Harhaopeista tietäminen ja puhuminen

Esiin nostettu harhaoppinen/menestysteologinen tapahtuma sai mut miettimään tällaista aihetta laajemmin: kuinka paljon kristityn on tarpeen tai hyväksi olla perillä erilaisista harhaoppisuuden muodoista? Mää oon oppinut sellaisen lähestymistavan, että muiden väärässä olemisen kauhistelu ei rakenna seurakuntaa hengellisesti, ja on parempi keskittyä oikeaan oppiin ja vahvistua sen tuntemisessa. Joillekin kuitenkin näyttää olevan tärkeää pysyä kartalla, millaisia vääriä opetuksia maailmassa on olemassa, ja ottaa niihin kantaa. Onko tämä tarpeen, ja missä kontekstissa? Ainakin seurakunnan opetuksessa tuntuisi jännältä puhua tällaisista paljon. Vai tarvitaanko tässä asiassa jonkinlaista tunne vihollisesi -lähtökohtaa? Ja jos harhaopeista varoittaminen on niin tärkeää, millä perusteella valitaan varoitettavat opit? Räikeä menestysteologia on ainakin Suomessa varsin marginaalinen ilmiö. Paljon laajemmalle levinnyt harhaoppi suomalaisessa kristikunnassa on esimerkiksi se, että vain vanhoillislestadiolaiset voivat pelastua…

Riippuu missä asemassa olet Jeesuksen ruumiissa. Ja miten hyvin ymmärrät paikkasi.

On uskovia, joiden on hyvä keskittyä esimerkiksi lastensa hoitamiseen ja pyrkimykseen olla hyvä palvelija lapsilleen. Sitten on toisia, jotka työskentelevät esimerkiksi huumeidenkäyttäjien parissa. Kyllä silloin palvelustehtävän hyvä suorittaminen vaatii perehtymistä ja ymmärrystä siitä maailmasta. Vaikea on olla parempi siinä työssä, kuin joku uskoontullut kunnolla pohjalla käynyt entinen narkkari.

Ihan sama pätee mielestäni noihin erityyppisiin harhaoppeihin. Niihin voi olla eritavoin olla väärällä tavalla kiinnittynyt. Tai sitten voi tehdä tehtäväänsä perehtyä niihin ja varoittaa niiden vaaroista muita.

1 tykkäys

Ei se varmaan jokaisen tehtävä ole tutkia tarkkaan harhaoppeja. Jonkun kutsumus se välillä on. Ei minä ainakaan ole harhaoppien tutkimisesta ihmeellistä hyötyä saanut.

Toki voi olla hyvä tutkia muiden kirkkojen pelastusoppeja ja antaa omalle uskolle koetusta ja haasteita. Ja voi siinä samalla usko vahvistua tai sitten menee nuppi sekaisin.

Tulin siihen tulokseen, että en koe järkeväksi käyttää paljon aikaa harhaoppien tutkimiseen. Jos tuntuu siltä, että on ikäänkuin pakko tutkia, niin kannattaa koittaa selviytyä minimitutkimisella, jottei rasita itseään liikaa.

2 tykkäystä

Jos on puhe jostain tällaisesta, minä aloitan aina ehtoollisteologiasta. Siinä on konkreettinen kysymys, jonka väärinymmärtäminen kompromettoi koko muun teologian ja joka on ratkaistava ennen kuin edetään muihin asioihin.

3 tykkäystä

Itse huomaan, että ongelmat ovat usein opissa vanhurskauttamisesta, ennen kaikkea kääntymykseen suhtautumisessa.

1 tykkäys

Eiköhän ne valita, jotka ovat nyt ajankohtaisia, houkuttelevat meidän ympärillämme eläviä ihmisiä täällä kotimaassamme ja yrittävät päästä seurakuntiimme sotkemaan ja viemään Kristukseen uskovia eksyksiin.

Jos katselette vaikka TV7:ää, niin monet ohjelmat siellä ovat harhaoppien asialla. Kokemattomammat kristityt, joita ehkä mekin saatamme monia tuntea, voivat TV7:n ohjelmien vaikutuksesta joutua mukaan vahingollisiin harhoihin. On hyvä, jos joku osaa heitä varoittaa ja kertoa ainakin jotain siitä, millä tavalla joku kristillisenä tarjoiltu opetus tai toiminta on väärää.

