Näin esitettiin vanhurskauttaminen tämän päivän messun virressä:
Kun suuren turmeluksemme
me surren tunnustamme
ja ristin saarnan kuulemme
ja armon omistamme,
niin vanhurskaiksi tulemme,
lain käskyjä myös kuulemme
ja tahdomme ne täyttää.
Ja mua hämmentää ihan tosi paljon tuo surren tunnustaminen. Nimittäin mun nähdäkseni pelastuksen ehtona ei ole mitään tiettyä tunnetilaa. Syntien tai oikeastaan syntisyyden tunnustaminen faktana, ilman että se herättää erityisiä emootioita, on ihan ok eikä erityistä surua synneistä vaadita. Onko tässä nyt jokin käännösfiba ja runomitan noudattamisen vaatimus tuonut virteen asiaankuulumattoman sanan, vai onko tuolla jokin muukin ja oikeaoppisempi merkitys, jota en vain tajua?
Hmm. Tunnustuksen artikla XII, “Parannus”, sanoo näin:
Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta. Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä.
En tosin nimittäisi tätä välttämättä suruksi, tai ylipäänsäkään tekisi siitä tunne-elämän asiaa, aivan niin kuin en tekisi syntien anteeksiannosta taikka siihen liittyvästä luottamuksesta (uskosta) tunne-elämän asiaa.
On täysin ortodoksinen ajatus, että syntejä pitää surren katua.
”Jospa saisimme armon itkeä kyllin täällä, kuten isät opettavat, ettei meidän tarvitsisi itkeä siellä, missä elämän kirjassa ovat muistokirjoitukset täydellisinä.”
Kyllähän tässä virressä on paljon sellaista, joka voi mennä lipan yli. Anskutin tarttui tuohon syntien surren tunnustamiseen. Minulle se sen sijaan on tuttua, mutta en ymmärrä mitä on armon omistaminen (miten jumalallisia energioita voisi omistaa?) tai vanhurskaaksi tuleminen. Mutta jos aina kaikki pitäisi heti ymmärtää, niin useimmat vanhat virret saisi heittää romukoppaan. Se ei kaiketi käy?
Tunteet eivät kyllä ole kiellettyjäkään. Raamatussakin taitaa olla ilmaus “Jumalan mielen mukainen murhe”. Olisiko juuri katumuksen luonnetta se? Se ei ole pyöriskelyä synkistelevissä tunnelmissa, vaan sitä että kun huomaa tehneensä pahoin (jälleen) se tuntuu pahalta. Kristitty ihminen on semmoinen, joka ei ole paatunut syntiensä suhteen. Murhe tuottaa kuitenkin hyvää hedelmää, jos se saa aikaan kääntymisen ja anteeksiantamuksen yhteyteen pääsemisen.
Mielestäni virsi - tai tämäntapainen saarna - ei esitä, että sureminen olisi jokin pelastuksen ehto. Kyse on enemmänkin tilanteen kuvauksesta.
Tuo virsi 262 on minusta ihan perustavaraa. Melko opillinen, mutta 1500-luvun tuotteena se on sen ajan tyyliä ja niihin tarpeisiin syntynyttä.
Esim. viimeisessä säkeistössä ei kyllä jää epäselväksi pelastuksen perustus:
On meissä synti, turmelus
vaan Kristuksessa lunastus.
Ja muutenkin armosta pelastuminen on moneen kertaan esillä.
6.säkeistö tuo taas hyvän puheenvuoron meidän kestoaiheestamme “usko ja teot”:
Kun Herran Henki sydämeen
elämän uuden antaa,
hän ohjaa meitä pyhyyteen
ja voimallansa kantaa. Hän pahan kahleet katkaisee, hän hyviin töihin rohkaisee
ja antaa uuden toivon.
