Hengellinen hybris

Voi minua. Koitin ihan tosissaan pitää taukoa tästä foorumista. Mutta mieleeni juolahti tuolla toisaalla ajatus ajatus hengellisestä hybriksestä, millä tarkoitan ajatusta, että minä luulen tietäväni, mitä Jumala minulle tahtoo sanoa, esim. lukiessani Raamattua.

Oikeasti en tietenkään voi tietää, mitä Jumala ajattelee. Toki voin käyttää erilaisia tienviittoja kuten kirkon opetusta, ns. isien opetuksia ja erityisesti luterilaisena Martti Lutherin näkemyksiä, joiden taustalla viime aikoina olen tutkinnut erityisesti Augustinuksen ajatuksia. Käytännössä toki Raamatun lisäksi koitan lisäksi luterilaisista tunnustuskirjoista erottaa Jumalan äänen.

Olen huono rukoilija, joten käyn kirkossa - siinä ns. yleiskirkollisessa erityisesti mihinkään tiettyyn herätyskristilliseen perinteeseen liittyvässä kaupunkiseurakunnassa - laulamassa virsiä ja nauttimassa yleensä naispapin jakaman ehtoollisen.

Kaikki tämä on ok, mutta minulla ikävä tunne, että teen kaiken liiankin oikein. Pidän itseäni kunnon kristittynä ja tässä on se probleema: mitä kunnollisempana itseäni pidän, sitä suurempi epäilys minulla on, että olen langennut jonkinlaiseen petolliseen itsetyytyväisyyteen.

Tiedän, että on monia kristillisinä itseään pitäviä kirkkokuntia ja jopa luterilaisia, jotka pitävät kaltaistani liberaalia harhaoppisena, Tämä ei minua ei vaivaa, mutta se vaivaa, että olen ikään kuin oloutunut olemaan omissa ajauksissani kunnon kristitty. Sanalla sanoen pelkään olevani liian tyytyväinen itseeni, siis hengelliseen hybrikseen vajonnut poroporvari.

Olen miettinyt, että pitäisikö minun ottaa asia puheeksi jonkun papin kanssa? Mutta mitä kertoisin hänelle: että olen mielestäni liian kunnollinen? Yleensä ihmiset valittavat sielunhoitajille ongelmiaan, mutta minun ongelmani on syyllisyyden tunne, että olen liian tunnollinen, liian kiltti ja juuri siksi jollain selittämättömällä tavalla paha.

Tietenkään en ole mikään hyvä ihminen, minussa on vikoja jos jonkinlaisia, kun oikein alkaa asioita kaivamaan ja tämähän on luterilaisuuden keskeisiä opetuksia.

Mikä neuvoksi?

Juuri tällaisista asioista kannattaa keskustella papin kanssa. (Ehkä jonkun sellaisen, jonka tiedetään antavan ns. hengellistä ohjausta. Meillä ortodokseilla on ollut myös “ohjaajavanhuksia”, joiden ei ole tarvinnut olla pappeja.)

2 tykkäystä

Olet siis ortodoksi. Minulla on hämärä käsitys, että teikäläisillä aivan tietty erityinen suhde pappeihinne. Meillä luterilaisilla on tilanne on hieman epäselvempi. Toki paikallinnen seurakuntani tarjoaa myös sielunhoidollista tukea, mutta täytyy myöntää, että en ole oikein selvillä, miten ja ketä voisin tällaisessa tilanteessa lähestyä. Hieman arveluttaa myös se, että vaikka sielunhoitoa olisikin tarjolla, kuten netttitietojen mukaan itse asiassa näyttäisikin olevan, niin jos kaltaiseneni vanhempi äijä menee tapaamaan pappia tai diakonia, joka on itseäni kenties vuosikymmeniä nuorempi, niin onko hänellä edellytyksiä ymmärtää dilemmaani?

