Jonain tiettynä hetkenä tajuaa, että kaikki tämä ympärillä oleva, kerätty roju… mitä tällä enää tekee? On koskaan tehnytkään?
Kaikki omaisuus mitä on, sen tulisi palvella vain äärimmäistä tarvetta, ei ihastusta tavaroihin itsessään.
Putkiremontin vuoksi itselläni on nyt hetki, kun pitää viedä yhtä jos toistakin kamaa roskiin. On niin onnettomasti, ettei itselläni ole autoa (käytän busseja, metroa, joskus lähijunaa, useimmiten takseja). En pääse viemään tavaroitani kirpparille. Äsken lähti pussillinen hyvää vaatetta suoraan roskiin.
Tällainen tuntuu tuhlaukselta, sillä köyhät ovat sydäntäni lähellä. Tiedän, mitä se on kun on kylmä, on nälkä, on likainen ja “hyvät ihmiset” kulkevat ohi, korkeintaan vilkaisten säälien. Tahtoisin olla jokaisen, aidon, ilman omaa syytään pers’aukisen tuki ja turva.
No, ehkä kaatopaikoilla on omat lumppujen kerääjänsä…
Ajattelen nykyään kuolemaa jo sellaisena teoreettisena lähitulevaisuuden kuvana. Mun maksakokeiden arvot eivät vieläkään tulleet lääkärin tietoon, hän soittaa tämän viikon lopulla uudestaan.
Olen pyytänyt Jumalalta, että saisin kuolla “äkillisesti, lyhytaikaisen sairauden murtamana”. “Lyhytaikaisella sairaudella”, tai sen tietoon saamisella, tarkoitan, että n. kuukauden varoitusajalla. Siinä ehtii tehdä pikaiset kotityönsä, hyvästellä tuttavat ja sitten alkaa miettiä Taivasta ja miten sinne nyt sitten laittaudutaan. Ja jos saisi vielä toivoa: että kuolisin hiljaa, omassa sängyssäni, eikä minua löydettäisi muutamaan päivään… Saisin olla kuolleena hetken, omassa kodissani, ennenkuin senpäivänen ruumiinkuljetusrumba alkaa. 