6 tykkäystä

“Mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on;
karttakaa kaikenkaltaista pahaa.”

1 Tess 5:21-22

Nevalaisen mainitsema ehtoollisteologia on sinänsä hyvä perustesti, joka on mielestäni usein myös riittävä, jos aihetta ei laajemmin halua harrastaa.

Paavali sanoo “koetelkaa”, ei “kokeilkaa”, ja Raamatullahan sitä pitäisi kaikki koetella, mutta mennarien kohdalla ongelma on siinä, että päällisin puolin toiminta voi näyttää ensi alkuun sinänsä Raamatun mukaiselta, joskin usein melko villiltä.
Taloudellisen menestyksen korostaminen tulee kuitenkin esille melko pian, ja myös opetus uskovan auktoriteetista; menestysteologisen opin mukaan uskova ihminen pystyisi tekemään samoja tekoja kuin Jeesus, eli herättämään kuolleita, ajamaan riivaajia, parantamaan sairaita, kävelemään veden päällä ja käytännössä olisi voimassaan Jeesuksen veroinen.

Yksi seikka, joka omalla kohdalla usein ensimmäisenä varoittaa, on Pyhän Hengen toiminnan erottaminen kokonaisuudesta.
Tässä yhteydessä nousee usein esille myös väärä vanhurskauttamisoppi; oman valinnan merkitys kääntymyksessä, erillisen hengellä täyttymisen ylenmääräinen korostaminen / jopa puristaminen, jne…

“Joka uskoo minuun, ‘hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan. Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulevat saamaan. Vielä ei Henki ollut tullut, koska Jeesusta ei vielä ollut kirkastettu.” (Joh. 7:38-39)
Tässä Jeesus puhuu mielestäni selviä sanoja: joka uskoo => saa Pyhän Hengen. Tässä ei ole mitään ehtolauseita tai lisävaatimuksia.

“Hengellä täyttyminen on Kristuksessa olemista ja Kristuksen olemista ihmisessä” (Tiililä).

Hes 13:17 varoittaa niistä, “joutuvat hurmoksiin oman sydämensä voimasta”. Tällaiset “ovat profeettoja oman sydämensä voimasta” ja he “seuraavat omaa henkeänsä” (Hes 13:2-3). Tosin hekin sanovat: “Näin sanoo Herra” (13:6). Emme pysty helposti erottamaan onko todella Herra puhunut heidän kauttansa, sillä tällaiset nimenomaan “pyydystävät sieluja” (13:18). Heillä on usein myös taito käyttää näitä kykyjään uskottavasti.

“Siksi joka kertaa kun aletaan puhua hengestä, hengellä kastamisesta, hengen lahjoista, hengellä täyttymisestä, hengen kokemisesta on rukoiltava viisautta ja lahjaa erottaa henget (1 Kor 12:10). Raamattu sanoo suoraan: “Älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget” (1 Joh 4:1). On opittava tuntemaan totuuden henki ja eksytyksen henki (1 Joh 4:6). Molemmat ovat lähellä vierekkäin ja muistuttava toisiaan kuten nisu ja luste, oikea vehnä ja valhevehnä, vilja ja rikkavilja (Matt 13:25,30). Eräänä apuna erotteluun on Paavalin varoitus: “Ettette anna minkään hengen - Hengen ilmoituksen - ettekä minkään sanan ettekä minkään muka meidän lähettämämme kirjeen heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin, ettekä anna niiden itseänne peljästyttää” (2 Tess 2:2, KR 38,92).”

[Peltola]

Oma taustani on herännäisyydessä, ja myös siihen liittyi aikoinaan epäterveitä ilmiöitä, joita Ukko-Paavo kumppaneineen sitten pyrki kitkemään. Tosin aina ei mennyt kumppaneilta aivan putkeen; Paavo lähetti aikoinaan adjutanttinsa Lauri Juhani Niskasen Kiuruvedelle pahimpia hurmahenkiä hillitsemään, mutta joutui toteamaan itse paikkakunnalle tultuaan jokseenkin seuraavasti; “Minä paan sinut kyntämään, ja sinä out tonkina kun sika”.
Eli siihen, kuinka harhaoppeihin voi suhtautua, vaikuttaa myös oma status; paimenen vastuu on kaitsettavia suurempi.

“Pyhä Henki lähtee liikkeelle Isästä ja Pojasta. Jeesus sanoi: “Minä lähetän hänet Isän luota” (Joh 15:26) ja “Isä minun nimessäni lähettää” (Joh 14:26). Nikaian uskontunnustus sanoo tämän: “Uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja Pojasta ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta.” Siksi Pyhä Henki ei ole jotain erillistä ja irrallista, vaan hän on aina täydellisellä ja mitä todellisimmalla tavalla yhtä Isän ja Pojan kanssa. Pyhä Henki ei myöskään ole vain Isän ja Pojan vaikutusta ja toimintaa ihmisessä, vaan hän on persoona, hän on Jumala.”

Itäisen ja läntisen kristinuskon välillä on eroavaisuus dogmissa Hengen lähtemisestä. Läntisen tulkinnan mukaan Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta, itäisen tulkinnan mukaan vain Isästä. Itäinen tulkinta on historiallisesti varhaisempi. Tämä nk. filioque-kiista oli yhtenä syynä Suureen Skismaan. Näkemyserosta huolimatta en kuitenkaan pidä ortodoksista kirkkoa harhaoppisena :wink:

http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/usko/usko1f.html

2 tykkäystä

Kannattaa tutustua oman kirkkonsa opetukseen ja sen lisäksi vanhan jakamattoman kirkon dogmeihin ja eettisen opetukseen. Silloin selviää, mikä on harhaoppia. Harhaoppeihin ei minusta pidä erikseen perehtyä, vaan juuri oikeaan uskoon. Harhaoppeja ovat ne käsitykset, jotka jäävät alkuperäisen kristinuskon ulkopuolelle.

4 tykkäystä

Tietenkin voi sitten käyttää shibboletheja testaukseen. Itse pohdin yhdessä vaiheessa että se, voiko sanoa “Kristus, meidän Jumalamme” on kristologinen testi…

1 tykkäys

On noista hyvä jotain tietää.

Ihmisillä kun on niin kovin monenlaisia ihme käsityksiä, joskus saattaa olla apua, jos tietää mistä lähteestä/liikkeestä/porukasta moiset opit ovat lähtöisin.

Alfa-kurssiohjaajana on sattunut useampiakin kertoja, että kurssilainen selittää silmät kirkkaina Raamatussa lukevan jotakin xxxx, ja kun itse on lukenut Raamatun läpi useampaan kertaan, ja tietää ettei siellä tasan sellaista ole, niin voi paremmin suhtautua ja valita sanansa miten ohjaisi oikeaan suuntaan.

Monelle ihmiselle “Raamatun oppi” on kulkenut suusta suuhun, ja vääristynyt tai tullut jostakin aivan eri kirjasta tai jonkun “tulkitsijan” sanomisesta. Mutta ihminen selittää silmät kirkkaina, että näinhän siellä Raamatussa sanotaan…

2 tykkäystä

Ei Raamatussa ole mitään selvää oppia. Miksi olisi tarvittu ekumeenisia kirkolliskokouksia oppiväittelyineen, jos Raamatusta olisi löydettävissä kristillinen dogmatiikka sellaisenaan? Sitä paitsi UT:ssakin on monenlaisia kirjoja. Kirkon dogmatiikka perustuu paljolti apostoli Paavalin kirjeisiin ja apostoli Johanneksen evankeliumiin ja kirjeisiin, kun taas esim Luukkaan apostolein teot eivät sisällä teologiaa, vaan kuvauksia tapahtumista. Helluntailaiset perustavat kasteoppinsa väärin käsitettyihin Apostolein tekoihin ja menevät metsään, jos näin saa sanoa.

1 tykkäys

Mun käsitykseni foorumin säännöistä on, että noin saa sanoa. Sen sijaan ei saa sanoa, että he eivät olisi kristittyjä. Mutta näkemyksesi on kyllä omaa kokemustani vastaava ja oikeaan osuva. Vapaiden suuntien kasteteologia perustuu Raamatussa kuvattuihin tapausesimerkkeihin, ei niinkään sellaisiin kohtiin, joissa puhutaan kasteen merkityksestä. Vanhemmat kirkkokunnat taas käyttävät lähtökohtanaan kasteen merkitystä kuvaavia kohtia, ja päättelevät niistä, keitä voidaan kastaa ja missä tilanteessa. Ei ajatellakaan, että Apostolien teoissa olisi tyhjentävä luettelo kaikista mahdollisista skenaarioista.

3 tykkäystä

Olin epätäsmällinen kielivalinnoissani, en tarkoittanut sellaista laajaa käsitettä kuin oppi tai teologia, vaan pieniä yksittäisiä faktoja, jotain väitettyjä Raamatussa kerrottuja henkiolentoja ta Jeesuksen taikatemppuja.

Alfa-ohjaajana olin hyvin varovainen puuttumaan laajempiin teologisiin oppikäsityksiin, väärät detaljifaktat pyrin korjaamaan.
Toisen oppia tai teologiaa ei siellä sovi hevin soimata, kurssihan om yleiskristillinen, ja pyrkii tukemaan kolmen kirkkokuntamme keskeisiä yhteisiä kristillisiä käsityksiä, jossakin mielessä kristinuskon kovaa ydintä (ekumeenisesti ajatellen).

Tällaisella kannalla on @timo_k ollut jo pitkään. Itse pitäisin klassisempana sellaista käsitystä, että kirkolliskokousten oppipäätökset perustuvat Raamattuun. - Jos Raamattu ei ole selvä, niin miten ne kirkolliskokousten päätökset sitten voisivat olla selviä?

Tietenkin ne perustuvat Raamattuun, mutta kun Raamatussa on monenlaisia kannanottoja asioihin. Sehän on tuhannen vuoden aikana syntynyt kirjakokoelma. Jos asiat olisivat olleet selviä, ei ekumeenisia kirkolliskokouksia olisi tarvittu.

Luterilaisessa kirkossa uskon asioista on monenlaisia käsityksiä. Rippikouluikäisenä ihmettelin, miksi katekismuksessa sanottiin, että ihminen uudestisyntyy kasteessa, mutta luterilaisen kirkon piirissä toimivat herätysliiikkkeet opettivat, että ihminen uudestisyntyy, kun hän tulee uskoon ja saa syntinsä anteeksi. Miten oli mahdollista, että saman kirkon piirissä oli kaksi erilaista käsitystä näinkin tärkeästä asiasta?

1 tykkäys

Tähän vastatakseen pitäisi olla teologi… mutta yritän omalla maallikon näkökulmallani. Raamatun opetus on se, että juuri kaste on uudestisyntymisen pesu (Tiit.3:5), eikä tämä sinällään ole epäselvää; siksi katekismus opettaa tätä. Herätysliikkeissä taas tarkastellaan yleensä ihmistä, joka on kyllä kastettu, mutta silti syystä tai toisesta vieraantunut uskosta ja siinä mielessä “hengellisesti kuollut”. Kun tällainen ihminen tulee uskoon, sitä voi sanoa “uudestisyntymiseksi”, kuten vuoden 1948 katekismuksen kohta 74. Ei tämä jälkimmäinenkään ilmaisu ole suorastaan Raamatun vastainen.

Raamatun asemasta on keskustelu foorumilla viime aikoina paljonkin. “Ei Raamatussa ole mitään selvää oppia” tarkentaa taas yhden, mielestäni keskeisen fokuksen siinä. Raamattu ei ole oppi-kirja. Se ei sisällä systemaattisesti jaoteltuna kristillisen opin kokonaisuutta, niin kuin dogmatiikat tekevät. Vaikka Raamattua käytetään opin muotoilussa, ja se on tietyssä mielessä lähde (väite, jota olen toisaalla kritisoinut huomattavasti; tämä kritiikkini tulee lukea tähän mukaan!), niin ihmisten normaalissa käytössä se on rukouksen kirja. Sitä luetaan ja sen ääressä ollaan rukouksen hengessä, Jumalan puhuttelussa. Kaksisuuntaisesti: ihminen rukoilee, ja Jumala puhuu hengen avaaman kirjoituksen kautta.

Luulen, että luterilainen epävarmuus omasta opista on johtanut siihen, että luterilaisen pitää olla etsimässä oppia Raamatusta. Kun kirkko ei saarnaa selkeää oppia, niin sitten sitä lähdetään etsimään…

3 tykkäystä

Pelkkä Raamattu ei takaa oikeaoppisuutta, sillä sitä voidaan tulkita ja käyttää monella tavalla. Protestanttisuus on tavattoman hajanaista monine käsityksineen, mutta silti kaikki heidän puljunsa uskottelevat olevansa raamatullisia. Vain he itse eivät tajua tilanteen mahdottomuutta ja epäuskottavuutta. Mauriina mainitsi erilaiset käsitykset uudestisyntymästä - aivan samalla tavalla voisi mainita esim. naispappeuden, LHPK:n “piispanvihkimyksen”, homoliittoihin vihkimisen, lestadiolaisten kirkkokäsityksen ymv.