Virsissä on todella paljon syvyyttä ja hyviä kiteytyksiä. Aina ei tarvitse toisaalta koko pajatsoa tyhjentää , se on joidenkin vanhojen virsien heikkouskin. Runous ja monimerkityksellisyys voi myös luoda tiettyä arvoa. Harhaoppia ei ole syytä etsiä yhden säkeen tai säkeistön pohjalta. Jos virsi jotenkin johtaa Jumalan rakkauden ääreen, se kirkastaa Kristusta ja on tehtävänsä tehnyt.
Room. 3:20b: “By the law is the knowledge of sin.” Kreikaksi knowledge = epignoosis, joka ei tarkoita tunnetilaa, vaan tietoa. Suomenkielisen käännöksen (KR 1938) “synnin tunto” voi johtaa lukijan harhaan, sillä moni voi ajatella, että syntitietoisuus välttämättä sisältää tietyn tunnetilan.
Hyvä raamatunkohta. En ole Luther-tuntija, mutta kyllä tuo voi hyvinkin olla vaikuttanut em. sanontaan hänellä.
En ole kyllä vakuuttunut siitä että Luther olisi opettanut armon olevan epävarma asia.
Ehkä kerjäläisyys - joka on ollut aina ihan konkreettinen näky arjessa - on vain hyvä tapa ilmaista se, missä suhteessa ihminen ja Jumala ovat toisiinsa, tai ainakin se kuvaa ihmisen tunnetta siitä että on täydellisesti Jumalan armon varassa. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin turvautua Jumalaan. On täysin hänen vallassaan, miten meidän käy. Ylpeä, rikas ja itseriittoinen ei tarvitse armahtajaa. Köyhä keppikerjäläinen ei puolestaan voi elvistellä millään.
Monet ortodoksit rukoilevat lukuisia kertoja päivässä: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!
Olen toistanut tuota Jeesuksen rukousta hiljaa mielessäni jo 30 vuotta. On muuten kreikkalaiskatolilaisillakin yhtä tunnettu kuin ortodokseilla. Kerrassaan upea rukous ja sopii kaikille kristityille. Ylipäätänsä hesykasmi on mun “juttuni”.
Luterilainen uskoo mm. seuraavat tosiseikat: 1. Kristus on sovittanut kaikki synnit yhdellä kertakaikkisella uhrilla. 2. Kristityn on kilvoiteltava koko maanpäällisen elämänsä ajan. Näiden välillä en näe mitään ristiriitaa. Mutta näetkö sinä, @timo_k, siinä jonkin ristiriidan?
Ei ylösnousemusta olisi tarvittu, jos ei olisi ollut ensin ristinkuolemaa.
Aiheellisesti esim. luterilaista käytäntöä on voitu moittia pääsiäisen kaventamisesta liiaksi pitkäperjantaita painottaen. Jeesus ei todellakaan jäänyt ristille.
Mutta kysymys oli nyt siis syntien sovituksesta ja Jeesuksen koko ihmiseksitulemisen “ideasta”.
Onko eromme siinä, mikä merkitys Kristuksella on? Teille hän on enemmän Voittaja, meille Vapahtaja ja Sovittaja?
Kova väite, koskapa ilman Jeesuksen ristinkuolemaa ja ylösnousemusta ei olisi yhtään kristillistä kirkkoa, ei edes ortodokseja.
Myös sikäli, että Jeesus ei perustanut yhtään kirkkoa, vaan seurakunnan, joka koostuu Hänen seuraajistaan, yli kirkkorajojen.
Matt.16: 16- 18, Matt. 12: 47- 50, 1.Joh: 2: 2.
Tästä olemme täysin yhtä mieltä, eikä kukaan muuta ole väittänytkään.
Kysymys on ollut ristillä tapahtuneen sovituksen merkityksestä. Oliko se kertakaikkinen ja riittävä? Miksi Jumala antoi Poikansa?
@Filonilla ja @timo_k: Puhutte ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta ja annatte ymmärtää, että luterilaiset ymmärtäisivät näiden suhteen jotenkin väärin. Mikä on tämä olettamanne väärinkäsitys?
