Kun Luther sanoo, että “pikkulapsessa ei ole vielä mitään erityisiä paheita (sonderliche untugent)”, hän epäilemättä tarkoittaa aktuaalisia tekosyntejä. Vasta sitten kun lapsi varttuu tai tulee aikuiseksi, alkavat yksittäiset
paheet eli tekosynnit lisääntyä hänessä. Lutherin ajatuksen taustalla on siis selvästi edellä esitelty syntiopin perusajatus, että lapsen aktuaaliset tekosynnit alkavat lisääntyä lapsen kasvaessa. Pikkulapsi, joka ei “petä” eikä “valehtele”, poikkeaa aikuisesta siinä, että synti ei ole vielä ilmaissut valtaansa yksittäisissä konkreettisissa teoissa. 7
Lapsen “sopivuus” uskoon merkitsee näin ollen sitä, että alkusynti ei ole vielä osoittanut valtaansa hänen elämässään siten kuin aikuisissa. Alkusynnin ja syyllisyyden kannalta lapsen ja aikuisen välillä ei ole mitään eroa; kaikki ovat “vihan lapsia”. Koska lapsen “omaan” luontoon ja persoonaan
kuuluvat sielunkyvyt eivät vielä ole kehittyneet, ei myöskään synti ole vielä kyennyt ulottamaan valtaansa niihin.
Selvästi tämä sama käsitys jäsentää myös aiemmin tämän alaluvun alussa lainattua Lutherin ajatusta, jonka mukaan lapsessa “ei voi olla petosta”. "Aikuisissa saattaa piillä petos heidän kehittyneen järkensä ansiosta, mutta lapsissa ei voi olla petosta heidän salatun ymmärryksensä tähden (der verborgenen vernunfft halben)."89 Tåysi-ikäisten petollisuus johtuu siis heidän oman luontonsa ja persoonansa "kehittyneestä järjestä kun taas lapsilla tämä järki on vielä kehittymätön eli “salattu”, eikä synti myöskään vielä osoita siinä valtaansa.
Vastaava näkemys lasten “sopivuudesta” hallitsee kautta linjan Lutherin fides infantium -tekstejä. "Juuri sen tähden, että he ovat vailla järkeä ja narrimaisia, he ovat sopivampia uskoon kuin järkevät ja aikuiset, joita järki alituisesti haittaa, se kun ei millään saa tungetuksi suurta päätään ahtaasta ovesta sisään."90 Lapset ovat siten “lähempänä” uskoa sen vuoksi, koska he ovat “vailla järkeä” eli koska heidän sielunkykynsä eivät ole vielä kehittyneet eikä synnin valta siten ole voinut osoittaa valtaansa järjen “tekosyntien” kautta. Aikuisissa on “enemmän vastustusta sanaa kohtaan”, koska heillä on enemmän “järkeä, viisautta ja kokemusta” eli koska synti voi osoittaa valtaansa voimakkaammin heidän kehittyneemmissä sielunkyvyissään.91
Samasta lähtökohdasta on ymmärrettävä myös Lutherin puhe siitä, että kasteelle tuotava lapsi on “ruumiiltaan ja sielultaan paljas ja alaston”. Kastetoimituksesta näkyy Lutherin mielestä havainnollisesti, millainen lapsen usko on olemukseltaan. "Pikkulapset ovat siinä ruumiiltaan ja sielultaan paljaita ja alastomia. Heillä ei ole uskoa eikä tekoja."92 On huomattava, että lapsi ei ole “alaston” sen vuoksi, että hän olisi ennen kastetta tabula rasa tai jopa viaton. Lapsen “alastomuus” merkitsee Lutherin mielestä kahta asiaa. Ensinnäkin lapsi on “alaston” ollessaan ilman uskoa (sine fide); toisin sanoen hän on alkusynnin alainen. Mutta lapsi on toiseksi “alaston” myös siinä merkityksessä, että hänellä ei ole “tekoja”; hänessä ei ole siis vielä realisoitunut aikuisille ominainen pyrkimys tekojen vanhurskauteen.
Olennaisesti vastaavalla tavalla Luther ajattelee myös silloin, kun hän puhuu lapsista “narreina” ja lapsen uskosta “narrimaisena” uskona. "Sanopa, rakas ystävä, mitä hyötyä.uskolle ja Jumalan sanalle on järjestä. Sehän juuri vastustaa uskoa ja Jumalan sanaa niin voimakkaasti, ettei se salli kenenkään tulla uskoon eikä sietää Jumalan sanaa, ellei sitä ensin sokaista ja häpäistä. Ihmisen täytyy kuolla sille ja tulla suorastaan narriksi, jopa järjettömämmäksi ja ymmärtämättömämmäksi kuin pieni lapsi, jos mielii tulla uskovaksi ja saada Jumalan armon. Näin Kristuskin sanoo Matteuksen evankeliumin 18. luvussa [18, 3]: ‘Ellette käänny ja tule pikkulasten kaltaisiksi, te ette pääse taivaan valtakuntaan.’ Miten usein Kristus tuomitseekaan järjen ja sanoo meille selvästi, että meidän on tultava lapsiksi ja narreiksi 93
Puhuessaan siitä, miten ihmisen täytyy tulla pieneksi lapseksi ja siis “narrimaiseksi” voidakseen tulla uskovaksi, Luther epäilemättä ajattelee teologialleen ominaisella ristinteologisella tavalla.94 Samoin kuin Jumalan rakkaus kohdistuu ei-mihinkään (nihil), lahjoittaa hän uskonkin juuri “alastomille”, “paljaille” eli lapsille. Samoin kuin Jumalan sana on kreatiivinen sana, joka luo tyhjästä eli ei-mistään, myös Jumala luo uskon lapsiin, joiden ymmärrys on salattu. Samoin kuin Jumalan rakkaus kohdistuu tyhmiin ja hulluihin, lahjoittaa Hän uskonkin juuri “narreille” eli lapsille, nimittäin niille, jotka ovat ei-mitään.
Lutherin ristinteologinen lähtökohta heijastuu myös siinä, kun hän sanoo, että aikuisen “täytyy kuolla” järjelle ja tulla “suorastaan narriksi, jopa järjettömäksi ja ymmärtämättömäksi kuin pieni lapsi”. Vasemman käden työllään Jumala saattaa viisaat ja ymmärtävät tyhmiksi ja ymmärtämättömiksi eli täysi-ikäiset lapsiksi, jotta hän sitten oikean käden työllään voisi vanhurskauttaa heidät ja lahjoittaa heille uskon.
Lutherin käsityksellä lapsen uskosta on täten selvä liittymäkohta hänen teologiansa kokonaisstruktuuriin. Lapsen “sopivuus” uskoon on siinä, että hän on ei-mitään järjen mittapuiden mukaan. Lasten “sopivuus” ei siis
merkitse sitä, että heissä olisi joku antropologinen potentia tai qualitas, joka tekisi heidät aikuista disponoituneemmiksi uskoon. Päinvastoin, lasten “narrimaisuus” osoittaa, että ollessaan ei-mitään he ovat jo siinä asemassa, mihin aikuisten on elämässään tultava palautetuiksi.
Lasten “narrimaisuudesta” - ja yleensäkin lapsen uskosta - puhuttaessa on koko ajan muistettava myös se historiallinen konteksti, jossa Luther esitti ajatuksensa. Puolustaessaan lapsen sopivuutta hän nimittäin opponoi sekä skolastista että anabaptistista käsitystä vastaan, joiden kummankin mukaan usko edellyttää ymmärtävään ikään tulemista. Tätä edellytystä vastustaessaan Luther siis puolustaa lapsen “sopivuutta” ja lapsen uskoa. Lutherin kannalta tällöin ei ole kysymyksessä_ vain yhden teologisen detaljiopin oikeellisuus, vaan pikemminkin teologian koko perusluonne.
Kun Luther sanoo, että juuri lapset ovat “sopivia” uskoon, koska he ovat “narrimaisia”, hän ajattelee edellä luonnehditulla tavalla ristinteologiansa mukaisesti. Koska lapset ovat “sopivia” juuri sen vuoksi, että he ovat ei-mitään, heidän “sopivuutensa” ei ole heidän omaa mahdollisuuttaan -eikä ansiotaan. Jos taas uskon edellytykseksi asetettaisiin lapsen tuleminen ymmärtävään ikään, silloin ajauduttaisiin kunnian teologialle ominaisiin korostuksiin. Silloin uskon saaminen tulisi riippuvaiseksi niistä sielunkyvyistä ja mahdollisuuksista, joita ihmisessä itsessään on. Silloin uskoa ei lahjoitettaisikaan niille, jotka ovat ei-mitään, vaan niille, jotka ovat "jo olemassaolevia.
Ehkä kaikkein selkeimmin tämä Lutherin ristinteologinen näkemys tulee ilmi silloin, kun hän puhuu siitä, miten Johannes Kastaja sai uskon ollessaan äitinsä Elisabetin kohdussa. "Entä jos kaikki lapset kasteessa eivät ainoastaan voi uskoa, vaan myös uskovat samalla tavalla kuin Johannes äitinsä kohdussa? Emmehän me voi kieltää, että juuri sama Kristus on läsnä kasteen hetkellä ja kasteessa. Onpa kastajanakin hän itse, joka kerran äitinsä kohdussa tuli Johanneksen luo (ynn mutter leibe zu Johann kam).
Nyt hän puhuu kasteessa juuri samalla tavalla papin suulla kuin hän silloin puhui äitinsä suulla. Koska hän siis nyt on läsnä, puhuu ja itse kastaa, miksei myös usko ja henki tulisi hänen puheensa ja kastamisensa kautta lapseen samalla tavalla kuin se silloin tuli Johannekseen (ynn das kind komen, als er dort ynn Johannem kam)?"*96
Eero Huovinen, Fides Infantium, s. 138-141.