Tunteet eivät kyllä ole kiellettyjäkään. Raamatussakin taitaa olla ilmaus “Jumalan mielen mukainen murhe”. Olisiko juuri katumuksen luonnetta se? Se ei ole pyöriskelyä synkistelevissä tunnelmissa, vaan sitä että kun huomaa tehneensä pahoin (jälleen) se tuntuu pahalta. Kristitty ihminen on semmoinen, joka ei ole paatunut syntiensä suhteen. Murhe tuottaa kuitenkin hyvää hedelmää, jos se saa aikaan kääntymisen ja anteeksiantamuksen yhteyteen pääsemisen.
Mielestäni virsi - tai tämäntapainen saarna - ei esitä, että sureminen olisi jokin pelastuksen ehto. Kyse on enemmänkin tilanteen kuvauksesta.
Tuo virsi 262 on minusta ihan perustavaraa. Melko opillinen, mutta 1500-luvun tuotteena se on sen ajan tyyliä ja niihin tarpeisiin syntynyttä.
Esim. viimeisessä säkeistössä ei kyllä jää epäselväksi pelastuksen perustus:
On meissä synti, turmelus
vaan Kristuksessa lunastus.
Ja muutenkin armosta pelastuminen on moneen kertaan esillä.
6.säkeistö tuo taas hyvän puheenvuoron meidän kestoaiheestamme “usko ja teot”:
Kun Herran Henki sydämeen
elämän uuden antaa,
hän ohjaa meitä pyhyyteen
ja voimallansa kantaa.
Hän pahan kahleet katkaisee,
hän hyviin töihin rohkaisee
ja antaa uuden toivon.
Yhteenveto
Virsissä on todella paljon syvyyttä ja hyviä kiteytyksiä. Aina ei tarvitse toisaalta koko pajatsoa tyhjentää , se on joidenkin vanhojen virsien heikkouskin. Runous ja monimerkityksellisyys voi myös luoda tiettyä arvoa. Harhaoppia ei ole syytä etsiä yhden säkeen tai säkeistön pohjalta. Jos virsi jotenkin johtaa Jumalan rakkauden ääreen, se kirkastaa Kristusta ja on tehtävänsä tehnyt.