ehkä Israelia lukuun ottamatta, ei ole tehty ikuiseksi. Samalla tavalla monarkioiden muuttuminen itsevaltiuksiksi ja lopulta tasavalloiksi ja demokratioiksi ei voinut olla näkymättä samaan aikaan sekä yhteiskunnassa että kirkossa. Humanismista tuli valistus, siitä idealismi, renessanssi, romantiikka, empirismi ja positivismi, tosin ei välttämättä juuri tässä järjestyksessä. Kun yhteiskunta meni liian materiaaliseen suuntaan, siitä ilmapiiristä nousi mystinen tai maaginen vastavoima.
Eli sinne, missä ennen oli ollut kokonaisuus, syntyi dualismi.
Moderni on sitä, että Jumala on keinotekoisesti eristetty luomakunnasta. Uskon itse, että paras selitys viimeisen sadan vuoden karismaattisille liikkeille on, että kun Jumala on keinotekoisesti viety jostain pois, niin syntyy yhtä keinotekoinen ja etumerkiltään vastakkainen tapa tuoda Jumala takaisin. Eli sitä, mikä pohjimmiltaan on rikki, ei korjata, vaan se “kompensoidaan” jonkinlaisen vastaliikkeen kautta. Eli Jumala on vaikka ajettu pois avioliitosta, joka on muuttunut vain yhteiskunnalliseksi järjestelyksi. Tämän seurauksena Jumala “tuodaan takaisin” avioliittoihin kuin “vieraalle maaperälle” joko järjen keinoin tai tunteiden voimalla (tyyliin romantiikka) tai mystisten voimien muodossa. Eli vaikka sanotaan, että Jumala on säätänyt avioliiton, niin silti toimitaan aivan kuin avioliitto olisi neutraali maaperä, jota Jumala tulee vain “tehostamaan” tai “kaunistamaan”. Jolloin on mahdollista ajatella, että on olemassa ontologisesti neutraali (eli Jumalasta riippumaton) avioliitto ja sitten väitellä siitä, että “tehostaako” tai “kaunistaako” (eli siunaako) Jumala sitä vai ei, millä ehdoilla ja missä tilanteessa.
Kärjistäen voisi sanoa, että Lutherin tekemät muutokset sisälsivät vaikkapa nykyisten homoliittojen siemenen. Mutta Luther ei niitä keksinyt, vaan oli ainoastaan yksi merkittävä askel pitkässä jatkumossa. Katolisen kirkon piirissä “kertyi painetta”, jota siellä ei välttämättä enää sen jälkeen ollut, joka “purkautui” reformaationa. Aivan samoin kuin itsevaltiudet loivat paineita, jotka “purkautuivat” tasavalloiksi. Samoin moderni loi painetta, joka “purkautui” postmoderniksi viime vuosisadan alkupuolella. Ja aina päitä kieri kadulla, veri virtasi ja ruumiita tuli paljon.
Paljon helpompi uskoa, että ihmiskunta sisältää siemenen omaan tuhoonsa kuin oman uudistumiseensa tai vapautumiseensa. Seuraava sessio lienee se, kun postmoderni purkautuu ei miksikään.