1 tykkäys

Olen käynyt todella syvällisen keskustelun papin kanssa, joka oli vasta hiljattain vihitty papiksi. Ei kannata tuijottaa pelkkää ikää. Jos ei niitä valmiuksia ymmärtämiseen ole, niin ei se pelkkä ikä niitä automaattisesti tuo.
Ja jos edelleenkin epäilyttää, niin aivan varmasti voit kääntyä myös ortodoksisen/katolisen papin puoleen. Ei varmasti yksikään pappi aja pois hänen luokseen tulevaa ihmistä.

2 tykkäystä

Jos tuo olisi todellinen ongelma, niin eläkeikäisen olisi aivan mahdotonta saada mitään apua mihinkään syvällisempiin ongelmiin, kun erilaiset ammattiauttajat ovat kuitenkin yleensä työikäisiä. En haluaisi uskoa, että näin on. Ei se ole iästä kiinni.

Itse asiaan sanoisin (jos en ole liian nuori sanomaan mitään!) että vaikka perisynti on tietysti tosiasia, niin ei kristityn elämän ole pakko olla mitään jatkuvaa synnintunnossa rypemistä. On myös ihan ok hahmottaa, että tekee joissain asioissa oikein. Terveen hengellisen elämän ja oikean opin kannalta on lähinnä tärkeää olla tietoinen siitä, että tieto omista hyvistä valinnoista ja akuutin katumuksen puute eivät tarkoita sitä, että olisi Jumalan edessä kelvollinen ja synnitön.

1 tykkäys

Kristityn ei tarvitse olla itseään ruoskiva askeetti, eikä tiesminkä-ajankohtaisen kipukohdan puolesta taisteleva vallankumoussoturi. Ainakaan aina ja jatkuvasti. Usko ei ole vain suorittamista.

Kaikkia maailman ongelmia emme kuitenkaan voi korjata repimällä itsestämme koko ajan enemmän. Riittämättömyyden tunteen saa jo siitä kun vaikka menee vaikka käymään apteekissa, ja matkalla ostarissa käy jo vähintään neljä feissaria kimppuun:
“Onko lasten asia sinulle tärkeä?”
“Etkö haluaisi auttaa kärsiviä eläimiä?”
“Huolestuttaako ilmastonmuutos, tahdotko auttaa?”
“Huumenuoret tarvitsevat tukeasi!”

Ja jos nuo kaikki onnistuu luovimaan ja väistelemään ystävällisesti hymyillen ja jotakin mutisten, niin voikin tuntea itsensä oikein kurjaksi ja kelvottomaksi ja lähimmäisistään piittaamattomaksi ja kylmäksi ihmiseksi, kun menee käyttämään rahansa kuitenkin siihen omaan lääkkeeseen. Onko syntyvä itsesyyttely aiheellinen, kun kuitenkin jo säännöllisesti avustaa joitakin hyväntekeväisyysorganisaatioita?

Kristus vapautti meidät. Ottakaamme vapaus myös vastaan, se on kallis lahja Kristukselta. Kristus toki kertoi meille mikä on hyvää ja oikein, mutta hän opetti myös kohtuudesta. Ihmisellä on velvollisuus huolehtia myös omasta hyvinvoinnistaan, muuten ei jaksa taas auttaa muita kaikissa neljän sukupolven asioissa, jotka niskaan kaatuvat (keski-ikäisen oma kokemus.)

Ehkäpä olekin löytänyt uskosi tuella jonkinlaisen suvantokohdan, rauhan, elämässäsi. Sekin on ihan kristillinen olomuoto ja tervetullut olotila. Ei tarvitse olla koko ajan poleemisesti tutkailemassa omaa suoriutumistaan kristittynä, joskus riittää ettei tee muille pahaa.

3 tykkäystä

Aikoinaanhan luterilaisuus kielsi kerjäämisen, ns irtolaisuudesta joutui kiinniotetuksi ja valtion työleirille valvottuun työhön.

2 tykkäystä

Fiksuja noi luterilaiset :hugs: