Toisesta ketjusta poimittu sana, mutta samalla ilmaisu johon pappina(kin) törmää usein. Minulta kysytään usein että olenko itse uskossa. Kun sanon että olen, niin jatko kuuluu, oletko vastaanottanut Jeesuksen henkilökohtaisena vapahtajana.
Olen kokenut että se liittyy jotenkin jonkinlaiseen oivallukseen tai omaan kokemukseen siitä että elämä olisi jatkunut huonolla tavalla, ellei kokemukseni Jumalasta olisi auttanut minua muuttamaan elämäni suuntaa. Mutta jos ei ole kokemusta siitä, että elämä olisi menossa päin prinkkalaa, vaan että Jumala on suojellut koko ajan, huonoinakin aikoina, niin ei, minulla ei ole kokemusta henkilökohtaisesta vapahtajasta. Enkä kaipaakaan sellaista. Ymmärrän kun teen väärin ja pyydän anteeksi. Syntisyyttäni en pyydä anteeksi, se on kasteessa anteeksi annettu. Vastaanotan Jeesuksen joka hetki henkilökohtaisena vapahtajana kun elän elämääni Jumalan tahdon mukaan. Hän auttaa minua tekemään Jumalan tahdon mukaisia ratkaisuja elämässäni. Ja välillä otan vastaan Saatanan kuiskuttelut ja teen jotain tyhmää. Ne hetket tunnistan useimmiten jälkeenpäin.
Tämä on hyvä! Voi kysyä,
aika vahva lause kuitenkin, kaikilta ei ehkä kannata kysyä ihan ensimmäiseksi.
Minusta termi henkilökohtainen vapahtaja on tietynlainen puheenparsi jota toistellaan koska on muittenkin kuultu sitä käyttävän. Kuuluu samaan pakettiin mm. syntisen rukouksen kanssa. Näihin liittyy tietylle joukolle yhteiseksi muodostunut tapa käydä läpi tietyt asiat keskustelussa johon on päädytty. Sitä voisi jopa kutsua vapaasuuntaisten liturgiseksi toimitukseksi, niin hyvin se on muotoutunut ihmisten suussa kokonaisuudeksi. Asian voi ilmaista toisinkin.
Kristinuskoon kuuluu tavalla toisella jonkinlaisen oivallus vapahtajan tarpeellisuudesta ihmiselle. Minusta tuolla termillä ilmaistaan sitä.
Minusta Viidesläisyydessäkin painotetaan aika paljon uskon ratkaisua, Jeesuksen vastaan ottamista. (Vapaissa suunnissa sitä seuraa pian myös uskovien kasteelle meneminen, ja onhan se kielillä puhumisen lahjakin varmaan hankittava, että olisi kunnon mitat täyttävä A-luokan uskova.)
On sellaiset metodit ja kaavat, miten uskoon pitäisi tulla, ja miten toimia uskon ratkaisun jälkeen.
Ei se ole niin kaavamaista kaikkien kohdalla. Kristityillä on vain suuri taipumus tehdä uskomisesta kaavamaista.
Tunnen kristityissä kodeissa varttuneita suomalaisia, joilla usko on ollut aivan pienestä pitäen. Uskoon voi kasvaakin. Olisi mieletöntä kertoa näille ihmisille, että heidänkin pitää ottaa Jeesus vielä erikseen vastaan.
Lestadiolaisuudessa taas taitaa olla kunnon uskolle vaatimus “mennä ahtaasta portista”, eikä pelastusta saa ihan noin vain omistaa lahjaksi? (En ole oikeastaan koskaan ollut heidän kanssaan tekemisissä, vaikka heitä lapsuuteni kotipaikkakunnalla paljon olikin.)
Uskon ratkaisun tekeminen ja syntisen rukous ovat monelle ihan hyviä asioita. En ole niitä vastaan.
Helluntaiseurakunnassa missä olen ollut jäsenenä, kuulin varmaan parikymmentä kertomusta uusilta jäseniltä millainen heidän uskonsa on. Tuossa seurakunnassa yleensä kysyttiin tätä seurakuntaan siunaamistilaisuudessa.
Osa heistä kuvaili uskoaan juuri noin että he ovat uskoneet pienestä pitäen ja usko on kasvanut. Silti jokainen heistä oli käynyt uskovien kasteella jossain vaiheessa.
Vapaasuuntainen Vapahtajan vastaanottaminen tai uskovien kaste ei ole ihan niin yksioikoinen kuin se joskus kuvataan. Niin kasteesta ajattelevien joukossa on todella monenlaista kokemusta uskosta, ei ole vaan sitä yhtäkkisen vapahtajan vastaanottamisen tarinaa.
Selailin äsken läpi 30 vuotta vanhan traktaatin “Jumala rakastaa sinua, Neljä tosiasiaa.” Kansan Raamattuseuran painama vihkonen on alkuperältään USA:sta Campus Crusade for Christ järjestöltä. Vihkonen on varsin asiallinen, parempi kuin muistinkaan. (Mitä kaikki evankelioivat painotuotteet eivät ole.)
Aika tavalla tuon traktaatin kuvailemalla tavalla tein uskon ratkaisun. Olin joitain vuosia ollut uskosta etääntynyt, ateismiinkin päin kallistunut, nuori vajaa parikymppisenä. Sitten tutustuin muutamiin uskoviin opiskelijoihin ja muutamia vuosia oli siitä alkaen sellaista etsimistä. En osannut uskoa mutta en myöskään pystynyt hylkäämään ajatusta, että Jeesus on totta ja tarvitsen Häntä. Uskon ratkaisun tekeminen auttoi minua siinä vaiheessa eteenpäin löytämään jälleen uskon.
Kuka lienee kehtaakaan sellaista kysellä. Jotenkin saatan ymmärtää, että sillä tahdotaan tarkoittaa että usko ei olisi sellaista joka on kirkolle ulkoistettu vaan että ihminen itsekin ihan oikeasti uskoo ristiinnaulittuun Vapahtajaan ja siten turvautuu Jumalaan. Varmaankin siinä halutaan tehdä pesäero nimikristillisyyteen.
Hiukan kuitenkin ihmettelen niitä kyselijöitä, miksi moisia töksäyttelevät, omavanhurskaudestako?
Itse en tykkää sellaisista kysymyksistä. Jos sitten vastaan, että olen uskossa ja olen vastaanottanut Jeesuksen henkilökohtaisena vapahtajana (=uskonut kaikin puolin vastaanottamisen arvoisen ilosanoman), seuraavaksi minun pitäisi muka rukoillakin samalla tavalla kuin tuo kyselijä rukoilee, ollakseni “tosiuskovainen”. Sellaista valitettavan usein on muodikas yhteiskristillisyys - innokkaat lahkolaiset ovat päässeet sanelemaan kristityn mallin ja formaatin ja sapluunan.
Kuinka suuresti nautinkaan siitä hiljaisuudesta, jossa hengellistä elämääni tätä nykyä elän!
Tästä olen kirjoittanut ennenkin foorumilla. Sen lyhyen kokemukseni mukaan mikä minulla on helluntailaisuudesta (vapaista suunnista), olen kyllä huomannut että tuollaista hieman ajattelematonta väkeä siellä pyörii ehkä enemmän kuin muualla, mutta se että antaa periksi joillekin ajattelemattomille ehdotuksille on kyllä mukautujan vika, ei vaatijan vika. Itse olen hyvin erilainen jumalanpalveluskäyttäytyjä kuin vapaasuuntaiset keskimäärin, en ole alkanut vaatimuksesta käyttäytyä mitenkään mikä ei ole minulle ominaista, eikä kukaan ole epäillyt uskoani tai halunnut heittää minua ulos ryhmästä. Olen myös kieltäytynyt tietynlaisista joukkoesirukoushetkistä, joissa olisi pitänyt antaa kenen tahansa paikalla olijan rukoilla minun puolestani. Tästäkään ei ole tullut mitään vanhimmiston puhuttelua.
Vapaasuuntaisten tyyli on jostain syystä vähän päällekäyvää, hyvin epäsuomalaiseen tapaan, mutta vaikka heidän ehdotuksistaan kieltäytyy, ei sieltä porttikieltoakaan tule.
Eri asia sitten kauanko jaksaa olla joukossa jonka tavat ovat hyvin erilaisia kuin omat tavat.
Joten, minusta tuntuu että moni vapaiden suuntien kritisoija ei itse pidä heidän tyylistään ja siten syyttää vapaasuuntaisia kaikenlaisesta painostamisesta, vaikka voisi vain kieltäytyä ja jättää asian sikseen. Se on kyllä totta että helposti joukon mukana menevä, tietyllä lailla tahdoton persoona ei tule pärjäämään tietyissä vapaiden suuntien seurakunnissa. Kuitenkin, ei se ole vikapää joka pyytää vaan se joka suostuu vastoin tahtoaan.
Tämä ilmiö näkyy suomalaisten keskuudessa siinäkin että suomalaisten on keskimääräistä vaikeampi selvitä todella päällekäyvistä katukauppiaista ulkomailla. Suomalaisesta ei ole kohteliasta joutua kieltäytymään napakasti, joten täällä ei yleensä lähimmäistä laiteta sellaiseen tilanteeseen että joutuisi kieltäytymään. Vapaasuuntaiset eivät tunnu jostain syystä noudattavan tätä tapakoodistoa. Tämä ilmiö on nimenomaan kiinnostanut minua vapaasuuntaisissa. Se on niin erilaista kuin valtaväestön suomalaiskansallinen käyttäytymiskoodisto.
Eipä silti, kyllä minäkin nautin rauhasta ja hiljaisuudesta uskonelämässäni. Minulle jopa ortodoksit ovat melko meluisia, kun nehän jollottavat koko palveluksen ajan jotakin. Katolilaiset sentään osaavat välillä olla hiljaa.