Aivan kuten Silvanus toteaa, Raamattu ei ole kristinuskon dogmatiikan oppikirja. Kukaan ei voi oppia kristinuskoa pelkästään Raamattua lukemalla. Siellä ei ole missään liturgian kaavaa - tai minkään muunkaan pyhän toimituksen. Etiopialaisen hoviherran tapaus tähdentää sitä, että pyhän Raamatun opetukset voi ymmärtää oikeassa kontekstissa vain, mikäli on samalla yhteydessä Kirkkoon ja sen opetustraditioon. Jos ei pysytä siinä, niin Raamattua voidaan käyttää jos jonkinlaisten traditiosta poikkeavien käytäntöjen puolustamiseen. Vain traditio on se jarru, joka nousee vastustamaan vieraita oppeja ja käytäntöjä ja huutaa: “Keisarilla ei ole vaatteita.”

Jakautumattoman kirkon kirkolliskokouksissa päätöksiä ei tehty siten, että olisi vain luettu Raamattua ja vedottu vain raamattuargumentteihin. Miten he olisivat voineet tehdä päätöksiä Raamatun kaanonista, jos edellytyksenä olisi ollut se, että päätökset pitää tehdä Raamatulla perustellen? Eihän se olisi ollut mahdollista! Ei, kyllä tilanne oli se, että kaikilla kokousten osallistujista ei edes ollut käytössään kaikkia Raamattuun valittuja pyhiä kirjoituksia. Silti heillä oli erinomainen teologinen ymmärrys pyhistä asioista ja Kirkon pyhästä perimätiedosta. Sen perusteella he pystyivät arvioimaan asioita oikeaoppisesti.

Kirkon elävä elämä kulkee aina edellä, ja kaikki kirjalliset muistomerkit syntyvät sen hedelminä. Vasta sen jälkeen kirjoihin voidaan ylipäänsä vedota yhtenä argumenttina traditionmukaisuuteen vetoamisen ohella. Kirjassaan “Ortodoksisesta uskosta” arkkimandriitta Cleopa Ilie luettelee Kirkon määrittelemiä kriteereitä pyhän tradition aitoudelle ja muuttumattomuudelle:

  1. Ei saa hyväksyä tekstejä, jotka ovat sisäisesti ristiriitaisia tai jotka ovat ristiriidassa varman apostolisen tradition tai pyhän Raamatun kanssa. Opetusta voi pitää traditiona ja sen voi katsoa olevan peräisin Vapahtajalta tai pyhiltä apostoleilta vain, jos se on lähtökohdaltaan Pyhän Hengen suoran vaikutuksen alainen.
  1. Tradition on täytynyt olla voimassa apostolisessa Kirkossa ja sen on täytynyt jatkua keskeytyksettä tähän päivään asti.
  1. Koko universaalin Kirkon on täytynyt aina tunnustaa se ja noudattaa sitä.
  1. Sen täytyy olla sopusoinnussa kirkkoisien ja kirkollisten kirjoittajien enemmistön mielipiteen kanssa.

Milloin traditio ei täytä näitä edellytyksiä, se ei voi olla totta eikä pyhää eikä sitä saa hyväksyä eikä sitä pidä noudattaa. (Ilie: Ortodoksisesta uskosta, s. 49-50.)

Monia asioita on mahdollista perustella Raamatulla esim. “rakkaudellisuuteen” tmv. vedoten, mutta 2-4-kohtia ne eivät täytä. Siksi niitä ei voi ottaa käyttöön. Kirkon tulee välittää pyhää traditiota eteen päin, ei keksiä uutuuksia. Oikeita raamatuntulkintoja voidaan tehdä vain siitä positiosta, jossa ensin on omaksuttu osallisuuden kautta Kirkon traditioiden täyteinen elämä. Sen jälkeen on mahdollista tulkita pyhiä kirjoituksia poikkeamatta totuudesta. Juuri näin jakautumattoman kirkon pyhät isät tekivät tehdessään päätöksiä Pyhän Hengen johdatuksessa.

4 tykkäystä

Näistä kysymyksistä pitäisi oikeastaan keskustella kustakin erikseen. Mutta esimerkiksi homoliittoihin vihkimisen luulisi olevan Raamattua tunteville selvä tapaus. (Eikö se sinulle sitä ole??)

Tämä kysymyksenasettelu on teoreettinen. Käytännössä tuskin koskaan kukaan on vailla mitään yhteyttä seurakuntaan ja siellä saatavaan opetukseen, mutta silti voisi lukea Raamattua. Mutta tällaisessa poikkeustapauksessa - mistä tiedät, että Pyhä Henki ei voisi käyttää Raamattua?

Kasteesta kyllä sanotaan, että se on tehtävä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta jospa Kristus tarkoittikin, että liturgian yksityiskohtien ei tarvitsekaan olla kaikissa seurakunnissa samat? Lännessä ja idässähän ne ovat usein erilaisia.

Käytännössä luterilaisillakin on kirkko ja sen opetustraditio. Luterilaisuus ei ole putkahtanut maailmaan kirkon ulkopuolelta, vaan kirkon sisäpuolisena reformiliikkeenä. (“Reformi” tarkoittaa tapahtuneiden vääristymien korjaamista, ei uuden uskon perustamista.)

Kaanonin vahvistaminen on erikoistapaus, kuten itsekin ymmärrät. Kirkolliskokoukset eivät muuten tehneet mitään omia valintoja kaanonasiassa, vaan ainoastaan vahvistivat sen, mikä oli muutenkin jo vakiintunut.

Tältä osin Ilie kuulostaa aika protestanttiselta.

Homoliittoihin suhtautuminen on minulle selvää, mutta sola scripturaan uskoville luterilaisille se ei näytä sitä olevan. Esim. Kari Kanala puolusti homoliittoja juuri Raamatun sanaan vedoten telkkarissa. Niin voi tehdä, jos traditiota ei pidetä yhtenä kriteerinä. Sama juttu monen muun asian kanssa. Voi esimerkiksi vedota kultaiseen sääntöön, lähimmäisen rakkauteen ymv. ja perustella sitä kautta raamatullisesti melkein mitä tahansa.

Pyhä Henki voi “käyttää” Raamattua ja muitakin asioita, mutta Raamatussa ei vain ole kuvausta kaikista asioista. Siellä esim. puhutaan paastoamisesta (“kun paastoatte”) mutta ei kerrota miten se pitäisi käytännössä suorittaa jne. Sama juttu monen muun asian suhteen. Tarkoitus on kuitenkin olla yhtä, joten ei ole tarkoitus, että jokainen toimii eri tavalla vaan että uskovat muodostavat ikään kuin yhden kokonaisuuden, joka elää samojen periaatteiden mukaisesti niin kuin yksi elävä ruumis ainakin.

Kristus ei tarkoittanut, että pitäisi olla erilaiset käytännöt eri seurakunnissa. Päinvastoin: pyhä apostoli kehottaa pitämään kaiken sen, mitä hän on suullisesti ja kirjeissään opettanut. Ei ole tarkoitus, että seurakunnat irtaantuisivat apostolisesta traditiosta: “Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa” jne.

Luterilaisuus perusti mielestäni käytännössä uuden liikkeen siinä vaiheessa kun se tradition ja kirkon järjestyksen ja kanonien vastaisesti muutti oppiaan ja käytäntöjään mm. niin, että sakramenttien määrä rajattiin kahteen, alttarista poistettiin reliikit, edesmenneitä pyhiä ei enää muisteltu entiseen tapaan, rippi menetti entisen merkityksensä, samoin monastinen kilvoittelu vaikka pyhässä Raamatus on kehotus “älkää hemmotelko ruumistanne” jne.

Ilman muuta olemme eri mieltä siitä, että oliko reformaatio “vääristymien korjaamista” vai kokonaan uuden uskon perustamista. Siitä on turha väitellä, sillä yksimielisyyteen emme pääse. Minusta on päivänselvää, että kristinuskon uskon talletuksen täyteyttä ei voi löytää pelkästään Raamatusta. Se on erinomainen apuväline jokaiselle kirkon armoyhteydessä elävälle uskovalle, mutta tärkeintä on kuitenkin elämä ja osallisuus Jumalan pelastavista armovoimista hänen kirkkonsa yhteydessä.